Helsinki 25.4.2019

Edelliset kuulumisemme lähetimme helmikuun puolivälissä 2018, jolloin Irene oli syklonikautta viettämässä Mangarevan laguunilla Gambier-saarilla Ranskan Polynesiassa. Eevan veli Markku oli mukanamme kuukauden ajan tammi-helmikuussa.

Laguunipurjehdusta
Helmikuun viimeisen viikon kiertelimme laguunin itäreunan ankkuripaikkoihin tutustumassa ja palasimme sitten takaisin Agakauitaille naapuriveneen kipparskan syntymäpäiville, jotka vietettiin Edouardin pihalla. Venekuntia oli mukana 13 ja lisäksi paljon paikallisia asukkaita. Aamu alkoi porsaan teurastamisella ja ruho laitettiin grillaantumaan vartaassa avotulella. Venekunnat toivat mukanaan jonkun lisukkeen grilliporsaan rinnalle. Voitte uskoa, että pöytä notkui herkkuja. Eeva valmisti kolmen litran kattilallisen suppilovahverokastiketta kuivatuista suppilovahveroista ja täkäläisistä punaisista banaaneista ja säilykepinaatista tehtyjä mausteisia pikkupannukakkuja. Eipä jäänyt mitään veneelle takaisin tuotavaa. Varsinkin sienikastike tuntui maistuvan kaikille. Päivä oli varsin rattoisa ja viihdyimme hyvin, pääsimme vasta viimeisillä hämärillä veneelle ja nukkumaan seilorin puolenyön aikaan klo 21. Siirryimme navakassa tuulessa Agakauitaista Toaeuun lähelle lentokentää 19.2. koska Markku lähti seuraavan päivän lennolla takaisin Suomeen. Matkaa kertyi 15 mpk, johon tarvittiin 15 vendaa, sillä helmiosteripoijukenttien väliin on jätetty vain kapea väylä.

Olimme Markun lähdön jälkeen toista viikkoa ankkurissa Toaeussa Mangarevan laguunin koilliskulmalla. Moottorin starttiongelmat jatkuivat, ja päädyimme epäilemään ongelman syyksi yhtä tai kahta viallista suutinta. Meillä on varasuuttimet, mutta niiden toimivuudesta ei ollut takeita pitkän säilytyksen jälkeen. Suutinten vaihtoon tai korjausyritykseen päätimme ryhtyä vasta riittävän suojaisessa ankkuripaikassa, koska silloin voimme joutua olemaan useita päiviä kokonaan ilman moottoria. Tässä välillä on koti-ikäväkin käväissyt mielessä, kun on joutunut tappelemaan lukuisten teknisten ongelmien kanssa. Päätimme lähteä Onemean lahteen suuttimia vaihtamaan ja käydä menomatkalla ostoksilla Rikiteassa, mutta tuuli navakasti kaakosta. Lähtiessämme Toaeusta meidän piti kulkea pieni matka kaakkoon kahden matalikon kapeasta välistä. Se ei olisi onnistunut muuten kuin moottorilla ja isoilla kierroksilla. Sitä emme halunneet tehdä moottorin vakavan rikkoutumisvaaran vuoksi. Niinpä jäimme odottamaan tuulen kääntymistä ja heikkenemistä, Eeva käytti ompelukonetta ja Tapio kirjoitteli Irenen kuulumisia.

Siirryimme Rikiteaan sunnuntaina 4.3.2018 kun tuuli heikkeni ja kääntyi koillisen puolelle. Rikiteaan pääsee helposti purjeilla, mutta kapean väylän vuoksi pois pääsy vastatuuleen väylää pitkin ei onnistu ilman moottoria. Viikon alussa ennusteen mukaan piti olla kevyemmän koillistuulen jakso, jolloin arvelimme pääsevämme ulos Rikiteasta tarvitsematta moottoria jatkaaksemme Onemeaan.  Maanantai oli kuitenkin jokin paikallinen pyhäpäivä, joten vain yksi kauppa oli hetken auki aamupäivällä. Netti oli niin tukossa, että sen käytöstä ei tullut mitään. Kaupassakaan ei ollut juuri mitään, sillä Nuku Hivalta Marquesasilta olivat jauhot loppuneet ja yhteysalus päätti ensin käydä siellä, joten sitä odotettiin saapuvaksi vasta seuraavana viikonloppuna eli viikon myöhässä.

Teimme loput ostokset tiistaina, joten lähtö jäi keskiviikkoon. Odotetusti tuuli oli kääntynyt ja voimistunut. Sitä oli lähtiessämme 8-9 m/s itäkoillisesta. Rikitean väylässä on 0,2 mpk:n pätkä suoraan itään, ja aioimme ajaa sen pelkällä storalla käyttäen moottoria apuna pienellä teholla. Moottori ei kuitenkaan ollut käynnissä minuuttiakaan, kun kuului kova kolahdus ja se pysähtyi siihen paikkaan väylän kaikkein kapeimmassa kohdassa. Uhkasimme ajautua suoraan koralliin, ja meille tuli kova kiire nostaa genoa. Vältimme korallin muutaman metrin marginaalilla ja lähdimme kryssimään väylän ulkopuolelle matalaan veteen korallipäiden sekaan. Vendan heitettyämme pääsimme takaisin väylälle ja toisen vendaparin jälkeen syvempään veteen. Ylimääräinen adrenaliini aiheuttaa suun kuivumista, ja kyllä olut maistuikin syvään veteen päästyämme.

Sitten piti päättää, palaammeko Rikiteaan, missä voi saada apua toisilta veneiltä yllättävissä tilanteissa vai jatkammeko suojaiseen Onemeaan. Päätimme jatkaa Onemeaan, ja vietimme siellä 2 viikkoa asentaen lisäaurinkopaneleita ja e-maileja kirjoittaen, Eevalla oli ompelutöitä. Olimme todellinen purjevene, sillä moottori on täysin jumissa. Pysähdys kuullosti siltä kuin jotakin olisi tipahtanut männän ja kannen väliin, mutta yhtä hyvin syynä voi olla jokin muu. Pysähdys tapahtui tyhjäkäyntikierroksilla, joten kone on voinut selvitä ilman suuria vaurioita. Jouduimme kuitenkin tulemaan toimeen ilman moottoria toistaiseksi.

Koko maaliskuu kului e-maileja kirjoitellen moottorin korjausvaihtoehtojen etsimiseksi. Pitkällisten selvittelyjen jälkeen päätimme että purjehdimme takaisin Apatakille, nostamme veneen ylös siellä ja lähetämme vanhan moottorin korjattavaksi Suomeen, koska Tahitilta ei löytynyt korjauspajaa johon olisimme luottaneet. Meidän vanhassa Mercedeksessämme pakosarja on styyran puolella, kun taas kaikissa uusissa moottoreissa pakosarja on paaran puolella. Uuden moottorin asennus olisi vaatinut suuria muutoksia veneen rakenteisiin ja ne olisi vaikea toteuttaa Ranskan Polynesiassa.

Maaliskuun lopulla syklonikausi oli loppumassa ja palasimme Onemeasta Rikiteaan bunkraamaan ja selvittämään itsemme ulos Gambierilta. Lähtiessämme tuuli navakasti pohjoisesta, ja alussa jouduimme kryssimään varsin kapeaa ränniä rannan ja koralliriutan välissä. Raskas Irenemme ei oikein ehtinyt kiihtyä ennen seuraavaa vendaa, ja ulos pääsy oli melkoista rimpuilua. Rikitean sisäänmeno puolestaan oli niin täysin vuorenharjanteen suojassa, että tuuli loppui täysin. Olimme kertoneet tulostamme ssb-netissä, joten Rikiteassa olevat veneet tiesivät siitä. Lyhyt ilmoitus VHF:llä toi muutamassa minuutissa kolme kumivenettä auttamaan meitä, ja ne hinasivat Irenen vanhalle ankkuripaikalleen vaikeuksitta.

Rikitea
Vuorolaiva saapui 30.3. ja saimme kauppassakäynnit hoidettua. Yhdellä kauppareissulla tapasimme paikallisen miehen nimeltä Atak, johon olimme tutustuneet aikaisemmin Edouardin luona vietetyillä syntymäpäivillä. Hän kutsui meidät käymään noin 6 mpk:n päässä alatuuleen sijaitsevalla tilallaan, mutta sanoimme, että meidän kumiveneellämme takaisin tulo vastatuuleen on vaikeaa tai vähintäänkin hyvin hidasta, eikä moottorivikaisella Irenellä kannata lähteä seikkailemaan. Atak sanoi, että se ei ole ongelma ja lupasi tulla hakemaan ja tuomaan takaisin meidät perämoottoriveneellään.

Atak tuli kuten oli luvannut aamupäivällä 1.4. hakemaan meidät ja vei plantaasilleen. Hedelmiä ja vihanneksia ei juuri ole myytävänä Rikiteassa, koska kaikki kasvattavat ne omissa puutarhoissaan. Atak tiesi tarpeemme, ja vei meidät heti alkuun tutustumaan plantaasiinsa. Samalla kerättiin meille kotiin viemisiä ja lopuksi polttopuita lounaan valmistamiseksi leipäpuun hedelmistä. Kun Atak toi meidät takaisin klo 16 kieppeissä, olimme kylläisiä ja lisäksi lastasimme Ireneen yli 100 kg carambolaa, papaijaa, limeä, avocadoa, mangoa, pamplemousea, banaania, leipäpuun hedelmää, kookospähkinöitä ja kurkkumaa. Lisäksi ostimme kananmunia hänen kanalastaan. Lahjaksi antamisen kulttuuri on vahva Polynesiassa. Kun yritimme maksaa jotain hedelmälastistamme, Atak vastusteli aluksi, mutta suostui sitten ottamaan vastaan jonkun pienen vaivanpalkan. Onneksi olimme varautuneet tähän, ja meillä oli mukanamme hyvät Fiskarsin sakset, jotka annoimme Atakin vaimolle vastalahjaksi. Näistä ihmisistä ei voi olla pitämättä. Seuraavat pari päivää menivätkin Eevalta hedelmien pesuun ja varastointiin.

Kävimme Gendarmeriessa ilmoittamassa lähdöstämme 6.4. ja kahtena seuraavana päivänä puhdistettiin veneen pohja ja lokipotkuri sekä tilattiin 4 patonkia, koska enempää emme saa säilymään. Tapion hakiessa patonkeja rankkasateessa 8.4. klo 6 aamulla yksi pikkutyttö kulki sateenvarjon kanssa kylän raitilla ja pysäytti Tapion antaakseen hänelle suojaa sateenvarjonsa alla. Ehkä hän oli vasta saanut sateenvarjonsa ja halusi näyttää sitä, mutta joka tapauksessa näistä ihmisistä ei voi olla pitämättä. Nostaessamme tapamme mukaan kumivenettä Irenen kyljelle Eeva otti vasemmalla kädellään tukea alavantista, eikä voinut huomata vantin toisella puolella istuskelevaa ampiaista, joka tietenkin puolustautui pistämällä. Heti aloitetusta antibioottikuurista huolimatta Eevan syöpäleikkauksen jäljiltä herkästi tulehtuva käsi tulehtui, eikä lähtöä voinut ajatellakaan muutamaan päivään.

Emme halunneet kryssiä ulos Rikiteasta korallipäiden seassa enää toista kertaa, vaan halusimme saada hinauksen naaapuriveneiden kumiveneillä ulos satamasta. Ainoa toimiva tapa hinata purjevenettä kumiveneellä on sitoa kumivene hinattavan veneen kummallekin kyljelle, silloin veneen hallinta on helppoa. Jos aikoo hinata köydellä, sen kiinnityspisteen pitää olla reilusti potkurin etupuolella kuten hinaajissa, eikä se yleensä onnistu tavallisessa perämoottorilla varustetussa kumiveneessä. Hinaus satamasta edellytti heikkoa tuulta laguunin sisäisen aallokon vuoksi. Eevan käden parannuttua heikkotuulinen sääikkuna oli mennyt ohi, eikä hinausta voinut yrittääkään ennen kuin 15.4. Silloin tuulta oli 4 m/s, mutta silti veneen kyljelle kiinnitettyjen kumiveneiden ja Irenen kylkien väliin ahtautuvat aallot täyttivät hinaavia kumiveneitä jatkuvasti vedellä ja auttamaan tulleet ystävämme joutuivat ämpäröimään sitä pois jollistaan koko ajan. Lisäksi jollat paukkuivat rajusti veneen kylkeä vasten aallokossa.

Matka Apatakille
Päästyämme riutan ulkopuolelle nostimme purjeet ja vapautimme hinaavat jollat. Kun genoa piti skuutata sisään, ei styyran skuutivinssi toiminutkaan. Ajauduimme takaisin aika lähelle korallia ennen kuin saimme skuutin vaihdettua toiselle vinssille. Kun pääsimme ulkomerelle meno oli varsin möykkyistä koska kaakosta vyöryi 1,5 m korkea lyhyt maininki ja lounaasta metrinen pitkä maininki. Kolme päivää myöhemmin lyhyt maininki kuoli pois ja meno muuttui riittävän tasaiseksi styyran skuutivinssin korjaukseen. Oli vaikea ymmärtää mikä oli aiheuttanut haponkestävän akselin juuttumiseen pronssilaakeriin kahden viikon oleskelumme aikana Rikiteassa. Tosin vinssin jalusta oli täynnä ampiaisten koteloita, ja niiden eritteet ovat voineet aiheuttaa vinssin jumiutumisen. Kaikki ampiaiset eivät suinkaan elä yhdyskunnissa, vaan monet lajit ovat yksinäisiä. Niiden naaraat munivat löytämiinsä koloihin ja kantavat eläviä toukkia koloihin jälkeläistensä ruoaksi. Vinssiemme jalustoissa on juuri ampiaisen mentävä vedenpoistoreikä, josta munivat naaraat olivat päässeet sisään.

Aallokon vaimentumisen myötä myös sivumyötäinen tuuli heikkeni, ja purjeet alkoivat tulla sisään ja paukkua veneen keinahtaessa. Yhden tällaisen paukahduksen seurauksena isopurjeen nostimen pikasakkeli petti ja isopurje romahti alas. Nostimen pää jäi tietysti maston huippuun eikä sen alas hakemista yritettykään veneen raskaan keikkumisen vuoksi. Irenellä on 2 isopurjeen nostinta, joista toista käytetään dirkkinä. Sen avulla saimme isopurjeen uudelleen nostettua, mutta dirkin puuttuminen vaikeutti huomattavasti mahdollisia tulevia reivausoperaatioita, koska puomia ei voi pitää paikoillaan preventerillä veneen keikkuessa ilman dirkkiä. Pian tämän jälkeen myös preventerin pikasakkeli petti. Molemmat olivat olleet käytössä jo pitkään, tällä kertaa pettämisten syynä ei ollut korroosio, vaan pikasakkelin vähittäinen oikeneminen toistuvien nykäysten seurauksena.

Matkan neljäntenä päivänä jouduimme konvergenssivyöhykkeelle, satoi rankasti ja tuulta oli 15-18 m/s squalleissa eikä lainkaan niiden välissä. Laskimme purjeet ja jäimme ajelehtimaan. Sade ja squallisää kestivät vuorokauden, mutta senkin jälkeen oli pari vuorokautta pilvistä ja ainoastaan kevyitä tuulen henkäyksiä satunnaisista suunnista. Se tiesi meille paljon töitä purjeiden kanssa ja vähän meripeninkulmia. Suuren osan ajasta vietimme ajelehtien purjeet laskettuina, muuten ne olisivat paukuttaneet itsensä hajalle. 21.4. aamulla olimme 5 mpk:n päässä atolli Marokaulta, ja hieman alle solmun virta kuljetti meitä suoraan kohti koralliriuttaa. Tuulta ei ollut lainkaan. Aloimme jo rakentaa perämoottorin pidintä uimatasolle saadaksemme edes jotakin ohjailuvauhtia, mutta sitten toista tuntia kestänyt tuulen henkäys lounaasta kuljetti meidät atollin pohjoiskärjen ohitse, ja meillä oli taas tilaa ajelehtia.

Kolme vuorokautta kestänyt pilvinen ja tyyni sää pisti sähköjärjestelmämme lujille, kun tuuligeneraattori ja aurinkopanelit eivät tuottaneet juuri mitään. 22.4. oli kuitenkin aurinkoinen päivä, joten sähköhuolet helpottivat. Seuraavana päivänä aamulla saatiin tuulta, ja iltapäivällä tarvittiin jo reivejäkin. 24.4. aamuyöllä olimme atolli Tahanean passen edustalla ja päätimme mennä sisään auringon noustessa, koska tarvitsimme aikaa hinauksen järjestämiseen Apatakin passen läpi. Emme halunneet sopia hinauksesta aikaisemmin, koska emme voineet tietää saapumisaikaamme Apatakille. Tahanean passe on syvä ja riittävän leveä kryssimiseen, joten ulos pääsee myös vastatuuleen.

Tahanea
Tuamotulla kaikilla ankkurointiin sopivilla hiekkapohjilla, kasvaa siellä täällä myös korallia. Siksi on tärkeää pudottaa ankkuri korallivapaaseen läiskään ja varustaa ankkuriketju poijulla, joka pitää sen irti pohjasta tuulen tyyntyessä ja kääntyessä. Muuten ankkuriketju voi jäädä veneen kääntyessä kiinni koralliin, eikä jousta jos nousee laguunin sisäinen aallokko. Tämä voi helposti johtaa ankkuriketjun katkeamiseen ja veneen tuhoutumiseen tai vakavaan vaurioitumiseen, sillä tuulen tyyntymistä ja kääntymistä seuraa useimmiten kovaa tuulta epätavallisesta suunnasta. Lisäksi koralli vaurioituu. Ankkuroinin ilman moottorin apua teemme siten, että kryssimme aiotun ankkuripaikan tuulen yläpuolelle, pudotamme purjeet ja laskemme ankkurin valmiusasentoon. Sitten annamme tuulen viedä venettä kunnes sopiva korallivapaa läiskä löytyy ja pudotamme ankkurin siihen. Ankkuroitumisemme Tahanealla onnistui hyvin edellä kuvatulla tekniikalla. Se osoittautuikin tärkeäksi jo seuraavana päivänä, kun voimakas laguunilta puhaltava squalli nosti korkean aallokon ankkuripaikallamme eikä perän takana olisi ollut tilaa minkäänlaisille purjeoperaatioille.

Samaan aikaan meidän kanssamme Tahanealle saapui ruotsalainen s/y Mera, jonka miehistö auttoi meitä karkuun päässeen nostimen noutamisessa maston huipusta. Pari päivää myöhemmin saapui myös pari muuta venettä, joista toinen oli s/y Desiderata. Desiderata on 66 jalkainen John Alden ketsi 60-luvulta, jonka miehistö Stuart ja Julia kutsuivat kaikki paikalla olevien veneiden miehistöt sundownerille vappuaattona. Stuart ja Julia ovat eläneet viimeiset parikymmentä vuotta osallistumalla classic boat regattoihin Karibialla ja Välimerellä ja myymällä miehistöpaikkoja kilpailuihin. Näissä regatoissa käydään päivällä kiertämässä jokin rata ja illaksi tullaan satamaan bailaamaan. Maksavat miehistön jäsenet viettävän yönsä hotelleissa. Tämä on vain esimerkkinä siitä, että elantonsa voi ansaita monella tavalla. Vapun päivänä menimme koko porukalla pitkän kaavan kautta grillaamaan eväitämme nuotiolla pienelle hiekkaluodolle ankkuripaikan lähistöllä. Siellä ei ollut hyttysiä eikä mäkäräisten kaltaisia nonoja. Mukavaa yhdessä oloa riitti cruisereiden keskiyöhön saakka, mikä on keskimäärin klo 21. Kuten tavallista se merkitsi kotiin tuloa pimeässä ja käsi GPS:n avulla aiemmin tallennettua jälkeä pitkin jollaa navigoiden korallipäiden ohitse.

Meiltä vierähti 11 päivää Tahanealla, koska jouduimme odottelemaan sopivaa vuorovettä Apatakin passen läpäisyyn. Halusimme hinauksen passen läpi virran ollessa sisään laguuniin aamulla, jotta meille jäisi aikaa kryssiä laguunin yli hyvissä valaistusolosuhteissa. Sopivat olosuhteet sattuvat keskimäärin kerran viikossa. Lisäksi ajankohdan piti sopia hinaajalle. Lähdimme Tahanealta 5.5. Kryssi ulos passesta ei tuottanut vaikeuksia ja ensimmäinen päivä oli hienoa spinnupurjehdusta leppoisassa tuulessa. Seuraava päivä olikin sitten squallisäätä ja purjesulkeisia. Iltapäivällä taisteltiin tunti vieheeseen tarttuneen kalan kanssa, mutta se pääsi karkuun kun koukku oikesi. Apatakin eteläpassen edustalla olimme aamuyöllä 7.5. ja jäimme piihin odottelemaan hinausta sisään laguuniin.

Paluu Apatakille
Kahdeksan aikoihin aamulla Apataki Carenagen Tony tuli nopealla kalastusveneellään hinaamaan meitä kuten oli sovittu. Passen läpäisy meni vaikeuksitta, ja sitten kiireinen Tony lähti töihinsä ja me jäimme kryssimään laguunin yli. Ankkuroimme Apataki Carenagen edustalle aikaisin iltapäivällä. Lähdimme Apatakilta melko tarkalleen vuotta aiemmin. Sen aikana Irenen GPS-lokiin kertyi 3027 mpk.

Seuraavat kolme viikkoa kuluivat ankkurissa Carenagen edustalla valmistellen veneen säilytystä ja moottorin nostoa ulos veneestä. Työläin operaatio oli kiinteän sprayhoodimme irrotus. Saumasimme sen 18 vuotta sitten pehmeällä Sikaflex 231:lla mahdollisen irrottamisen helpottamiseksi. Lähes kaikki muut käyttämämme Sikaflexin tuotteet ovat vuosien varrella joko muuttuneet takaisin juoksevaan muotoon tai murusiksi, mutta 231 oli pitänyt pintansa ja sprayhood piti sahata irti rautasahan terällä. Irene hinattiin nostorampille paikalla olevien veneiden jollilla 30.5. ja nostetiin maihin.

Ensimmäiset päivät kuluivat moottorin irrotukseen ja nostoon ulos veneestä sekä kuljetuspukin rakentamiseen. Moottorista purettiin ensin laturit ja merikytkin, sillä muuten se ei mahdu ulos käyntiluukusta. Ripustimme Irenen työkaluihin kuuluvan ketjutaljan puomiin ja nostimme sillä moottorin ulos luukusta, jonka jälkeen se vedettiin isopurjeen outhaulilla puomin päähän. Sitten puomi siirrettiin sivulle ja moottori laskettiin alas. Ketjutaljan pituus ei aivan riittänyt laskemaan moottoria maahan saakka, mutta siitä selvittiin laskemalla hieman puomin päätä eikä edes mantookia tarvinnut purkaa. Toinen viikko kului veneen valmisteluun pitkään varastointiin maissa. Meillä on vuosien kokemusten perusteella laadittu 7 päivän veneen jättöohjelma, jossa jokaiselle päivälle on määritetty tehtävät toimenpiteet ottaen huomioon rajoitetut tilamme ja sadekuurojen aiheuttamat keskeytykset.

Tilanne huhtikuun lopussa 2019
Lähdimme lentäen Apatakilta kohti Suomea 15.6.2018. Moottori jäi kuljetusta varten pakattuna veneen vierelle odottamaan kuljetusta Carenagen avoveneellä laguunin yli Niutahin kylään ja lastausta Apatakilla kahden viikon välein käyvään vuorolaivaan. Tahitille kone saapui kesäkuun lopussa. Sen jälkeen se vietiin huolitsijan varastoon odottamaan kontin täyttymistä ja laivakuljetusta Ranskaan. Se kesti kauan, sillä vaikka laiva Tahitin ja Ranskan välillä kulkee kerran kuukaudessa, Tahitilta Eurooppaan päin kuljetetaan vain vähän tavaraa. Moottori saapui Le Havreen Ranskaan marraskuun puolivälissä, jossa se seisoi vielä kolme viikkoa odottamassa rekkakuljetusta Helsinkiin. Perillä se oli 10.12.2018. Laivarahti Tahitilta Ranskaan maksoi 250€ vähärikkisen polttoaineen lisineen ja rekkakuljetus Le Havresta Helsinkiin 1000€. Huolintakulut nousivat yllättävän korkeiksi, sillä huolitsija veloitti lähes 500€ käsittely- ym. kuluja sekä 200€ säilytyskuluja Papeetessa ja 600€ Le Havressa.

Jäsenemme Timo Ruohonen tarjosi asiantuntemuksensa avuksemme jo heti kuultuaan moottorin rikkoontumisesta ja oli suureksi avuksi päätöksen teossa. Timon ehdotuksesta moottori vietiin heti sen saavuttua Oy Grönblom Ab:n moottoripajalle Herttoniemeen, missä se avattiin Timon johdolla ja vian syy tutkittiin. Moottorin äkillinen jumiutuminen johtui kakkossylinterin kammenkaulan kiinni leikkaantumisesta ja meitä pitkään kiusannut ylikuumenemisongelma johtui moottorin etupään jäähdytyskanavien osittaisesta tukkeutumisesta.

Ostimme Irenen moottorin 70-luvun alussa käytettynä, joten meillä ei ole tarkkaa tietoa sen aikaisemmasta historiasta. Kampiakselia tutkittaessa osoittautui, että ykkös-ja kakkossylinterien kammenkaulat on jossain vaiheessa hiottu, mikä edellyttää paksumpien laakeriliuskojen käyttöä. On mahdollista, että kun moottori avattiin ja laakeriliuskat uusittiin Trinidadilla 19 vuotta sitten, kakkossylinteriin asennettiin vääränkokoiset liuskat. Varaosien saanti yli 50 vuotta vanhaan moottoriin ei osoittautunut ongelmaksi, tosin se vei aikaa kun ne piti hankkia enimmäkseen ulkomailta.

Tätä kirjoitettaessa moottori on korjattu ja odottaa vasta maalattuna lähetystä paluumatkalle. Samalla tarkoituksemme on lähettää myös lavallinen muita varusteita, mm. pelastuslautta ja kaksi uutta purjetta sekä paljon muuta tavaraa, kuten esimerkiksi uudet uimatikkaat ja hevosenkenkäpelastusrenkaat jne. Osaa näistä emme ole vielä saaneet, mutta oletettavasti saamme lähetyksen matkaan toukokuuun puolivälissä. Emme vielä tiedä, kauanko kuljetus takaisin kestää. Tahitille kuljetetaan paljon tavaraa Euroopasta, joten luultavasti sinne lähtevät kontit täyttyvät ilman pitkiä odotteluaikoja. Palaamme Irenelle vasta kun moottori ja muut tavarat ovat perillä. Alustavasti olemme varanneet lentoliput elokuun loppupuolelle, joten ehdimme vielä purjehtia Suomen vesilläkin.

Haluamme puolestamme kiittää Oy Grönblom Ab:tä tilojen tarjoamisesta moottorin korjausta varten ja erityisesti Timoa hänen suuresta työpanoksestaan tässä projektissa sekä toivottaa lukijoillemme hyvää purjehduskautta 2019.

Tapio ja Eeva Hämäläinen
s/y Irene

LATITUDE: 23-04.11S
LONGITUDE: 134-54.25W

TAHITI
Edelliset kuulumisemme loppuivat tuloomme Tuamotulta Tahitille 16.11.2017. Tahitilla kiinnityimme 10 km Pääkaupunki Papeeten keskustasta etelään sijaitsevan Marina Tainan toiseksi viimeiseen poijuun, josta oli matkaa lähes meripeninkulma itse marinaan. Kaikki muut 142 poijua olivat varattuja. Olisimme voineet jäädä ankkuriinkin, mutta halusimme poijun ja oikeuden käyttää marinan palveluja, joista ylivoimaisesti tärkein oli roskahuolto. Viettettyämme useita vuosia syrjäisillä seuduilla, missä emme halunneet jättää vaarallisia jätteitä paikallisille kaatopaikoille, meille oli kerääntynyt paljon tavaraa josta halusimme päästä eroon. Tahitilla on ainakin joten kuten järjestetty jätteiden kierrätys, vaikka takeita sen toimivuudesta meillä ei ole.

Heti Tainaan tultuamme vuokrasimme auton 12 päivän ajaksi. Kävimme päivittäin kaupoissa hankkimassa ruoka- ja venetarvikkeita, ja loppuaika menikin hankkimiemme tavaroiden luetteloinnissa ja paikoilleen laitossa. Pakkausjätettä kertyi ällistyttävän paljon, ja lisäksi siivosimme tarpeetonta tavaraa säilytystiloistamme. Sitä työtä oli jäljellä muutamaksi päiväksi vielä autosta luovuttuamme. Sen jälkeen keskityimme veneen korjaustöihin. Puhki ruostunut pakoputken kuivan osan mutka irrotettiin ja vietiin hitsattavaksi, ja vasta hankitun uuden ja tehokkaamman moottorin merivesipumpun asennus vei aikansa.

Tässä vaiheessa Tapio sairastui Dengue-kuumeeseen, jota kesti viitisen päivää, mutta siihen liittyvä väsymys jatkui vielä pari viikkoa. Dengue-kuume on hyttysten levittämä virustauti, joka on viime aikoina levinnyt laajasti tropiikin tiheästi asutuilla alueilla. Sen oireita ovat viikon päivät kestävä korkea kuume ja sen yhteydessä ankarat nivelkivut, joskus myös iho-oireita. Kuume on usein kaksihuippuinen. 5-10% potilaista saa sisäistä verenvuotoa aiheuttavan hemorrhagisen muodon, joka voi johtaa kuolemaan. Sairastimme molemmat ensimmäisen Dengue-kuumeemme Trinidadilla v. 2001, jolloin olimme kolmisen viikkoa täysin vetämättömissä. Sairastamisesta saa elinikäisen immuniteetin, mutta vain sairauden aiheuttaneelle virustyypille. Eri dengueviruksia on toistaiseksi löydetty 5 kpl, joten meidän pitää edelleen varoa hyttysiä etenkin kaupungeissa.  

Tapion päästyä joten kuten jaloilleen tilasimme hitsarin hitsaamaan tuuligeneraattorin mastossa pitkään ollutta halkeamaa. Sitten tuli viiden päivän sadejakso, joten hitsaus onnistui vasta 20.12. Purjehdimme Tahitilta Moorealle 22.12. joulua viettämään.  Eeva oli antibioottikuurilla, eikä muistanut varoa antibiootin fototoksisuutta. Sen seurauksena Eevan kasvot paloivat pahasti auringossa merimatkan aikana. Vietimme joulun pyhät ankkurissa kauniissa Vairean lahdessa Moorealla. Jouluaattona alkoi sade ja luoteistuuli, jota jatkui 4 päivää. Sään stabiloiduttua lähdimme purjehtimaan kohti Gambieria 28.12. 

Meillä oli ensin viikko hyvin kevyitä vastatuulia ja useana yönä oli 5-6 tuntia tyyntä, jolloin ajelehdimme purjeet laskettuina, etteivät ne paukuttaisi itseänsä hajalle. Eteneminen oli hidasta, koska meillä oli myös noin solmun vastavirta. Meri oli harvinaisen sileä, ja purjehdimme kaikki luukut auki. Se oli hyvin tervetullutta, sillä lämpötila veneen sisällä oli päivisin yli 30 astetta. Jääkaapin kompressori kävi jatkuvasti, mikä rasitti sähkötalouttamme, koska purjeet peittivät aurinkopanelit osan päivästä eikä tuuligeneraattori tuottanut mitään. Moottoria emme käyttäneet, koska emme halunneet tulla Gambierille polttoainetankki tyhjänä. Kyllä sieltäkin dieseliä saa, mutta vain 200 L tynnyreittäin omaan tynnyriin laskettuna keskimäärin kerran kolmessa viikossa käyvän vuorolaivan ollessa satamassa. Varmaan tynnyrin saisi lainattua jostakin, ja sen voisi jakaa jonkun toisen veneen kanssa, mutta emme halunneet nähdä sitä vaivaa. Sitä paitsi kuka haluaisi 250 kg kuumaa rautaa e  nnestään kuumaan veneeseen. Yhtenä aamuyönä ajelehtiessamme Tapio kuuli käydessään kannella voimakkaita puhallusääniä, jotka tuntuivat tulevan aivan veneen läheltä. Niitä jatkui viitisen minuuttia, mutta oli pimeää eikä mitään voinut nähdä. Luultavasti valas oli pinnalla nukkumassa, ja siirtyi sitten syrjemmälle kuultuaan kolinaa.

Uuden vuoden päivänä näimme grib-tiedostosta, että GSF säämalli ennusti matalapaineen kehittyvän Tahitin lounaispuolelle keskiviikkona 3.1. Ennusteen mukaan se syvenee nopeasti ja liikkuu itäkaakkoon. Tuuliennuste lähellä keskusta 4.1. oli 23 m/s. Gribin mukaan matalapaineen olisi pitänyt ohittaa meidät lounaan puolelta, eikä aiheuttaa meille muuta kuin sadetta ja 7-8 m/s koillistuulta. Jos se kuitenkin valitsisi hieman itäisemmän reitin, meille voisi tulla tosi kovat kelit. Meidän piti ajoissa päättää heitämmekö vendan ja suuntaamme 160 mpk päässä olevalle Tahanealle Gambierin sijasta vai luotammeko ennusteeseen. Päätimme heittää vendan, mutta emme lähteneet takaisin päin Tahanealle vaan suuntasimme ylös tuuleen 300 mpk:n päässä olevalle atolli Haolle arvellen ehtivämme sinne ennen matalapainetta. Sää muuttui kuitenkin epävakaiseksi, tuulta oli squalleissa 10-13 m/s ja niiden välissä ei juuri mitään, mikä hidasti etenemistämme. 3.1. alkoi koillisesta vyöryä korkea ja lyhyt m  aininki, mutta tuulta ei ollut. Keikuimme villisti, ja aallot tamppasivat vauhdin pois niin että moottorillakaan emme päässeet kuin 2-3 s eteenpäin. Seuraavana aamuna alkoi koillistuuli, joka voimistui nopeasti 12-15 metriin sekunnissa. Vähän sen jälkeen  kolmosgenuan alaliikki alkoi revetä. Vaihdoimme nelosgenuaan ja iltapäivällä tuuli nousi 15-18 metriin sekunnissa. Matkaa Haolle oli jäljellä 80 mpk, joten emme ehtineet sinne päivänvalon aikana, vaan jouduimme odottelemaan passen ulkopuolella auringon nousua. Tapio sai aamuyöllä lintuvamman sääreensä. Se johtui siitä, että nokitiira (sooty tern, tiiran oloinen musta lintu) oli päättänyt tulla levähtämään istumalaatikkomme pohjalle, ja Tapio astui sen päälle tullessaan ulos muuttamaan tuuliperäsimen asetusta. No se tietysti aiheutti säikähdyksen, joka yhdessä veneen rajun heilahduksen kanssa johti tasapainon menetykseen ja nirhaumaan sääressä. Aamulla tiira siirrettiin kannelle ja nähdessään maata passea lähestyessämme se n  ousi siivilleen ja lähti lentämään sitä kohti.

HAO
Haon passe on atollin koilliskulmalla joten tuuli ja aallot osuivat suoraan siitä sisään. Oli tärkeää osua passeen virran ollessa sisäänpäin, sillä virran ollessa passesta ulos muodostuu niissä olosuhteissa sen ulkopuolelle todellinen hornan kattila seisovine aaltoineen. Virtausaika sisään laguuneihin saattaa olla hyvin lyhyt, koska reunariutan yli murtuvat aallot heittävät paljon ylimääräistä vettä laguuneihin, joka sitten valuu passen kautta ulos. Tulimme 5.1. aamulla klo 5 läpi  passesta hyvässä myötävirrassa, joten kerrankin virtalaskelmamme pitivät paikkansa. Hao toimi ranskalaisten ydinpommikokeiden aikana huoltotukikohtana, ja kiinnityimme laituriin Ranskan armeijan aikoinaan rakentamassa vartiovenesatamassa. Siellä oli 3 muuta venettä, eikä sinne enempää olisi mahtunutkaan. Paikka oli meille tuttu, kävimme Haolla v. 2009 ja 2015. Se on ainoa paikka, missä olemme kiinnityneet laituriin viimeisten 10 vuoden aikana.

Nostimme ompelukoneen rantalaiturille, missä oli hyvää tilaa käsitellä purjetta. Purje  saatiin korjatuksi lukuunottamatta pientä pätkää viimeistä saumaa, koska ompelukone lakkasi poimimasta alalankaa. Seuraavaksi piti korjata ompelukone ja sitten viimeistellä purjeen korjaus. Olimme aika väsyneitä illalla vietettyämme koko päivän auringon paahteessa laiturilla. Vanhoja ystäviä Haolla emme ehtineet tapaamaan, koska Eevan veli Markku oli tulossa Gambierille 23.1. lentokoneella ja meidän piti ehtiä häntä vastaanottamaan.

Lähdimme Haolta 11.1. kohti Gambieria. Matkalla ohitimme Moruroan atollin n. 100 mpk:n etäisyydeltä. Ranskalaiset testasivat siellä ydinpommeja ilmakehässä 50-60 luvuilla. Niiden sienipilvistä on edelleen karmeita kuvia täkäläisten kotien seinillä, ja syöpätapaukset Ranska Polynesiassa kuulemma lisääntyivät. Sen tarkempaa tietoa pommikokeiden seurauksista meillä ei ole. Paikallisilla ihmisillä on hyvin negatiivinen tunnepohjainen asenne, mutta faktatietoon emme ole vielä törmänneet. 90-luvun alun ydinkokeet tehtiin maan alaisina naapuriatolli Fangataufalla. Ne nostattivat aikoinaan paljon vastalauseita ja ranskalaiset upottivat Greenpeacen laivankin Uudessa Seelannissa, mutta faktatietoa niidenkään ympäristövaikutuksista ei ole näkynyt.  Moruroa ja Fangataufa ovat edelleen suljettua aluetta, sinne ei saa mennä.

GAMBIER
Viiden päivän matka Gambierille meni varsin mukavasti tiukkaa kryssiä 4-10 m/s tuulissa, vendoja ei tarvinnut tehdä kuin 4 kappaletta. Viimeinen niistä sovitettiin kulkemaan atolli Anuanuraron läheltä, ja siellä vieheeseemme tarttuikin muutaman kilon bonito. Muuta kalaa emme koko matkalla saaneet, hampaan jälkiä vieheeseen kylläkin. Yksi kala menetettiin koukun oikenemiseen. Vaihdoin Grosari-vieheisiimme Suomessa isommat koukut, mutta Suomessa myytävät koukut tuntuvat olevan kovin hentoja tai pehmeää materiaalia. Tulimme Mangarevan laguunin luoteispassen edustalle 16.1. illalla ja jäimme piihin odottelemaan päivänvaloa. Meillä oli yllättävä tuuli/virtayhdistelmä, sillä Irene ei millään suostunut pysymään piissä muuten kuin styyran halssilla. Se taas sopi huonosti riutan ympäri kiertäneisiin aaltoihin, joten keikuimme varvaslistasta toiseen koko yön. Tulimme sisään leveästä passesta seuraavana aamuna, ja ankkuroimme Anganuin lahteen Taravain saarella. Paikka on hyvin kaunis, m  utta huomasimme heti tulleemme kylmempään ilmastoon, sillä lahtea ympäröivät mäntyä kasvavat rinteet ja notkopaikoissa kasvoi eukalyptusta ja rautapuuta kookospalmujen sijaan. Myös sää oli mukavan viileä Tahitin jälkeen, lämpötila veneessä sisällä oli 26-28C. Emme olleet enää tropiikissa, sillä olimme 10 mpk kravun kääntöpiirin eteläpuolella.

Matka Tahitilta Gambierille kesti 14 purjehdusvuorokautta. Ranskan Polynesia on suunnilleen Euroopan kokoinen, vaikka maapinta-ala on pieni. Gambieriin kuuluu muutamia kaukana toisistaan oleva saaria, joista suurin on vuoristoinen Mangareva. Mangarevan laguuni on kooltaan 18x16 mpk ja sen keskellä on Mangarevan lisäksi kymmenkunta pienempää vuoristoista saarta ja reunoilla useita motuja (matala korallisaari). Laguuni on n. 30 m syvä ja täynnä karikoita, mutta onneksi se on suurimmaksi osaksi kartoitettu. Ainoa väylä johtaa länsipassesta Rikiteaan ja sieltä edelleen lentokentälle. Purjehdus täällä on siten samanlaista kuin Suomen saaristossa väylien ulkopuolella. Tosin merivesi on kirkkaampaa ja matalikot näkyvät paremmin. Vesi ei ole kuitenkaan yhtä kirkasta kuin Tuamotulla.

Siirryimme 14 mpk:n matkan Anganuista Mangarevan pääkaupunkiin Rikiteaan (n. 1000 asukasta) muutamaa päivää myöhemmin. Tarkoituksemme oli jatkaa matkaa seuraavana päivänä Markkua vastaan 6 mpk:n päähän laguunin reunamotulle Gambierin lentokentälle. Meillä oli navakka vastatuuli, ja päätimme tehdä matkan moottorilla nähdäksemme olemmeko päässeet eroon uuden merivesipumpun ansiosta meitä jo yli vuoden vaivanneesta moottorin ylikuumenemisongelmasta isoilla tehoilla. Vähän Anganuista lähdön jälkeen moottori kuitenkin ylikuumeni, eikä jäähdytyssysteemin täyttö auttanut. Kryssimme 15 m/s squalleissa korallipäitä ja osteripoijuja väistellen Rikiteaan ja saimme Markulle sanan, että hänen pitäisi tulla yhteysveneellä Rikiteaan. Markun tulo Irenelle kävi hyvin näinkin.

Moottorin jäähdytysongelmaa selvitettäessä Rikiteassa ilmeni, että jäähdytysvesi oli alkanut vuotaa merivesipuolelle lämmönvaihtimessa, ja merivesipumppu pumppasi sen ulos. Lämmönvaihtimen kuminen päätykappale vaihdettiin, ja arvelimme, että vika on sillä korjattu. Myös jäähdytysvesi piti vaihtaa, koska siihen oli sekoittunut merivettä. Meiltä meni useita päiviä Rikiteassa, piti käydä Gendarmeriessä näyttämässä passit ja Irenen paperit, mairiessa (kunnan talo) maksamassa jätehuoltomaksu ja tutustua paikkoihin, ennenkaikkea kolmeen pieneen kauppaan ja satunnaisesti auki olevaan leipomoon. Opimme ankkuripaikaltamme tarkkailemaan leipomon ikkunaa, ja jos sen läpi havaitsi oven olevan auki, silloin piti lähteä ostamaan tuoretta patonkia. Yhteysalus oli käynyt pari päivää aikaisemmin, ja onnistuimme ostamaan jopa muutamia tomaatteja.

Vaikka olimme mielestämme pyytäneet Markkua tuomaan tullessaan vain muutamia pieniä ja kevyitä tavaroita, oli niitä kuitenkin melkein täysi matkalaukullinen, joiden järjestäminen ja piilottaminen Irenen ennestään täysiin varastotiloihin vei kokonaisen päivän. Markulle oli myös annettu ohjeeksi hankkia Tahitilta niin paljon näkkileipää kuin matkalaukun tilavuus ja paino sallivat. Sitä saatiinkin 4 pakettia, mistä olimme hyvin tyytyväisiä. Saimme myös lentorahtina meille Tahitilta lähetetyt uudet keulapurjeen skuutiköydet, sillä vanhat olivat kuluneet lähes poikki skuutiplokin kohdalta pitkällä kryssillä Tahitilta Gambierille. Kun olimme täydentäneet ruoka-ja  juomavarastomme lähdimme takaisin Taravain saarelle viettämään vesielämää ja venetöitä tekemään.

Rikiteasta lähdettäessä ajaessamme sataman sisääntulon kapeaa ränniä vastatuuleen koneella, pettymykseksemme moottori kuumeni jälleen. Ylikuumenemisten jälkeen moottorille tuli myös starttivaikeuksia. Se lähti aluksi käyntiin vain kahdella sylinterillä, loput sylinterit saatiin mukaan vasta 10-20s myöhemmin jatkamalla hehkutusta. Lisäksi se alkoi pitää pahalta kuulostavaa kolinaa isoilla kierroksilla. Ankkuroimme Taravailla suojaiseen Onemean lahteen, jossa olimme enimmäkseen ainoa vene seuraavien kymmenen päivän ajan. Sää oli aurinkoinen ja tuulinen, mutta tuulesta emme siellä paljon tienneet. Se oli hyvä paikka uida ja rähjätä moottorin ja muiden venetöiden kanssa. Valitettavasti aurinko pääsi tulomatkalla polttamaan Markun jalkapöydät, mikä haittasi Markun räpylöiden käyttöä. Sieltä saimme kookospähkinöitä ja vähän kalaakin, mutta venetöiltä ei paljon aikaa tai tarmoa kalastukseen liiennyt. Lukuisista tarkistuksista ja monista työtunneista huolimatta selvää syytä moottorin ongelmiin ei löytynyt.

Siirryimme Onemeasta muutaman mpk:n päähän Agakauitain lahteen Taravain etelärannalla 7.2. Siellä on yksi ainoa talo, jossa asuu Edouard vaimonsa Denisen kanssa. Heillä on melko iso hedelmätarha, josta kävimme ostamassa tuoreita hedelmiä. Siinä menikin koko päivä, sillä paikka on yksinäinen ja vieraat olivat tervetulleita. Katsottiin kuvia ja selitettiin lapset ja lapsenlapset, vaikka yhteistä kieltä meillä ei paljon ollutkaan.

Sen jälkeisistä tapahtumista kerromme seuraavissa kuulumisissamme.

SYKLONIKAUSI
Madden-Julian Oscillation (MJO) on sääilmiö, 4-8 viikon välein toistuva sääilmiö, joka aiheuttaa lisääntynyttä konvektiota ja lisää South Pacific Convergence Zonen (SPCZ) aktiivisuutta. MJO alkaa Intian valtamereltä ja liikkuu hitaasti pitkin päiväntasaajaa itään, kunnes vaimenee keskisellä Tyynellä merellä 4-8 viikkoa myöhemmin. SPCZ ulottuu normaalisti Läntiseltä Tyyneltä mereltä Salomon-saarten seudulta kaakkoon ja kulkee tavallisesti Ranskan Polynesian lounaispuolelta Tahitin ja Cook-saarten välistä. SPCZ:n paikka, leveys ja aktiivisuus vaihtelevat vuodenaikojen, MJO:n ja El Nino-La Nina syklien mukaan.

Edellinen MJO tuli läntiselle Tyynelle merelle viime tammikuussa, ja luultavasti saamme kiittää sitä pöllytyksestä, jonka koimme Haolle tullessamme. Tammikuun lopulta helmikuun puoliväliin SPCZ ulottui Ranskan Polynesian länsiosiin, ja sinä aikana Tahitilla olevilta veneiltä saatujen raporttien mukaan siellä satoi miltei jatkuvasti ja kovia tuulia oli paljon. Lounaisen Tyynen meren trooppiset myrskyt syntyvät tavallisesti SPCZ:ssa sen ollessa aktiivisessa vaiheessa. Gambierille saakka SPCZ ei toistaiseksi täällä ollessamme ole ulottunut, mutta kovin kaukaa lounaispuoleltamme se ei ole kulkenut. Seuraavan MJO:n odotetaan saapuvan läntiselle Tyynelle merelle maaliskuun puolivälissä, ja sen vaimennuttua voisi olla meille sopiva hetki lähteä purjehtimaan takaisin Tuamotulle, jonne on noin viikon matka. Silloin alkaa myös virallinen syklonikausi olla lopuillaan.
  
Toivotamme lukijoillemme hyvää kevättalvea ja aurinkoisia päiviä.

Tapio ja Eeva Hämäläinen
s/y IRENE

FAKARAVA

Edelliset kuulumisemme lähetimme 31.7. Hirifasta Fakaravan laguunin kaakkoiskulmasta. Talvi ja sen mukana maramukausi alkoi tänä vuonna vasta heinäkuun lopussa, mutta jatkui sitten pitkälle lokakuuhun. Tänä aikana oli useita 5-10 päivän jaksoja jolloin tuuli 12-18 m/s kaakosta, ja niiden välissä tuuli kääntyi luoteeseen ja joskus länteen ja joskus lounaaseenkin. Seilasimme edestakaisin Fakaravan laguunia koko elokuun ja syyskuun alkupuolen aina tuulen kääntyessä päästäksemme suojaan laguunin sisäiseltä aallokolta. Fakaravan luoteis-kaakkoisssuuntainen laguuni on suunnilleen yhtä pitkä kuin Suomenlahti on leveä Helsingin kohdalla, eikä suojaisia ankkuripaikkoja ole kuin tuulen puolen rannoilla. Tilanne on siten sama kuin joutuisimme siirtymään Helsingistä Tallinnaan tuulen ollessa etelästä ja takaisin Helsinkiin pohjoistuulilla. Maramut toivat myös kylmää ilmaa etelästä, öisin piti kaivautua lakanan alle. Sateet jäivät kuitenkin enimmäkseen eteläpuolellemme ja sää oli aurinkoi  nen.

Suunnilleen keskellä laguunia on Pakokota Lodge and Yacht Services, missä pieni niemi antaa suojaa kaakkoistuulelta. Yacht Services tarjoaa veneille monenlaisia palveluja, kuten varaosien hankkimista, tavaroiden toimittamisen vuorolaivalta, ostosmatkoja  30 km:n päässä sijaitsevaan Rotoavan kylään, pyykin pesua sekä Internet-yhteyden. Lodgeen kuuluu muutamia mökkejä, joita vuokrataan majoituspaikaksi turisteille. Paikkaa hoitavat Tahitilta maalle muuttaneet Matthieu ja Agnes, ja asiakkaita viihdyttää heidän 1,5 vuotias tyttärensä Hania.

Pakokotan Matthieu oli uusinut aurinkopanelinsa (10 kW aurinkovoimala) ja tilannut niitä tukkuerän, koska se ei tullut kalliimmaksi kuin juuri oikean panelimäärän hankinta. Hän oli valmis myymään yli jääneen 24V panelin, jotka oli juuri sopiva meille. Päätimme myös pyytää akkutoimittajaamme lähettämään tilaamamme 24V akut laivalla Fakaravalle, jolloin säästyimme tylsältä Tahitin reissulta tässä vaiheessa. Tilasimme myös ruokatarvikkeita Tahitilta samalla vuorolaivalla (m/s Cobia), joka käy Fakaravalla keskiviikkoisin. Tiesimme, että maramu oli tulossa, mutta arvelimme saavamme kaiken kuntoon ennen sen alkua. Cobialle tuli kuitenkin moottoriongelmia, ja sen tulo viivästyi viikolla. Tulimme Pakokotaan Hirifasta tavaroitamme noutamaan tiistaina 15.8. juuri maramun alkaessa.

Maramua on kesti 7 vuorokautta, aluksi kaakkoistuulta oli 13-18 m/s 3 vrk:n ajan, ja sen jälkeen  10-15 m/s. Edessämme oleva pieni niemi suojasi suoralta aallokolta ja hieman tuuleltakin, mutta niemen kärjen ympäri kiertäneet aallot tulivat suoraan sivulta, ja keikuimme koko viikon varvaslistasta toiseen. No, tämä on tätä cruising-elämää, useimmiten se on mukavaa, mutta aina välillä epämukavaa.

Pääsimme maihin ruokatavaroitamme hakemaan vasta perjantaina tuulen vähän laannuttua, onneksi kylmäsäilytystä vaativille ruokatarvikkeille oli löytynyt tilaa Agneksen pakastimesta. Akut saimme veneelle vasta sunnuntaina tuulen pitäessä hieman taukoa ja käännettyämme veneen poikittain tuuleen, jolloin aallot tulivat keulan puolelta. Seuraavana maanantaina tuuli taas kovaa, emmekä yrittäneetkään akkujen asennusta hurjan keikkumisen vuoksi, vaan päivä kului e-maileja kirjoittaen ja kuivuneen mustesuihkuprintterin kirjoituspään kanssa tapellen. Akkujen vaihto ei ollut ihan nopea homma, koska meillä oli myös huolto/asennustöitä akkulaatikon alapuolisessa tilassa, johon pääsee käsiksi vain silloin, kun akut ovat poissa.

Tässä muutamia otteita lokirjastamme tuolta ajalta:

Irenen tilanne illalla 22.8.:
Aloitimme tänään akkujen asennuksen. Samalla oli tarkoitus vaihtaa akkulaatikon alla sijaitsevaan lämminvesivaraajan 220V lämmitysvastus, jonka varaosa on ollut veneellä jo muutaman vuoden. Kun yritin irrottaa sähköjohtoa vanhan vastuksen päästä, koko seitinohueksi syöpynyt kuparinen vastuksen pää katkesi ja vettä alkoi tulvia veneeseen. Vanha vastus oli kauttaaltaan halkeillut ja deformoitunut ja se oli vaikea saada ulos. Rosterisessa varaajassa on nyt paljon vastuksen murusia, jotka pitäisi saada pois. Ilta tuli vastaan, ja vanhat akut piti kytkeä tilapäisasennukseen jääkaapin pitämiseksi kylmänä. Nyt on vene mullin mallin, salongin lattia on täynnä akkuja ja Tapio joutuu keulaan nukkumaan. Tuuli on alkanut heiketä.

Tilanne 23.8. aamulla:
Tuuli on nyt tyyntynyt normaalilukemiin, emmekä enää keiku paljon. Jääkaapin kompressori ei enää illalla suostunut käynnistymään ilman aurinkopanelien tukea liian ohuiden tiläpäisjohtojen takia. Yö tuli vastaan ennen kuin se oli korjattu. Kun Isotherm-lämminvesivaraaja asennettiin Trinidadilla 15v sitten, eivät sen suunnittelijat ilmeisesti tienneet, että kun kaksi erilaista metallia laitetaan veteen, alkaa elektrolyyttinen korroosio. Myöhemmin tämä on ilmeisesti huomattu, koska 5v sitten hankittu varaosa on rosterinen eikä mitenkään sovi vanhan paikalle. Nyt on edessä vanhan vastuksen jättämien reikien tukkiminen ja hieman tihkuneen jäähdytysvesiliitoksen korjaus. Aiomme myös asentaa Mastervoltin maasähkölaturin kontrollipanelin akkujen alapuoliseen tilaan. Se on ollut asennusta odottavien varusteiden laatikossa jo kolme vuotta.

Tilanne 23.8.illalla:
Iltaan mennessä saatiin lämminvesivaraaja korjattua, tosin lämmitysvastusta siinä ei ole. Se ei nyt haittaa, edellisen kerran olimme kytkeytyneinä marinan maasähköön 15 vuotta sitten. Myös Mastervoltin paneli on asennettu, ja enpä pystyisi sen hankalampaa  asennustapaa itse keksimään. Tuli pitkä työpäivä.

Tilanne 24.8.illalla:
Uudet akut on asennettu ja kaikki toimii. Vanhat akut kukistuivat täysin parin viime päivän kuluessa, ehkäpä ne eivät tykänneet liikuttelusta. Vanhat akut vinssattiin jollaan ja vietiin Matthieun huoleksi, ja tilalle tuotiin 1,0 m x 1,66 m kokoinen 24V/245W aurinkopaneli joka on nyt biminitolppaan köytettynä sivukannella. Toimme myös ison liinavaatepyykin (kaksi koneellista paksujen sijauslakanoiden kanssa) Agneksen peseminä ja kuivaamina takaisin Irenelle. Pyykki oli niin isoa ja raskasta, ettei sitä saa tyydyttävästikään pestyä ämpäreissä, varsinkin kun viime aikoina sade on ollut niukkaa ja vesi pitää tehdä vesikoneella. Huomenna aiomme purjehtia Hirifaan uutta aurinkopanelia asentamaan, sillä viikonloppuna on taas odotettavissa navakkaa kaakkoistuulta.

Tilanne 25.8. illalla:
Meillä oli tänään hieno kryssi Hirifaan 10-15 kts kaakkoistuulessa. 4 muuta venettä lähti Pakokotasta lähes samanaikaisesti meidän kanssamme tänne tänään aamulla, 2 niistä oli katamaraneja.  Meidän lisäksemme 1 monohull ehti tänne täksi illaksi, tosin reilusti meidän jälkeemme. Toisella niistä on maston sisään kelautuva stora, ja se häipyi jonnekin alatuuleen heti aluksi emmekä enää nähneet sitä. Katamaranit tulevat varmaan huomenna tänne yövyttyään jossain alatuulen puolella. Nyt emme keiku, ja aurinkopaneliasennuksen kimppuun päästään varmaan huomenna.

Tilanne 9.9. iltapäivällä
Aurinkopanelien kanssa rähjääminen jatkui 3.9. saakka, koska siihen liittyi sähkötöiden lisäksi aurinkopanelien kiinnityskorvakkeiden teko ja biminin katon maalaus. Tässä vaiheessa totesimme, että seuraavaan Cobian tuloon on enää niin vähän aikaa, että teemme vielä yhden elintarviketilauksen Tahitilta. Purjehdimme takaisin Pakokotaan sitä vastaanottamaan 6.9.ja tulimme iltapäivällä 9.9. takaisin Hirifaan, koska uusi maramu oli tulossa. Aurinko paistaa ja lämpötila on vain 27 C, mikä tuntuu tosi viileältä. Jonkin matkan päässä on 4 muuta venettä, joiden miehistöt ovat ystäviämme jo monen vuoden ajalta. Tänä iltana meillä on taas beach party koko porukan kanssa autiolla rannalla, teemme nuotion ja grillaamme eväitämme. Sen jälkeen istumme juttelemassa cruiserien keskiyöhön asti, mikä on klo 21.

TAHANEA

Lähdimme Tahanealle 16.9. Matkaa Fakaravan eteläpassesta on vain 50 mpk, mutta kun siihen pitää sovittaa slack water Fakaravan eteläpassessa ja Tahanean pohjoispassessa, yön yli purjehdusta ei voi välttää. Tuuli oli nappivastainen, mutta vain 12-14 kts, ja purjehdus meni mukavasti. Yhden solmun vastavirta sai kuitenkin vendamme näyttämään karttaplotterilla surkeilta, ja lokiin kertyi 100 mpk ennen kuin olimme Tahanean pohjoispassessa.

Olimme ankkurissa Tahanean pohjoispassen tuntumassa viikon ja pidimme lomaa venetöistä. Tuuli oli koillisesta ja heikonpuoleinen, mikä antoi hyvän tilaisuuden snorklata Tahanean itä- ja keskipasseissa. Kalaston runsaus ja korallimaisemat niissä ovat Ranskan Polynesian upeimpia. Iltaisin istuimme naapuriveneiden porukoiden kanssa rannalla kalaa savustaen tai muuten vain höpisten.

Seuranamme Tahanealla oli 3 muuta venettä, yksi niistä oli storfidra s/y Laurin. Sitä purjehtii kolmekymppinen ranskalaiskaveri Adrien, jonka  polvivamman Eeva hoiti muutamaa viikkoa aikaisemmin. Adrien hankkii toimeentulonsa opettamalla leijalautailua. Tahanealla hänellä on opetettavanaan 4 nättiä parikymppistä ranskalaistyttöä toisesta naapuriveneestä, joten meillä oli nuoria ympärillämme. Kolmas naapurivene oli sveitsiläinen katamarani s/y Kalea jonka miehistön muodostavat hieman meitä nuoremmat Martin ja Iris. Iris on lymfaterapiaan erikoistunut fysioterapeutti. Eeva oli useita kertoja Iriksen hoidettavana, ja Eevan syöpäleikkauksen jälkeen jatkuvasti turvoksissa oleva vasen käsi tuli erinomaiseen kuntoon. Iris opetti myös Tapiolle lymfahoidon perusteet.

Vaikka oltiin jo keväässä, uusi maramu oli taas tulossa, ja siirryimme 23.9. Tahanean laguunin kaakkoiskulmalle meille tuttuun kauniin maiseman ympäröimään hyvään ankkuripaikkaan. Hyvä sää jatkui vielä kolme päivää, kalastimme ja yritimme myös käydä poimimassa kotiloita ulkoriutalta, mutta emme löytäneet yhtäkään. Kun maramu alkoi sitä jatkui 2 viikkoa yhteen menoon. Useina päivinä oli tuulta yli 15 m/s, eikä juuri huvittanut laskea jollaa mereen. Pysyttelimme enimmäkseen veneessä tehden sisätöitä nämä päivät. Olimme suojassa aallokolta, mutta vene kallisteli ajoittain, kun tuuli osui rikiin vähän sivulta. Eeva ompeli uudet istumalaatikon tuulisuojat ja uusi auringon puhki polttamia kansivarusteiden suojapeitteitä. Tapiolla oli lakkaustöitä veneen sisätiloissa sekä sähkötöitä ja kytkentäkaavioiden päivitystä. Hankimme Suomessa ollessamme 2 km:n rullan auringon kestävää Tenara-ompelulankaa. Kun kanvaasityöt valmistuivat, lankaa oli alle puolet jäljellä ja uusi rulla laitettiin
  hankintalistalle.

Tuulisuojien ompelu keskeytyi, kun kuparinen T-liitin paineistetussa merivesisysteemissämme petti, ja pumppu pumppasi litrakaupalla merivettä septitankin kannelle WC:ssä.  Irenellä vesiletkut on sijoitettu paaran puolen pitkittäiseen jäykkääjään, ja merivesi valui letkujen läpiviennin kautta jäykkääjän sisään. Sieltä se valui jäykkääjän tyhjennysreikien kautta salongin sohvatasolle ja sen alapuolisiin varastolokeroihin. Tästä seurasi kolmen päivän pesu-ja kuivausoperaatio, koska mikään meriveteen kastunut ei kuiva ennen kuin se on pesty tai huuhdottu makealla vedellä. Onneksi sää oli kuiva. Hajonnut T-liitin asennettiin tilapäisratkaisuna 4 vuotta sitten, kun WC:n huuhtelu liitettiin merivesijärjestelmäämme. Rosterinen T-liitin laitettiin Suomesta tuotavien listalle, ja se oli asennettavien varusteiden laatikossa viimeiset 2 vuotta. Korjaus oli helppoa, kun oli oikeat osat, mutta paljon työtä olisi säästynyt, jos asennus olisi tehty ajoissa. 

Yksi päivä meni Tapiolta silmälasien sankojen korjaamisessa. Harmi, että 0,5 mm poranterämme tylsyi, jatkossa sankojen korjaaminen on vaikeampaa. Irenelle tulomme jälkeen ovat Tapion tietonelasien, lukulasien ja kaksien aurinkolasien sangat hajonneet.  Joko saranoiden kiinnitys sankoihin pettää tai linssiä pitävät ruuvit tai linssien kehykset ruostuvat poikki. Uudet muovisankaiset aurinkolasit ehtivät olla käytössä vain 4 kk, kun sarana irtosi sangasta. Titaanisangat eivät olleet yhtään parempia, niissä titaaninen sanka irtosi jostain muusta metallista tehdystä saranasta eikä sitä voinut korjata. Myös yritys korjata rosterinen linssin kehys kovajuottamalla epäonnistui, koska poikki ruostunut kehys katkesi kahdesta muusta kohdasta kun Tapio yritti asettaa katkoskohtaa kohdalleen juottamista varten. Halpalasit näyttävät kestävän vähintään yhtä hyvin kuin kalliit sangat. Jatkossa meidän täytyy kiinnittää sankojen korroosiokestävyyteen paljon huomiota.

Maramu toi myös kylmää ilmaa etelästä ja lämpötila laski 24-25 asteeseen, mikä tuntui viiltävän kylmältä tuulessa. Maramun loputtua lokakuun lopulla meillä oli kiire päästä taas kalastamaan ettei tarvitsisi turvautua purkkiruokaan. Tapion pari kalastusreissua tuottivat kaksi ämpärillistä kalaa ja hiertymän Tapion vatsanahkaan, jonka aiheutti harppuunan kumin virittäminen. Kumi on vasta uusittu ja vielä tiukka. Meiltä meni pari pitkää päivää kalaa savustaen rannalla, ja samalla täydennettiin kookospähkinävarasto.

TAKAISIN FAKARAVALLA

Meillä oli hieno kuuden viikon reissu Tahanealle, josta tarkoituksemme oli purjehtia suoraan Tahitille. SPCZ (South Pacific Convergion Zone) pysytteli Tahitin päällä yli 3 viikkoa, ja sää siellä oli pelkästään squalleja ja sadetta. Purjehdimme sen vuoksi takaisin Rotoavaan Fakaravalle, koska alkoi olla aika käydä kaupassa. Edellisestä ostosreissusta kun oli kulunut jo lähes 2 kk. Rotoavasta siirryimme jälleen Hirifaan Fakaravan kaakkoiskulmaan odottelemaan sään paranemista Tahitilla. SPCZ ulottui Fakaravalle asti vain kahtena päivänä, jolloin satoi rankasti, muuten sää oli aurinkoinen ja koillistuuli leppoisa. Sateet aiheuttivat ison kuivausoperaation vaatekaapissamme, koska paaran alavantin rustiraudan juuri oli alkanut vuotaa. Muiden rustirautojen juurten kittaukset oli jo uusittu, mutta tätä ei ollut vielä ehditty tehdä. Onneksi oli kyse sadevedestä, joka ei oikeastaan ole märkää lainkaan, koska se kuivaa auringossa.

Nyt isoimmat venetyöt Irenellä on tehty. Vielä on kuitenkin jäljellä mm. aurinkokatoksen korjaus ja WC:n sekä pentterin kittisaumojen uusiminen. Sen jälkeen päästään tekemään kosmeettisluonteisia töitäkin, kuten esimerkiksi gelcoatin halkeamien korjaus kannella ja istumalaatikon pintojen vahaus sekä ruosteiden poisto biministä. Tahitilla on edessä tuuligeneraattorin maston halkeaman hitsaus sekä pakoputken ja uimaportaiden korjaus hitsaaamalla. Pakoputkeen syöpynyt reikä on kuivassa osassa eikä sen korjaus ole vaikeaa, mutta putken irrotus moottorin takaa on työläs operaatio. Pari vuotta sitten alkaneet moottorin ylikuumenemissongelmat ovat jatkuneet, joten aiomme myös uusia moottorin merivesipumpun. Lisäksi on paljon muiden varaosien hankintaa sekä muonan hankkimista pitkäksi ajaksi Gambierille, josta saa vain perustarvikkeita.

Tänä vuonna veneen huolto on työllistänyt meidät lähes täysipäisesti. Osasyynä on se, että olemme uusineet paljon elektroniikkaa, mikä on vaatinut asennustöitä. Myös monet 15 vuotta sitten ison remontin aikana Trinidadilla uusitut varusteet ovat nyt tulleet tiensä päähän. 

TAHITI

Lähdimme Fakaravalta 12.11. ja meillä oli helppo purjehdus myötätuuleen Tahitille, jonne saavuimme 15.11.  Valitettavasti   emme saaneet kalaa matkalla. Tahitin tapahtumat kuuluvat kuitenkin seuraaviin kuulumisiimme. Toistaiseksi olemme pyörineet  tässä kotikulmilla tänä vuonna, ja lokiin on kertynyt vain 1420 mpk. 

Toivotamme hyvää vuoden loppua lukijoillemme.

Tapio Hämäläinen
Eeva Hämäläinen
s/y Irene

Palasimme Irenelle huhtikuun alussa 9 kk:n Suomen käynnin jälkeen. Matkan teimme jo totutun kaavan mukaan lentäen Tahitille ja sieltä vuorolaivalla Apatakille. Tällä ketaa kuitenkin varasimme tavallista enemmän aikaa pysähdykseen Papeetessa, koska lista sieltä hankittavista tavaroista oli normaalia pitempi, vaikka jo lista Suomesta tuotavista varaosista oli 8 sivua pitkä. Olimme perillä veneellä 9 vuorokautta Suomesta lähtömme jälkeen.

Vene oli hyvässä kunnossa pitkästä säilytyksestä huolimatta, ellei oteta lukuun tavanomaisia harmeja, kuten pahasti ruostuneita lavuaareja, kiinni juuttuneita vesihanoja jne. Kuten joka kerta aikaisemminkin säilytyksen jälkeen pentterin harmaavesisäiliön pumpun elektroninen kytkin ei enää toiminut. Erityinen harmin aihe oli se, että valkoinen Soudal WC:n edellisenä vuonna siististi uusituissa kittisaumoissa oli palautunut suunnilleen samaan tilaan kuin ennen kovettumistaan tahraten kaiken kosketettaessa. Valkoinen Sikaflex rustirautojen juurissa oli puolestaan muuttunut jauhoksi, vaikka se oli suojattu auringolta kerroksella mustaa Sikaflex 290DC:tä. Lisäksi monien talousesineiden muoviosat olivat muuttuneet purukumin kaltaiseksi tahmaksi. On hämmästyttävää, kuinka paljon nykyisin tavanomaisissa käyttöesineissä käytetään materiaaleja, jotka eivät kestä tropiikin lämpö- ja kosteusolosuhteita. Nämä eivät olleet isoja ongelmia, mutta niiden korjaaminen vaati paljon työtunteja.

Meiltä meni tavanomaiset 2 1/2 viikkoa maissa veneen saattamiseksi vesille laskukuntoon. Veteen pääsimme 24.4. jonka jälkeen olimme vielä viikon Apataki Carenagen edustalla poijussa odotellen seuraavalla laivalla tulevaa uutta starttiakkua. 3 vuotta vanha akku pyöritti vielä iloisesti starttimoottoria kun testasimme sitä pian veneelle saavuttuamme, mutta vesille laskupäivään mennessä se oli luhistunut täysin. Olimme olleet enemmän huolissamme 4 vuotta vanhojen 24V systeemin akkujen tilasta, varsinkin kun Tahitilta ei ollut saatavissa 6V golf-cart akkuja sillä hetkellä. Onneksi vanhoissa akuissa on vielä hieman kapasiteettia jäljellä. Olemme tilanneet uudet 24V akut  joiden toimitusaika on n. 2 kuukautta, ja odottelemme vieläkin tietoa niiden saapumisesta.

Saatuamme uuden starttiakun ja tilaamamme ruokatavaratoimituksen Papeetesta siirryimme kolmeksi viikoksi mielipaikallemme 11 mpk:n päähän Oparariin laguunin koilliskulmalle jatkamaan venetöitä. Suurimman osan aikaa olimme yksin, mutta toukokuun puolivälissä saimme seuraa s/y Mantasta. Olimme radiolla sopineet Aulin ja Hannun kanssa tapaamisesta Opararissa Mantan vielä ollessa matkalla Chilestä Gambierille Tuamotun kaakkoispäähän. Aika kului mukavasti Aulin ja Hannun kanssa eikä jutun aiheista ollut pulaa. Toukokuun lopulla purjehdimme s/y Manta seuranamme takaisin Carenagen edustalle noutamaan seuraavaa ruokatavaratoimitusta Tahitilta. Aulin tekemä juttu Irenestä ilmestynee Vene-lehden elokuun numerossa. Mantan jatkettua matkaa kohti länttä siirryimme takaisin Oparariin jatkamaan venetöitä ja nauttimaan kiireettömästä elämästä kauniin luonnon keskellä.   

Tässä muutamia otteita lokikirjastamme ollessamme ankkurissa Opararissa:

10.6.2017
Tapion toissapäivän kalastusreissu jäi lyhyeksi, koska kalaämpäri täyttyi nopeasti. Loppupäivä menikin rannalla, kun savustimme ja perkasimme kolme savulaatikollista kalaa. Olimme takaisin veneellä vasta auringon laskiessa ja melko väsyneinä. Eilinen meni perämoottorin nostolaitteen asentamisessa. Tuuligeneraattori piti ensin irrottaa nostovarren asentamiseksi.

Nostolaitteen asennustyö keskeytyi päivällä, kun kylältä kolmen sukupolven voimin isolla perämoottoriveneellä kalastamaan ja rantaelämää viettämään tullut perhe tuli Irenelle pyytämään apua. Perheen tytär oli saanut ongenkoukun syvälle pohkeeseensa. Eeva puudutti pohkeen ja poisti näppärästi koukun monien Suomen mökkikuntien terveyskeskuksissa tehtyjen päivystysten antamalla rutiinilla. Potilas sai myös särkylääkkeen ja viiden päivän antibiootit Irenen varastoista. Kiitokseksi perhe antoi meille ämpärillisen kalaa, josta kieltäytyminen olisi ollut epäkohteliasta. Meillä on taas yksi ystäväperhe lisää näillä main. Eevan tämä päivä kuluikin poisson crun tekemisessä ja muussa kalan prosessoinnissa. Nyt on jääkaappi pullollaan eikä kalastamaan päästä itse moneen päivään.

12.6.2017
Upea sää jatkuu täällä. Eeva ompeli tänään perämoottorin nostoraksit, ja väliin kiilaava työ oli ompelukoneen huolto. Perämoottorin nostolaite toimii hienosti ja helpottaa paljon moottorin siirtoa jollasta takakaiteelle ja takaisin ainakin silloin, kun emme keiku kovasti. Tekisi mieli päästä asentamaan uutta elektroniikkaa, mutta näin kuivalla kelillä kannattaa keskittyä kansitöihin. Tänään on aloitettu mantookitolppien kiinnitysten korjaus. Rosteritolpat on Irenellä kiinnitetty alumiiniseen varvaslistaan huolellisesti muovilevyillä eristettynä ja kinnitysruuveissa on muovipuslat. Täällä ei sellainen eristys riitä, sillä suola ja kosteus muodostavat kuitenkin johteen muovieristyksen ylitse. Kun korroosio kerran pääsee alkuun, korroosiotuotteet muodostavat entistä pahemman oikosulun eri metallien välille. Näiden ongelmien kanssa tropiikin läpiryntäävät veneet eivät juuri joudu tekemisiin, sillä ne kehittyvät vasta ajan kanssa. Yritimme tänään pestä hapettumia fosforihapolla, m  utta sen teho ei riittänyt, vaan piti siirtyä käyttämään suolahappoa. Sen jälkeen on vuorossa eristys epoksifillerillä, joka pitää vielä maalata suojelemaan epoksia auringolta. Toivon mukaan eristys kestää taas ainakin muutaman vuoden.

14.6.2017
Tänään saatiin uusi kaikuluotain asennettua salongin kattoon lopullisesti pimenneen Seaviewin tilalle. Se toimii hyvin, mutta ei niin kuin haluaisimme, koska sen ohjelmistossa on uskomattomia typeryyksiä. Latasin sen käyttöohjeet netistä Suomessa ja tutustuin niihin hyvin, mutta ne ovat niin ylimalkaiset, että typeryydet eivät käyneet niistä ilmi. Projekteja on vielä edessä, kuten uuden storan peitteen teko, AIS transceiverin ja antennisplitterin asennus, toisen ssb-radion asennus ja lisäksi paljon pienempiä hommia. Storan peitteen osien leikkaaminen keulakannella tai rantahietikolla näytti vaikealta. Sen vuoksi teimme pikareissun (3 päivää) takaisin Carenageen ja leikkasimme sen Laun ruokasalin lattialla.

23.6.2017
Päivän työ oli oli kansiliittimen asennus maston juureen uutta aurinkopanelia varten. Eihän yhden liittimen tökkääminen kanteen nyt kauan kestä, mutta johtojen veto veneen sisällä oli työlästä ja vaati salongin kattopanelin avaamisen. Ei tusinan kiinnitysruuvin avaaminenkaan iso homma ole, mutta kun osa haponkestävistä kiinnitysruuveista katkesi ruostumisen takia avattaessa, olikin aurinko jo laskenut ennen kuin liitimessä oli sähköt ja kattopaneli takaisin paikallaan. Juuri kun työkalut oli siivottu paikoilleen, veneessä alkoi tuntua savun hajua. Se tuli pilssipumpun kytkinpanelista, jonka vipukytkimen sisäkalut olivat omia aikojaan luhistuneet korroosioon ja pumppu kävi jatkuvasti kytkimen asennosta huolimatta. Seuraavana päivänä koko kytkinpaneli uusittiin, mutta oman aikansa vei uuden panelin kosteusssuojaus, koska valmistaja käyttää laadultaan ala-arvoisia komponentteja eikä välitä veneolosuhteiden vaatimuksista mitään. Pitäisi kai sekin palikka tehdä itse alusta loppuun  . Hyvä kuitenkin, että tämä tapahtui kun olimme itse paikalla tulipalovaaran takia.

18.7.2017
Järeästä kudosvahvisteisesta kumiletkusta tehdyt mastokiilamme ovat kovettuneet ja murenevat tiputtaen mustaa kumijauhoa salonkiin aina purjehdittaessa. Aiomme korvata ne valamalla täytteen maston ja kauluksen väliin 2-komponenttisesta polyuretaanista. Amerikkalaiset ystävämme ovat käymässä USA:ssa, ja tuovat meille tarvittavan materiaalin Fakaravalle 21.7. jolloin aiomme olla heitä vastassa Pakokotassa Fakaravalla. Irenellä alkaa nyt olla paikat kunnossa, uusia varusteita on asennettu ja Eeva on pyörittänyt ahkerasti ompelukonetta tehdessään uusia suojapeitteitä auringon puhki polttamien tilalle. Uusi storan peite on nyt ommeltu. Se istuu hyvin ja on mukava käsitellä. Seuraavaksi on vuorossa uusien istumalaatikon tuulisuojien ompelu.

Tämän hetken tilanne:
Lähdimme Apatakilta vasta 21.7. odoteltuamme ensin pari päivää tuulen heikkenemistä ja purjehdimme atolli Fakaravalle. Vuorokauden matka meni vaivattomasti täyttä kryssiä 10 m/s tuulessa, mutta vendoja ei tarvittu kuin Apatakin pohjoisrannalla ja Fakaravan laguunissa. Fakaravan laguuni on 60 km pitkä ja 20 km leveä, ja sen ainoa kylä Rotoava on pohjoisrannalla. Pysähdyimme sinne pariksi päiväksi käydäksemme kaupassa, se olikin ensimmäinen kauppareissu muutamaan kuukauteen. Saimme jopa hankittua vähän tuoreita vihanneksia, joilla on nyt herkuteltu monta päivää. Siitä jatkoimme pitkin laguunia etelään Pakokotoon laguunin puoliväliin. Tapasimme siellä amerikkalaiset ystävämme, joiden piti tuoda meille 2-komponenttista polyuretaania USA:sta. Ystäviemme  tultua Tahitille kävi ilmi, että lentokentän turvatarkastus USA:ssa oli takavarikoinut polyuretaanin, vaikka se ei ole vaarallisten aineiden listalla. Se harmittaa meitä, kun se ei ollut ihan halpaakaan.

Toissapäivänä tulimme täyttä kryssiä tänne Fakaravan kaakkoiskulmalle Hirifaan. Varsinkin loppumatkasta laguunissa on paljon korallipäitä, joten vendojen paikkojen suunnitteleminen oli vähän samanlaista kuin Suomen saaristossa. Tässä menee varmaan muutama päivä, koska nyt on Maramu eli voimakas kaakkoistuuli, sitten seilaamme ehkä takaisin pohjoiseen Rotoavaan käymään vielä kaupassa ennen paluuta tänne ja jatkoa edelleen etelään asumattomalle atolli Tahanealle. Sieltä pitäisi kai seilata sivistyksen pariin Tahitille uusia akkuja ja aurinkopaneleita hankkimaan, vaikka se ei tunnukaan houkuttelevalta. Silloin läpiryntääjät ovat lähteneet tai ainakin siirtyneet länteen Leewardeille, joten Tahitillakin voivat veneiljöiden palvelut toimia. Nyt emme ole sieltä vastauksia e-maileihin saaneet.

Tahitin reissun jälkeen palaamme luultavasti näille seuduille ennen lähtöämme noin viikon kestävälle purjehdukselle etelään Gambier-saarille marraskuussa alkavan hurrikaanikauden ajaksi. SOI, joka on yksi El Nino indekseistä on viime kuukaudet vaeltanut El Ninon ja La Ninan välillä ilman selvää suuntaa. Jos se päätyy loppuvuodesta selvästi El Ninon puolelle, saatamme joutua muuttamaan suunnitelmia.

Täällä on nyt keskitalvi, mikä tuntuu myös lämpötilassa, nytkin veneen sisällä on vain 28C. Aurinko paistaa pohjoisen puolelta ja nousee päivä päivältä korkeammalle, kunnes se kulkee suoraan yläpuoleltamme lokakuussa. Sen jälkeen se alkaa painua alemmas etelän puolelle. Keskitalvelle tyypillisiä pitkiä kovan tuulen jaksoja ei vielä ole juuri ollut, ja sää on ollut muutenkin hyvin miellyttävä viimeiset 3 kuukautta. Sateita on ollut niukasti, ja meidän on pitänyt käyttää vesikonetta, koska sadeveden keräysjärjestelmämme ei ole riittänyt kattamaan kulutustamme.

Tänään saatiin muutama sadekuuro ja kerättyä sadevettä sen verran, että se innosti Eevan pyykin pesuun. Vaatteita ei kerry pyykkiin paljon, koska molemmilla on normaalisti käytössä vain 3 vaatekappaletta: päivä- ja iltashortsit sekä T-paita iltaa varten. Joskus harvoin kun olemme ihmisten ilmoilla, tarvitaan myös päivällä T-paitaa. Sen sijaan vihannesliinoja riittää pestäväksi. Kun saamme vihanneksia, ne pestään kloorivedellä ja kuivataan varjoisessa paikassa, jolloin kloori haihtuu. Sen jälkeen ne kääritään liinoihin ja varastoidaan salongin katossa riippuviin verkkoihin. Joskus kuitenkin jokin vihanneksista pääsee pilaantumaan, ja silloin liina menee pesuun, ja lisäksi ne pestään aina niiden tyhjentyessä.

Kuten ylläolevasta käy ilmi, meillä ei ole vaikeuksia keksiä itsellemme tekemistä täällä. Meillä on kiintolevylle kopioituna iso joukko radio-ohjelmia YLE Areenasta ja jokunen filmikin, mutta toistaiseksi aikamme ei ole riittänyt niiden kuunteluun tai katseluun. Elämä on silti ihan mukavaa, aurinko paistaa ja on oma aikataulu eikä tarvitse olla toimettomana.

Toivotamme lukijoillemme hyvää kesää ja mukavia purjehdustuulia.

Eeva ja Tapio Hämäläinen
s/y Irene

​Tähän kuulumistemme osioon yritämme kerätä tietoa, joka voi olla hyödyksi muille cruisereille tai cruising-elämää suunnitteleville. Tälläkin kertaa varusteiden hajoamisista riittää niin paljon kerrottavaa kuin jaksamme kirjoittaa. Toivottavasti ensi kuulumisiin saamme liitettyä muutakin asiaa kuin varusteiden hajoamisia.

1. Pentterin harmaavesisäiliön pumpun kytkin Rakensimme pentterin harmaavesisäiliön v.2007, koska kyllästyimme siihen, että aaltojen nostaessa veden pintaa lavuaarien viemärissä ilmanpaine avasi lavuaarin korkin esimerkiksi kesken tiskauksen. Nyt viemäri menee haarmaavesisäiliöön, ja pilssipumpun kytkimen ohjaama pumppu tyhjentää sen tarvittaessa. Asennuksen jälkeen kytkin on vaihdettu 9 kertaa, eikä yksikään kytkin ole kestänyt täyttä vuottakaan. Säiliön kapeuden vuoksi olemme käyttäneet Johnson pumpin ja Whalen elektronisia kytkimiä sekä kerran Rulen elohopeakytkintä, jossa on lyhyempi koho kuin nykyisessä mallissa. Tällä kertaa asensimme uuden mallisen Rule 35 kohokytkimen, jossa on jonkinlainen mikrokytkin eikä se sisällä elohopeaa. Sen koho on liian pitkä säiliöömme, mutta kun jalustasta sahattiin kiinnityskorvake pois ja kohon kärkeä lyhennettiin viilaamalla niin paljon kuin uskallettiin, saatiin se mahtumaan säiliöön. Rulen mukaan sen on testeissä todettu kestävän yli miljoona kytkentää. Tulevaisuus näyttää, kest  ääkö se Irenen olosuhteita. Meillä on samanlaiset kytkimet kahdessa pilssissä ja WC:n harmaavesisäiliössä, missä ne ovat toimineet keskimäärin 2-3 vuotta. Tietysti uuden asennusalustan teko ja kiinnitys ahtaan tarkistusluukun kautta otti kokonaisen työpäivän.

2. Aurinkopanelit
Jo edellisenä vuonna havaitsimme, että v. 2001 asennettujen isojen aurinkopaneliemme (5 kpl) teho on heikentynyt. Heikkeneminen on jatkunut edelleen, ja paljain silminkin on nähtävissä, että lasin ja piikiekon välissä oleva massa on alkanut tummua, yhdessä panelissa massa on lisäksi alkanut irrota lasista. Nyt tehosta on jäljellä noin 60%, joten panelit pitää uusia. Aurinkosähköintoilijoiden kannattaa huomata, että panelien käyttöikä on rajoitettu. Mitoiltaan samanlaisia paneleita ei tietenkään enää saa, joten  tiedossa on taas telineiden rakentelua moneksi päiväksi. Olemme koko ajan olleet niin kurjien Internet-yhteyksien varassa, että emme ole voineet täysin selvittää, mitä Tahitilta on saatavissa. Epäilemme, että riittävän kapeita paneleita ei ole, joten joudumme tilaamaan ne jostakin muualta. Se tulee viemään aikaa ja maahantuontimuodollisuudet tulevat aiheuttamaan vaivaa. Tilapäisratkaisuksi ostimme Papeetesta pieniä paneleja tulomatkalla.

3. Mastokaulus
Veneelle tullessamme näimme heti, että mastokaulus oli alkanut vuotaa. Meillä oli siinä tuplasukka, joista sisempi oli tehty lainapeitteestä ja ulompi kolmeen laminoidusta auringon suojakankaasta. Asensimme ne v. 2002, joten ne ovat kestäneet hyvin. Kun sukat poistettiin, sisempi lainapeitesukka oli kovettunut koppuraksi ja neopreenipäällys oli muuttunut jauhoksi. Ulompi sukkakin oli kovettunut ja alkanut hieman vuotaa. Sukat poistettuamme totesimme, että järeästä kudosvahvisteisesta kumiletkusta tehdyt mastokiilamme ovat kovettuneet ja hapertuneet. Tämä ei ollut yllätys, sillä niistä on purjehdittaessa tippunut mustaa kumijauhoa salonkiin jo parin vuoden ajan. Päätimme korvata kiilat valamalla täytteen maston ja kauluksen väliin 2-komponenttisesta polyuretaanista. Amerikassa myydään tähän tarkoitukseen Spartite nimellä settiä, joka sisältää valumuovin lisäksi muovailusavea muotin tekoon, sekoitusastiat ja -tikut sekä vinyylihansikkaat. Missään ei amerikkalaiseen tapaan kerro  ta, mitä tavaraa valumuovi on, mutta oletamme sen olevan polyuretaania. Kuten kuulumisissa kerroimme, saimme ystäviemme mukana Spartite setin ilman valumuovia. Valumuovia ei ole luokiteltu vaaralliseksi aineeksi, ja ystävämme aikovat esittää reklamaation lentoyhtiölleen. Saa nähdä, miten asia ratkeaa, Tahitilta tuskin löydämme 2-komponenttista polyuretaanivalumuovia. Sukat uusiessamme pakkasimme vanhat mastokiilat muovipusseihin, mikä on selvästi vähentänyt mustan jauhon varisemista mastokauluksesta. Sukkien uusiminen vei monta työpäivää, koska siihen liittyi useita työvaiheita ja aina välillä piti odottaa Sikaflex-saumojen kovettumista.

4. WC-välikön pilssipumpun kytkinpaneli
Kuten kuulumisissa kerroimme, WC-välikön pilssipumpun kytkinpaneli alkoi omia aikojaan kuumentua ja savuta. Sen vipukytkimen sisäkalut olivat luhistuneet korroosioon ja pumppu kävi jatkuvasti kytkimen asennosta huolimatta. Kytkinpaneli uusittiin noin 7 vuotta sitten, ja silloin kaikki kontaktit suojattiin tarkoin Liquid Electrical Tapella (LET). Kytkimen vipu oli kuitenkin liian pitkä, eikä meillä ollut siihen sopivaa suojakumituttia. Ilmeisesti siitä kostea meri-ilma oli päässyt kytkimen sisään ja aiheuttanut korroosion, merivettä ei sinne ole koskaan päässyt. Olemme olleet tarkkoja siinä, että kaikki kontaktit ja kytkentäruuvit joko suojataan LET:llä tai asennetaan tiiviiseen kytkentäboksiin, joita taitaa olla kymmeniä pitkin venettä. Meillä oli varapaneli, mutta se piti ensin valaa suojamuoviin, koska Rule ei välitä kosteussuojauksesta tuon taivaallista.  

Nykyiseltäkin ankkuripaikaltamme näemme, kuinka aallot heittävät hienoa merivesisumua ilmaan osuessaan koralliriuttaan. Se kulkeutuu tuulen mukana kaikkialle tuhoten moderniin elämäntapaan liittyvät härvelit. Kulutuselektroniikka on täällä erityisen lyhytikäistä, koska sitä ei ole suojattu senkään vertaa kuin vene-elektroniikkaa. Hyvä osoitus tästä on se, että Apataki Carenagessa pyykkikone on jouduttu uusimaan kahden vuoden välein. Apatakilla Pauline esitteli ylpeänä uutta pyykkikonettaan, jossa on muovikuori eikä juuri mitään automatiikkaa. Se voi olla pitkäikäisempi, koska automatiikka edellyttää elektroniikkaa. Perinteistä polynesialaista korroosio ei haitannut, hänellä ei ollut sähköä eikä paljon metalliesineitäkään. 

5. Mantookitolppien juuret
Yritys pysäyttää alumiiniseen varvaslistan korroosio mantookitolppien ja muiden varvaslistaan kiinnitetyjen tolppien juurissa oli työläs operaatio, joka on selostettu lokikirjan otteessa. Tolppia on 18 kpl, ja jokainen vaati pari työtuntia. Tulevaisuus näyttää, pysyykö käyttämämme epoksiputty kiinni alumiinissa, mikä on edellytys korjauksen onnistumiselle. Juuret täytyy vielä maalata epoksin suojaamiseksi auringolta.

Toinen paikka mikä vaatii jatkuvaa huolenpitoa on Lofrans ankkurivinssi. Siinä alumiininen vinssirumpu on erotettu pronssisesta ketjupyörästä muovilevyllä. Kun pronssin ja alumiinin väliin kertyy likaa ja suolaa, alkaa vinssirummun voimakas korroosio. Meidän vinssimme rumpuun ehti syöpyä reikä ennen kuin oivalsimme, että vinssi pitää purkaa ja putsata vähintään kerran vuodessa.

6. Yövalon korjaus
Meillä on veneen sisällä himmeä yövalaistus, ettei vahdin pimeänäkö menisi hänen käydessään veneen sisällä. Se ei toiminut, ja poikki hapettunutta johtoa piti etsiä pitkään, sillä johto mutkailee panelien takana eikä ole helposti käsillä. Lopulta vika löytyi helposti käsillä olevasta paikasta miinuspuolen kytkentäkiskolta erittäin hyvin LET:llä suojatun kaapelikengän juuresta. Päällisin puolin tarkasteltuna ei olisi millään voinut uskoa, että eristeen sisällä onkin kuparin sijasta vihreää jauhoa. Tarinan opetus on siinä, että vikaa etsiessä pitää edetä systemaattisesti eikä mennä vain todennäköisimmältä tuntuvan vaihtoehdon perässä.

7. Tuuligeneraattorin mastoputken halkeama Havaitsimme halkeaman tuuligeneraattorin mastoputkessa jo alkuvuodesta 2016, mutta sen korjaaminen hitsaamalla Marquesasilla ei ollut mahdollista. Halkeaman päihin porattiin pienet reiät sen etenemisen pysäyttämiseksi, ja masto tuettiin spektraköydestä tehdyllä haruksella. Nyt näyttää siltä, että Tahitiltakin on vaikea löytää paikkaa, missä hitsarin ja TIG-koneen saisi veneelle. Onneksi halkeama ei ole edennyt viimeisen vuoden aikana.

8. Pakoputken vuoto
Moottoria koekäytettäessä viime huhtikuussa veneeseen tuli pakokaasun hajua. Syyksi osoittautui puhki ruostunut kohta pakoputkessa heti pakosarjan jälkeen. Onneksi reikä on pakoputken kuivassa osassa, joten se voitiin toistaiseksi paikata letkuklemmarilla ja suikaleella palonkestävää tiivistelevyä. Ajan mittaan sekin pitää korjata hitsaamalla.

9. Hellan uunin luukun saranat
Vuosi sitten uunin luukusta putosi pari haljennutta puslaa ja luukku tuli vaikeaksi avata ja sulkea. Puslan palat otettiin mukaan Suomeen malliksi uusia varten. Siellä emme kuitenkaan löytäneet niitä mistään, joten varaosiakaan ei voinut tehdä. Yritämme toimia järjestelmällisesti, mutta näyttää siltä, että mikään määrä kykymme ulottuvissa olevaa järjestelmällisyyttä ei riitä.

Eeva ja Tapio

Paikka: Apataki Carenage
        15 deg 33,65 min S
        146 deg 14,45 min W
 
Maaliskuun lopulla siirryimme Hakateasta Taiohaeen tekemään isoa bunkrausta. Taiohae on Marquesasin pääkaupunki, jossa asuu pari tuhatta henkeä. Taiohaen lahti on iso ja sinne mahtuu paljon veneitä, mutta lahteen lähes alinomaa vyöryvä maininki ja erityisesti jyrkkien rantojen heijastamat lyhyet aallot tekevät olon siellä hyvin epämukavaksi. Hankimme ruokaravaroiden lisäksi kaikenlaisia tarvikkeita, mm. uuden akun, kaasua ja polttoaineita sekä lääkkeitä.
 
Purjehdimme 30.3. Taiohaesta 40 mpk navakkaan vastatuuleen Ua Hukalle ja ankkuroimme siellä Vaipaeen kylän lahteen. Lahti on kapea ja jyrkkärantainen kanjoni. Sinne kiertyvä maininki pitää huolen jatkuvasta keikkumisesta ja tekee maihin menon jollalla vaikeaksi. Lahteen laskeva joki tuo sinne maa-ainesta, joten vesi on sameaa.
 
Ssb-radionetin kautta tiesimme, että siellä oli meille ennestään tuttu vene, espanjalainen Ole´ miehistönäänn Paco ja Theda sekä 2-vuotias Fran. Paco ja Theda olivat ystävystyneet paikallisen perheen kanssa, jolla on suunnilleen saman ikäinen poika. Saimme heidän välityksellään kutsun sunnuntailounaalle perheen kotiin. Upean grillilounaan valmistumista odotellessamme Eevalla oli pitkä keskustelu perheen pojan neurologisista ongelmista Pacon toimiessa tulkkina. Lounaan jälkeen lähdettiin perheen nelivetomaasturilla uimaan ja saarikierrokselle. Ua Huka on matalampi kuin muut Marquesasin asutut saaret, ja ilmasto on sen vuoksi paljon kuivempi. Saari on enimmäkseen autiomaata, mutta siellä on kolme hedelmällistä laaksoa, joissa jokaisessa on kylä.
 
Uimapaikkamme oli erikoinen. Se oli joukko luonnon muovaamia kallioaltaita pienellä niemellä kolmisen metriä meriveden pinnan yläpuolella. Vesi oli kristallin kirkasta, koska isoimmat aallot ylettyivät täyttämään altaat, mikä tapahtui muutaman minuutin välein. Pimeä oli ehtinyt laskeutua jo paljon ennen kuin palasimme veneelle sunnuntailounaaltamme. Isäntäperheemme oli täyttänyt reppumme hedelmillä ja saimme myös hienosti tehdyn puukulhon, joita isäntämme veistää matkamuistoiksi. Vaipaeessä vierähti viikko ja sen jälkeen suuntasimme Tahuatalle auttaaksemme vanhaa ystäväämme Alainia ssb-radion asennuksessa.
 
Lähtiessämme tuuli kovaa, mutta keli rauhoittui pian ja meillä oli mukava yön yli purjehdus tiukkaa kryssiä meille ennestään tuttuun Hanamoenoan lahteen Tahuatalla. Melko pian Vaipaeesta lähtömme jälkeen siima alkoi viuhua ulos kelalta, eikä kala kala tuntunut piittaavan siitä mitään. Koska olimme kryssillä, oli helppo kääntää vene ja purjehtia kalan perään. Emme missään tapauksessa halunneet menettää uutta kallista siimaamme. Kuten edellisissä kuulumisissa kerroimme, menetimme lähes koko 40 kg:n mnonofil-siimamme purjehtiessamme Tahuatalta Nuku Hivalle. Korvasimme sen 70 kg:n spectra-siimalla, jota mahtuu kelallemme 550 m. Parin tunnin kuluttua olimme saaneet kalan kelattua aivan veneen perän taakse ja näimme, että se oli parimetrinen hai jonka tunnistimme shortfin makoksi. Sitä emme halunneet ottaa veneeseen, joten siima katkaistiin. Menetimme vain pari metriä siimaa ja uuden vieheen. Hait ovat voimakkaita kaloja, mutta väsyvät nopeasti.
 
Olimme Hanamoenoassa 3 viikkoa, tosin kerran kävimme keikkumassa yhden yön Atuonassa täydentämässä ruoka- ja juomavarastomme.  Hankimme myös ison lastin pamplemuseja ja muita hedelmiä Tahuatalta. Olisimme halunneet lähteä Tuamotulle jo paljon aikaisemmin, mutta syklonikausi jatkui pikään tänä vuonna, ja voimakkaan Super El Ninon vaikutukset tuntuvat vieläkin säässä. Viimeiset pari viikkoa odottelimme kauniissa säässä Tahuatalla, kun Tuamotulla satoi koko ajan ja tuuli oli hyvin epävakainen. Lähdimme lopulta Vappuaattona, vaikka sääennusteen mukaan odotettavissa oli hyvin heikkoa tuulta ja epävakaista säätä. Matkaan kuluikin 6 vuorokautta, johon mahtui heikkoa ja kovaa myötä- ja vastatuulta.
  
Ensin meillä oli 3 vrk heikkoa sivutuulta, ja aina välillä purjeet paukkuivat mainingissa. Se aiheutti jonkin verran ompelutyötä storassa. Sitä seurasi päivä upeaa spinnupurjehdusta kunnes tuuli lopahti kokonaan ja jäimme puoleksi vuorokaudeksi ajelehtimaan ja keikkumaan. Emme halunneet tulla Tuamotulle polttoainetankki tyhjänä, koska dieselin hankkiminen siellä voi joskus vaatia parin viikon odottelun seuraavaan vuorolaivan tuloon. Kun tuuli heräsi, se oli täysin vastainen ja yksi päivä kului kryssien pelkällä kevytgenoalla heikossa ja reikäisessä tuulessa, stora olisi vain paukuttanut itsensä hajalle. Ilman kevytgenoaa purjehtimisesta ei olisi tullut mitään. Viidennen päivän iltana tulimme konvergenssivyöhykkeen toiselle puolelle mara'amuun  ja ykkösgenua vaihtui kolmoseen. Mara'amu on voimakas kaakkoistuuli, jonka etureunassa on pilvistä, squalleja ja sadetta ja se kestää yleensä monta päivää. Puolen yön aikaan kolmosgenua vaihdettiin neloseen ja storaan otettiin 2 reiviä.
  Purjehdus sujui hienosti 7 solmua löysää kryssiä 13-15 m/s tuulessa, mutta lounaasta vyöryvä 2 m maininki sekoitti tuulen nostaman aallokon, joka paiskeli venettä ja meitä sen sisällä rajusti. Eevan pumpatessa vessaa raju aalto heitti venettä ja Eevan ote kirposi vessan pöydän reunasta. Eeva lensi vessan ovesta ulos kun oven lukko petti. Lopun matkaa ovi piti pitää kiinni pöngällä. Totesimme, että nyt tuli asiaa kahvakauppaan lukkokaupan lisäksi. Irene ei ole näköjään vielä valmis 45 vuoden rakentamisen jälkeenkään.
 
Tulimme Apatakin pohjoispasseen 6.4. iltapäivällä ja ankkuroimme laguunin koilliskulmalle Oparariin illalla. Seuraava päivä alkoi hurjalla sateella ja vesitankkien täytöllä sekä pyykin pesulla. Loppupäivä menikin purjeiden kuivattamiseen ja pakkaukseen. Matkalla oli koko Irenen purjevalikoima käytössä raskasta spinnua, myrskypurjetta ja varastoraa lukuun ottamatta. Olisimme kenties voineet välttää viimeisen vuorokauden kovan kelin jos olisimme pari päivää aikaisemmin ajaneet koneella ajelehtimisen sijaan. Toisaalta oli mukava havaita, että purjeoperaatiot pimeässä ja viuhuvassa tuulessa sujuivat edelleenkin meiltä ilman vaikeuksia, vaikkakaan ei ehkä yhtä vikkelästi kuin 20 vuotta sitten.
 
Matkan viimeisenä yönä kello kolmen aikaan kuulimme VHF:ssä hätääntyneen oloisen kutsun kaikille aluksille. Kutsuja oli 20 mpk takanamme tuleva toinen purjevene, joka ei ollut saanut yhteyttä satelliittipuhelimellaan ja jäänyt siten ilman säätietoja. Ssb-radioa veneellä ei ole, eikä siten mahdollisuutta vastaanottaa sääfakseja tai informaatiota veneiden välisistä ssb-neteistä. Vene oli tullut Panamasta Marquesasille, eikä sillä siten ollut kokemusta lounaisen Pacificin konvergenssivyöhykkeistä. Kippari oli alkanut pelätä joutuvansa myöhäiskauden trooppiseen myrskyyn, minkä kehittymiseen meriveden lämpötila olisi edelleenkin riittänyt. Rauhoitimme häntä säätiedoilla ja kysyimme miten hän aikoo menetellä Apatakille tultuaan. Ainoa paikka, mihin pohjoispassesta pääsee huonossa näkyvyydessä on laguunin luoteiskolkka, jonne kaakkoistuulen nostama laguunin sisäinen aallokko osuu täydellä voimallaan. Muistamme oman kokemuksemme 7 vuoden takaa, jolloin juoduimme pysyttelemään 6 vuoro  kautta ulkona merellä kovassa kelissä, koska emme voineet mennä suojaan minnekään laguunille huonon näkyvyyden vuoksi. Odottelimme naapurivenettä pari tuntia passen edustalla ja vene pääsi suojaan Oparariin kulkemalla perässämme. Meille laguunin ylitys huonossakaan näkyvyydessä ei tuota vaikeuksia, koska meillä on hyvin testattu oma reittimme korallipäiden lomitse.
 
Pari päivää myöhemmin kävimme Apataki Carenagessa noutamassa tilaamamme tavarat ja järjestämässä lentolippumme Apatakilta Papeeteen. Sen jälkeen palasimme Oparariin kolmeksi viikoksi kalastamaan ja valmistelemaan venettä ylös nostoa ja säilytystä varten. Meille jäi paljon puuhaa tehtäväksi siellä, koska Marquesasilla meiltä puuttui materiaaleja ja jatkuva keikkuminen ankkuripaikoissa ei innostanut venetöihin. Myös sää oli epämukavan kostea ja kuuma joulukuusta maaliskuulle. Meillä oli kannella paljon v. 2014 valkoisella Soudalilla tehtyjä kittisaumoja. Ne peitettiin vuosi sitten Sikaflex 290DC:llä, koska näimme, että Soudal ei kestä aurinkoa. Nyt Soudal on mennyt veteläksi tahmaksi Sikaflexin alla ja tahraa kaiken mikä koskettaa sitä. Kaikki Soudalilla tehdyt saumat piti avata, puhdistaa, ja saumata uudelleen Sikaflex 290DC:llä.
Sama piti tehdä myös jollan pohjaan jääneille Soudal laiskuille.
 
Vietimme kolme mukavaa viikkoa Opararissa ennen siirtymistä takaisin Carenageen. Irene nostettiin maihin 2.6. ja meillä on lentoliput Apatakilta Papeeteen 10.6. Lentomme Helsinkiin lähtee 13.6. ja saavumme sinne 15.6. Tosin Air Tahiti on tätä kirjoitettaessa (4.6.) lakossa, joten saa nähdä kuinka Suomen matkamme käy. Nyt on lähtölaskenta alkanut eikä aikaa jää enempään kirjoitteluun. Seuraavat Irenen kuulumiset lähetämme luultavasti Opararista noin vuoden kuluttua.
 
Viimeisten 14 kuukauden aikana GPS trippiin on kertynyt 3273 mpk. Moottorin tuntimittariin kertyi 130 tuntia, joista osa on käytetty sähkön tuottamiseen. Normaalisti aurinkopanelit ja tuuligeneraattori riittävät täyttämään sähköntarpeemme, mutta kuluneena vuonna pasaatituulet ovat olleet poikkeuksellisen heikkoja voimakkaan El Ninon ansiosta ja ankkuripaikkamme Marquesasilla olivat heikkotuulisia vuorten suojaamissa lahdissa. Lisäksi sadekautena oli paljon pilvisiä päiviä.
 
Hyvää purjehduskautta. Jos kaikki menee hyvin, olemme juhannuksena Lonkulla.
 
Eeva ja Tapio Hämäläinen
s/y Irene

​Baie Hanamoenoa Tahuatalla

​Irene Hanamoenoassa  Tahuatalla

Vaipaee, Ua Huka 4.4.2016
 
Tähän kuulumistemme osaan pyrimme kokoamaan tietoja, joista voi olla hyötyä muille cruising-elämää viettäville tai sitä suunnitteleville.
 
1. Perälippu
Olemme pitäneet periaatteenamme kantaa aina ehjää Suomen lippua Irenen lipputangossa. Pitkillä ylityksillä laitamme sen kuitenkin tuppeen lippua säästääksemme. Periaatteen noudattaminen on kuitenkin käynyt vaikeaksi nykyisten lippujen lyhyen kestoiän vuoksi. Entisaikaan lippu kesti vuoden, mutta nykyisten lippujen  takaliikki alkaa rispaantua kahdessa kuukaudessa. Tämä koskee ainakin Helsingin lipputehtaan ja Bilteman myymiä lippuja. Suomessa käydessämme ostammekin yleensä ainakin puoli tusinaa perälippua kerralla.
 
Lipun käyttöikää voi jatkaa lyhentämällä sitä ja ompelemalla takaliikki uudelleen. Helsingin lipputehtaan lipuissa on oikeat mittasuhteet ja lyhentämisen voi tehdä vain kerran, muuten lipusta tulee aivan väärän muotoinen. Biltemasta ostamissamme jossain halpamaassa valmistetuissa lipuissa takaosa on selvästi liian pitkä. Niiden mittasuhteet ovat oikeat vasta kun ne on kerran lyhennetty. Siten ne voidaan korjata kahdesti.
 
Tätä kirjoitettaessa uudet ja korjattavissa olevat liput on veneeltä loppu. Tosin Eeva on aikaisemmin tehnyt useita kokonaan uusia lippuja ja uusinut rispaantuneita paneleja, mutta se on kohtuuttoman työlästä. Nyt on käytössä hätävarana pidetty vanha Finlaysonin valmistama ja kerran lyhennetty perälippu. Se on tehty kevyestä kankaasta ja liehunut tangossa jo puoli vuotta eikä osoita rispaantumisen merkkejä. Nykyisten lippujen lyhytikäisyys on ilmeisesti syynä siihen, että nykyään varsin monet cruising-veneet eivät käytä kansallisuuslippua lainkaan.
 
2. Ankkuriketju
Irenen ensimmäinen ankkuriketju vuodelta 1975 vaihdettiin v. 1988. Ketju oli hyväkuntoinen, mutta se piti uusia, koska silloin veneeseen asennettiin ankkurivinssi ja ketjulenkin piti sopia vinssin ketjupyörälle. Seuraavan kerran ketju uusittiin ruostumisen takia v. 2003 oltuaan käytössä 11 vuotta (Irene oli välillä muutaman vuoden maissa Trinidadilla ison rempan vuoksi). Se ketju vaihdettiin ruostumisen vuoksi v. 2011 kymmenen vuoden käytön jälkeen. Nykyinen ketjumme on 5 vuotta vanha ja siitäkin vene on ollut maissa 2 vuotta. Nyt ketjusta tippuu runsaasti tummanruskeaa ruostevettä kannelle joka kerta ankkuria nostettaessa ja lenkkien ohentumisen vuoksi ne ovat pidentyneet eivätkä enää sovi vinssin ketjupyörälle 18 ja 25 m välillä. Ketjun vetolujuuskin on varmasti huomattavasti alentunut. Sen vuoksi keulakantemme etuosa on ikävän ruskea, sillä ruostetahrat eivät lähde gelcoatista tavallisilla pesuaineilla. Ainoa tuntemamme keino niiden poistamiseen on happopesu joko oksaaliha  polla tai fosforihapolla. Nykyinen ketjumme menee vaihtoon heti ensimmäisessä mahdollisessa tilaisuudessa.
 
Nykyisten DIN766 normin mukaisten ketjujen vetolujuus on lähes kaksinkertainen vanhan ajan ketjuihin verrattuna lujemman terässeoksen ansiosta, mutta galvanointi on hyvin ohut. Naapuriveneemme puolitoista vuotta vanha ketju Apatakilla ruostui käyttökelvottomaksi möykyksi ketjulokerossa, kun sitä ei ollut pesty makealla vedellä ennen veneen jättöä säilytykseen syklonikauden ajaksi. Veneen säilytyshuollon yhteydessä laskemme ketjun maahan, huuhdomme sen makealla vedellä ja annamme kuivua hyvin ennen nostoa takaisin ketjupilssiin. Lopuksi peitämme ankkurivinssin säilytyspeitolla estääksemme sadeveden tippumisen ketjupilssiin. Monet veneet, joissa sadeveden tippuminen ketjulokeroon on vaikea estää, ripustavat ketjun väljästi vaakasuoralle lankulle veneen keulan alle irti maasta säilytyksen ajaksi.
 
Vaihto ruostumatumattomasta teräksestä tehtyyn ketjuun tietysti vapauttaisi meidät ruostetahroista, mutta korroosio etenee siinäkin eikä sitä ole helppo havaita. Galvanoidun ketjun korroosio kyllä näkyy ja tuntuu paljon ennen kuin ketju käy epäluotettavaksi. Kokemuksemme ruostumattomasta teräksestä ovat sen verran negatiiviset, että ankkuriketjun materiaaliksi emme sitä kelpuuta.
 
Nykyisen ketjumme ostimme Micheliltä Tahiti Yacht Accessoiresta. Michel on itsekin cruiseri, joka asuu edelleen veneessään Marina Tainan edustalla Tahitilla. Hän on erittäin asiantunteva ja myy vain hyvälaatuisia tuotteita. Michel kertoi, että kiinalaiset tulivat markkinoille myymällä halvalla ohuelti galvanoitua ketjua. Muut valmistajat seurasivat perässä, joten parempaa laatua ei nyt ole saatavissa. Nykyinen ketjumme on valmistettu Ranskassa.
 
3. Sadeveden keräysjärjestelmä
Nyt on kulunut 5 kk siitä kun viimeksi käytimme vesikonettamme, emmekä koko tänä aikana ole hakeneet makeaa vettä rannalta. Se on säästänyt meiltä paljon sähköä, josta puolestaan on ollut jatkuva pula. Olemme saaneet sadeveden keräysjärjestelmästämme paljon enemmän vettä kuin olemme tarvinneet, vaikka olemme pesseet pyykkiä ja käyttäneet makeaa vettä muutenkin tuhlailevasti. Keräysjärjestelmä on yksinkertainen, aurinkokatokselle satanut vesi ohjataan letkuihin ja kahteen 25 litran kansikansteriin ja sama tehdään biminille sataneelle vedelle. Kanisterit tyhjennetään lappoletkulla vesitankkeihin silloin kun tankeissa on tilaa, ja niistä otetaan suoraan suihku- ja pyykkivedet. Kannelta tulevaan vesitankkien täyttöletkuun olemme asentaneet samanlaisen filtterin kuin vesikoneemme meriveden syötössä on. Käytämme siinä 20 mikrometrin suodatinpatruunaa, joka poistaa sadeveden mukana mahdollisesti tulleet pienet roskat. Patruunan vaihdamme pari kertaa vuodessa.
 
Järjestelmä on nyt ollut käytössä 15 vuotta, eikä koko tänä aikana vesitankkien pohjalle ole kertynyt sakkaa. Kuivanakin kautena tropiikissa sataa sen verran, että saamme 60-70% tarvitsemastamme makeasta vedestä sadevettä keräämällä, loput teemme vesikoneella. Sadekauden aikana vesikonetta ei tarvita. Makean veden kulutuksemme on noin 40 l/päivä, jonka voimme vähentää kymmeneen litraan/päivä jos on tarvis. Jos vesikonetta ei käytetä, se pitää huuhtoa makealla vedellä 10 päivän välein. Meillä huuhteluun kuluu noin 10 l vettä, ja se käy helposti veneen oman makeavesipumpun avulla avaamalla huuhteluvesiventtiili noin minuutin ajaksi. Meistä on käsittämätöntä, että vain harvassa veneessä hyödynnetään sadevettä. Sen sijaan veneilijät ovat valmiita rahtaamaan kanistereilla vettä rannalta tai lähtemään Marquesasin sameavetisistä ankkuripaikoista ulos merelle vain tekemään vettä vesikoneella, kun vettä on saatavissa ilmaiseksi kotiin kannettuna taivaalta.
 
Tuamotulla kaikki maista saatavissa oleva juomavesi on paikallisten talojen katoilta kerättyä sadevettä. Kuivana kautena heillä on itselläänkin siitä ajoittain pulaa, ja olemme joitakin kertoja vieneet vesikoneellamme tehtyä juomavettä rannalle paikallisille ihmisille.

4. Jatkoa aikaisempaan Soudal/Sikaflex kittipohdiskeluun Kuten edellisten kuulumisten P.P.P. osassa kerroimme levitimme viime toukokuussa jollan pohjaan sisäpuolelle leveät raidat Sikaflex 290DC:tä, koska aurinko oli syönyt pohjakankaan yläpinnan pohjalautojen väleistä ja sen seurauksena pohjakankaan alapinnan pinnoite oli alkanut delaminoitua niiltä kohdin. Sikaflex 290DC levisi hyvin tasaiseksi ja sileäksi kerrokseksi ja lopputulos oli varsin siisti. Myös pohjan alapinnan delaminoituminen pysähtyi siihen paikkaan.
 
Niinpä pettymyksemme oli suuri, kun maaliskuussa Taiohaessa nostettuamme tavarat kaupassa käynnin jälkeen veneeseen kannelle ja salongin sohvalle ilmestyi mustia vaikeasti puhdistettavia tahroja. Syynä oli repun pohjaan jollan sisäpohjasta tarttunut takaisin juoksevaan muotoon muuttunut Sikaflex 290DC. Toistaiseksi vasta kaksi lapsen kämmenen kokoista aluetta on pehmennyt mustaksi mönjäksi, mutta nyt meiltä alkavat konstit loppua emmekä tiedä miten ne korjaamme.
 
Myös vuosi sitten kannen Soudal-saumojen uv-suojaksi levitetty Sikaflex 290DC kerros on ohentunut ja siitä leviää hienoa mustaa jauhoa. Kittaukset pitäisi uusia ennen kuin jätämme veneen säilytykseen ja lähdemme käymään Suomessa. Siihen tarvitsemme kuitenkin kittiä ja rauhallisen ankkuripaikan, ja ne löytyvät vasta Apatakilta. Joudumme siellä varaamaan runsaasti aikaa veneen säilytysvalmisteluihin.
 
Toistaisen kokemuksemme mukaan kelvollista kittiä emme ole vielä käsiimme saaneet. Sikaflex 290DC näyttää kuitenkin olevan vähemmän huono kuin muut käyttämämme tuotteet.

Korjaus mainittuun havaintoon Sikaflex 290DC: pehmenemisestä:
Jollan sisäpohjaan vuosi sitten laittamamme Sikaflex 290DC kerroksen alle jäi joitakin laiskuja Soudal High Tackia, jotka silloin olivat hyvässä kunnossa ja vaikeat poistaa. Nyt ne ovat muuttuneet takaisin juoksevaan muotoon ja niiden päälle laitettu Sikaflex 290DC jäi ohueksi kerrokseksi tahraavan  massan päälle. Kun siihen laittoi painavan repun, Sikaflex kerros repesi ja repun pohja tahriintui. Siten havaintomme Sikaflex 290DC:n pehmenemisestä muiden polyuretaanien ja MS-polymeerien tapaan oli virheellinen.

5. Jatkoa pilssipumpun kytkimiin
Irenellä pentterin harmaavesisäiliön pumpun kytkin on ollut jatkuva riesa. On se kumma, että niin yksinkertaista venevarustetta kuin kunnollinen pilssipumpun kytkin emme ole saaneet käsiimme. Pumppu käynnistetään noin 6 kertaa vuorokaudessa. Rule 35 elohopeakytkin kesti siinä 7 kk. Rulen nykyinen malli, joka on valmistajan mukaan testeissä kestänyt satoja tuhansia kytkentöjä, on liian pitkä säiliöömme. Sellainen on kuitenkin meillä käytössä WC:n lavuaarin harmaavesisäiliössä. Siellä se kesti 26 kk, eli noin 1200 kytkentäoperaatiota. Se vastaisi 7 kk käyttöä pentterin harmaavesisäiliössä. Harmaavesisäiliöiden pumppujen ottama virta on noin viidesosa kytkinten spesifikaatioiden mukaisesta maksimivirrasta.
 
Meillä on ollut 6 kpl Johnson Pump Ultima eletronisia kytkimiä pentterin harmaavesisäiliössä, ja niiden käyttöikä on ollut keskimäärin 4 1/2 kuukautta. Vähän alle vuosi sitten asensimme Johnson Pump Ultima kytkimen tilalle Whalen elektronisen kytkimen. Se kesti 11 kk käyttöä, mutta ei toiminut kunnolla missään vaiheessa. Kytkin on liian herkkä merivesipisaroille. Jos tiskin yhteydessä käytetään merivettä, pumppu käynnistyy normaalisti, mutta ei pysähdy lainkaan säiliön tyhjentyessä vaan pumppu pitää pysäyttää manuaalisesti. Whalen kytkin vaihdettiin samanlaiseen maaliskuun lopussa 2016. Elektronisten kytkinten 3 vuoden takuuaika ei meitä paljon ilahduta, sillä kytkimen vaihto on kelju operaatio.

6. Moottorin merivesipumpun impelleri
Meillä oli pitkään moottorin ylikuumenemisongelmia Nuku Hivalla. Niihin oli useita syitä, kuten raakku- ja ruohokasvusto potkurissa, merivesipumpun impellerin yhden siiven puuttuminen, lämmönvaihtimen tukkoisuus ja 32 astetta lämmin merivesi. Muut olemme nyt korjanneet, mutta meriveden lämpötilalle emme ole tehneet mitään.
 
Vaihdoimme merivesipumpun impellerin ennen vesille laskua vuosi sitten. Se impelleri kesti 75 moottorituntia. Edellisen impellerin siipiin tuli murtumia 42 ajotunnin jälkeen ja sitä edellinen kesti 96 moottorituntia. Aikaisemmin impellerit ovat kestäneet 200-300 ajotuntia. Olemme yleensä pitäneet varaosissamme 2-3 impelleriä, mutta nyt ovat ehjät impellerit loppu. Ilmeisesti säilytys tropiikin lämpötilassa haurastuttaa impellerin kumimateriaalia, joten ison varaston pitämisestä ei ole hyötyä.
 
7. Kaikuluotainanturit
Irenellä on ollut läpiasennettu muovinen kaikuluotaimen anturi alusta lähtien eli yli 40 vuotta. Niitä on jouduttu vaihtamaan noin 5-10 vuoden välein kun niiden sisään on tunkeutunut merivettä. Viimeiset 15 vuotta muovirunkoinen anturi on ollut kytketty istumalaatikon kaikuluotaimeen. Uusimme anturin heinäkuussa 2011 ja seuraavan kerran syyskuussa 2014. Kryssiessämme varsin kovassa kelissä Hakateasta Taiohaeen maaliskuun lopulla 2016 anturi toimi lähtiessämme mutta ei enää ankkuroitaessa Taiohaessa. Siinä vaiheessa vain yksi Irenen kolmesta kaikuluotaimesta toimi. Yhdestä kaikuluotaimesta katosi nimittäin näyttö lopullisesti jo puoli vuotta sitten. Irenellä on neljä kaikuluotainanturia, ja istumalaatikon kaikuluotainkin saatiin toimimaan kun siihen kytkettiin vara-anturi.
 
Muovirunkoinen anturimme pitäisi korvata pronssirunkoisella. Se ei ole kuitenkaan aivan yksinkertainen toimenpide, koska anturi on asennettu hyvin paksuun lasikuituun veneen keskilinjalle. Harkittavaksi vielä jäi, pitäisikö anturi taas korvata samanlaisella vai laminoida reikä umpeen ja tehdä uusi reikä pronssirunkoista varten muualle.

8. Yhteenveto
Viime vuosikymmenellä Karibian cruisereiden Grand Old Man Donald Street sai lempinimen Mr. Squeky, koska hänellä oli aina valittamista nykyajan  veneilytavoista ja venevarusteista. Tähän P.P.P. osaan emme keksineet juurikaan positiivisia aiheita, joten näyttää siltä, että meistä on tulossa 2010-luvun Mr. ja Mrs. Squeky.
 
Tapio ja Eeva Hämäläinen
s/y Irene

Olemme taas Taiohaessa Nuku Hivalla noin 60 muun veneen kanssa. Viisi päivää olemme kantaneet rantaan ja kuskanneet jollalla veneelle ruokaa, juomaa, kaasua ja polttoaineita varautuen siihen, että seuraavan kerran käymme kaupassa kahden kuukauden kuluttua. Lähdemme huomenna pariksi päiväksi valmistelemaan venettä avomerikuntoon jonnekin suojaan mainingilta, joka tekee olon veneessä varsin epämukavaksi täällä. Sen jälkeen suuntaamme takaisin Tahuatalle ja siitä mTuamotulle. Tämän jälkeen meillä ei ole nettiyhteyttä ennen toukokuuta, mutta Winlink toimii kuten ennenkin.

Hyvää purjehduskauden odottelua.
 
Tapio ja Eeva

Olemme parhaillaan Taiohaessa Nuku Hivalla noin 60 muun veneen kanssa. Veneilijät ovat innokkaita netin käyttäjiä ja tukkivat Internetin niin tehokkaasti, että kuvien lähettäminen saattaa osoittautua vaikeaksi. Tämä on ensimmäinen koe-erä, lisää seuraa jos saan tämän kohtuudella läpi. Lähdemme huomenna pariksi viikoksi jonnekin suojaan mainingilta, joka tekee olon veneessä varsin epämukavaksi täällä. Sinä aikana meillä ei ole nettiyhteyttä, mutta Winlink toimii kuten ennenkin.
 
Hyvää purjehduskauden odottelua.
 
Tapio ja Eeva

P.P.P. loka-joulukuussa 2015

1. Polttoaineletkujen vuodot
Heinä-syyskuun kuulumisissa kerroimme filtterin ja injektiopumpun välisen polttoaineletkun vuodosta, ja sama tapahtui siirtopumpun ja filtterin väliselle letkulle ollessamme lähdössä Fatu Hivalta. Harmiksemme meillä oli varaletkua vain toiseen näistä, sekin samaa epäluotettavaksi osoittautunutta muoviletkua. Irenen moottorin sisäiset polttoaineletkut uusittiin ison rempan yhteydessä Trinidadilla v. 2001. Letkuun on painettu merkintä PVC/EEC fuel hose. Letku on kolmekerroksinen. Sisimpänä on melko kovalta tuntuva muovi, jonka päällä on kuituvahviste, ja uloin kerros on pehmeää muovia. Molemmat letkuvuodot syntyivät muutaman sentin päähän letkukarasta. Sisäkerros näyttää haljenneen, mikä on päästänyt polttoöljyn kuitukerrokseen. Sieltä se on edelleen etsiytynyt johonkin heikkoon kohtaan pehmeässä ulkokerroksessa, johon on syntynyt repeämä. Moottorin muut polttoaineletkut ovat kumia, ja niissä ei ole ollut mitään ongelmia. Tulemme uusimaan kaikki muoviletkut heti kun saamme hank  ittua 10 mm:n kumista polttoaineletkua.
 
2. VHF-antennit
Irenellä on erilliset VHF-antennit radiopuhelimelle ja AIS:lle. AIS-antenni lisättiin v. 2006 AIS-vastaanottimen asennuksen yhteydessä. Vastaanottimen mukana tuli Banten-merkkinen antenni, jonka ferrule (antennin juuressa oleva impedanssimuunnin) on muovikuorinen. Se kesti 2 v, sen jälkeen muovikuori halkeili ja sisältä valui ruosteista vettä. Antenni vaihdettiin samanlaiseen, koska Tahitilta ei muutakaan ollut saatavissa, ja antenni on liian pitkä matkalaukussa kuljetettavaksi Suomesta. Ferrulen saumoihin laitettiin silloin Sikaflexiä, mutta sekin antenni kesti vain 2 v. Vuonna 2011 tilasimme venetarvikkeita West Marinesta USA:sta, ja niiden mukana saimme Shakespeare 4200 VHF-antennin, jossa on rosterikuorinen ferrule. Hintakin oli Banteniin verrattuna kaksinkertainen. Se olikin parempi antenni, sillä se kesti 4 v. Haolla tehty mittaus yleismittarilla näytti muutaman sadan millivoltin tasajännitettä antennin liittimessä, mikä viittaa kosteuden pääsyyn impedanssimuuntimeen. A  ntenni korvattiin toisella rosterikuorisella ferrulella varustetulla antennilla, jonka ferrule päällystettiin kokonaan Sikaflex 290DC:llä. Saa nähdä, kauanko se kestää.
 
Todettakoon tässä yhteydessä, että v. 1991 maston toppiin asentamamme VHF-radiopuhelimen antenni toimii edelleen moitteettomasti. Impedanssimuuntimet valetaan tietysti muovin sisään. En ole sahannut auki VHF-antenneja, mutta epäilen, että nykyisin käytetään valumuovia, joka ajan mittaan päästää kosteuden lävitseen. Näin on meillä käynyt ainakin VDO:n vesitankkiantureille ja elektronisille pilssipumppun kytkimille. Joka tapauksessa uutta antennia asennettaessa kannattaa yleismittarilla mitata ja merkitä muistiin sen vastusarvot, se helpottaa paljon vian etsintää jos myöhemmin tulee ongelmia. Kokemuksemme perusteella pidämme aina uutta VHF-antennia varaosissa.
 
3. Kengät
Muistellessamme menneitä vuosia tuntuu siltä, että ainakin joka toinen maastoretkemme on katkennut kenkien hajoamiseen. Veneellä emme käytä jalkineita, ja rannalle mennessämme riittävät yksinkertaiset sandaalit tai crocsit. Sandaalejakin joutuu liimailemaan uudestaan vähän väliä. Valitettavasti näyttää siltä, että kaikki maastokävelyyn soveltuvat lenkkikengät kootaan nykyisin kontaktiliimalla. Kontaktiliima ei kestä tropiikin lämpötiloissa kengissä eikä missään muuallakaan. Ilmastoiduissa kenkäkaupoissa kengät varmaan säilyvätkin.
 
Fatu Hivalla molempien kävelykengät hajosivat. Tapio oli ottanut mukaan Sievin Jalkineen tekemät mielikenkänsä ja Eevalla oli 2 vuotta vanhat lähes käyttämättömät lenkkikengät. Sievin jalkineen kenkien kenkäosassa ei ollut vikaa, mutta pohjan materiaali oli hajonnut jauhoksi 7 kk:n säilytyksen aikana Irenen vaatekaapissa. Eevan kengistä irtosivat pohjat liimauksestaan ja sen alla ollut välipohja oli jotain kurjaa pahvin kaltaista materiaalia, joka hajosi täysin kastuttuaan sadekuurossa. Niitä ei kannattanut edes yrittää liimata kasaan. Tämän vuoksi pidämme nykyisin varajalkineita repussa lähtiessämme kävelyretkille.
 
Ainoat kengät, jotka ovat kestäneet vuosien säilytyksen Irenellä, ovat Tapion aikoinaan surffilautaa varten hankkimat tennistossut. Tosin niistäkin pohjat kovettuvat, mutta karkealla hiekkapaperilla tai kivikossa kävelemällä liukkauden saa poistettua. Purjehdussaappaat ovat myös olleet hyvin lyhytikäisiä. Niistä tulee nopeasti liukkaat pohjien kovettuessa ja varret murenevat vuodessa tai kahdessa. Meillä on kuitenkin yhdet Muston saappaat, jotka ovat kestäneet täällä viisi vuotta. Hyvää ratkaisua kenkäongelmaan emme vielä ole keksineet. Eivät ehkä ole muutkaan, koska missään kaupassa Marquesasilla emme ole nähneet myytävän kenkiä kokomuovisia sandaaleja tai crocseja lukuun ottamatta.
 
4. Perämoottorin potkuri
Hanavaven lahteen Fatu Hivalla virtaava joki kuljetti paljon oksia ja puun kappaleita mereen sateiden älkeen. Kun sellainen osui naapuriveneemme jollan perämoottorin potkuriin, moottorin ja vaihteiston suojaksi tehty polyuretaanivalu antoi periksi eikä potkuri enää pyörinyt akselin mukana. Näin käy helposti varsinkin pimeällä. Ainakin pienemmissä jollakäyttöön sopivissa perämoottoreissa käytetään nykyisin murtosokan sijasta polyuretaanikerrosta potkurin rungon ja potkuriakselilla olevan uritetun holkin välissä.
 
Kumiveneet ovat huonoja soudettavia varsinkin Hanavaven lahden rajuissa williwaveissa. Naapuriveneellämme kävi hyvä tuuri, sillä meillä oli heidän moottoriinsa sopiva varapotkuri. Nykyisin näyttävät kaikki alle 10 hv:n perämoottorit tulevan samasta tuutista riippumatta siitä, millä merkillä niitä myydään. Myöhemmin korjasimme rikkoutuneen potkurin Irenen varastossa olleella 2-komponenttisella polyuretaanivalumuovilla, ja se tuntuu taas toimivan hyvin. 1-komponenttiset polyuretaanit ovat liian pehmeitä tähän tarkoitukseen. Joka tapauksessa perämoottorin varapotkuri tulisi löytyä jokaisen cruising-veneen varaosista.
 
5.WC:n oven lukko
Irenen WC:n oven lukko uusittiin ison rempan yhteydessä v. 2001 Trinidadilla. Nykyinen lukko on Perkon valmistama nimenomaan WC:n ovea varten suunniteltu lukko, jollainen löytyy varmaan useimmista veneistä ja myös viimeisimmästä Maritimin luettelosta. Lukko on kompakti ja siisti, pysyy kiiltävänä eivätkä valuosat osoita mitään merkkiä korroosiosta. Lukon sisällä kieliosa jakautuu kahdeksi haaraksi. Niiden päissä on nastat, joiden välityksellä oven kahva siirtää kieltä. Siten kieli siirtyy lukon sisään väänsipä kahvaa kumpaan suuntaan tahansa. Vuonna 2011 lukkomme kieliosan toinen haara katkesi, ja koko lukko uusittiin v. 2013. Haolla ollessamme uudemmankin lukon kieliosan toinen haara katkesi. Yritin korjata sen kovajuottamalla, mutta minulle tuntemattomasta metalliseoksesta tehdyn kieliosan sulamislämpötila oli paljon alhaisempi kuin juotospuikon, joten korjaus ei onnistunut. Matkalla Marquesasille kieliosan toinenkin haara katkesi, joten ovea ei enää saanut auki kahvasta kä  äntämällä. Ovi avattiin rosvonsahalla ja tilalle improvisoitiin väliaikainen lukitus. Myös kielen jousi on katkennut pari kertaa näiden vuosien aikana, mutta se ollut helposti uusittavissa jousivarastostamme. Vaikka Perkon lukko ei ole halpa ja sen lyhyt käyttöikä harmittaa, taidamme kuitenkin tyytyä asentamaan samanlaisen nykyisen tilalle sitten joskus kun venevarusteita on taas ulottuvillamme. Lukkotyypin vaihto jotensakin siististi olisi joka tapauksessa työläs toimenpide. Pitänee hankkia myös toinen uusi lukko varalle.
 
6. Jatkoa huhti-keäkuun kuulumisten Sikaflex/Soudal pohdiskeluun Huhti-keäkuun kuulumisten P.P.P. osassa kirjoitimme: "Toistaisen kokemuksemme mukaan Soudal ja varmaan muidenkin valmistajien MS-polymeerit tarttuvat ja pysyvät hyvin kiinni lähes kaikilla pinnoilla.  Tosin olemme käyttäneet Soudalia vain pari vuotta,joten pitkäaikaista kokemusta meillä ei vielä ole. Sen tiedämme, että Soudal ei kestä UV-säteilyä, vaan menee tahmeaksi purukumiksi noin puolessa vuodessa."
 
Nyt tiedämme, että Soudal menee tahmeaksi purukumiksi muutenkin kuin UV-säteilyn vaikutuksesta. Näin kävi mm. jollan sisäpohjaan levitetylle Soudal High Tackille puolessa vuodessa jollan ollessa pakattuna. Sen pois pesemiseen hupeni lähes päivä ja se korvattiin Sikaflex 290DC:llä, joka on nyt kestänyt moitteetta 7 kk. Kirkas Soudal Classic meni pehmeäksi  mönjäksi aurinkokatoksemme yläpuolen saumoissa ja valkoinen Soudal Classic meni sotkevaksi tahmaksi aurinkokatoksen alapinnalla olevissa vedenkeräystisseissä, mutta molemmat pysyivät hyvin kiinni muovitekstiilialustassa. Samassa paikassa valkoinen Sikaflex 291 meni sekä tahmaksi että irtosi alustastaan. Sikaflex 292 on julistettu Irenellä käyttökelvottomaksi jo useita vuosia sitten, kun se pehmeni ja pursui pois kuin hammastahna tuuliperäsimen kiinnityskorvakkeen alta, missä olimme luottaneet sen liimausominaisuuksiin. Sikaflexin ja Soudalin pehmenemistä ei tapahdu kaikkialla, emmekä ole keksineet siihen vaikuttavia syitä. O  len yrittänyt venenäyttelyssä kertoa tästä valmistajien edustajille, mutta he ovat vain epäuskoisina todenneet, että näin ei pitäisi käydä. Siinä olen heidän kanssaan yhtä mieltä.
 
Kaiken kaikkiaan ainoa kitti, joka tarttuu kohtalaisen hyvin, kestää UV:tä, eikä pehmene vanhetessaan näyttää olevan Sikaflex 290DC. Se ei kuitenkaan alhaisen viskositeettinsa vuoksi sovellu joka paikkaan. Amerikkalaiset käyttävät etupäässä 3M 5200:aa, joka vastaa lähinnä Sikaflex 292:ta. Olemme käyttäneet sitä niin vähän, että sen pehmenemisestä meillä ei ole riittävästi kokemusta, mutta emme ole kuulleet sitä moitittavankaan. Tarttuvuudeltaan se on Sikaflexien luokkaa.
 
7. Tuuligeneraattorin maston halkeama
Fatu Hivalla ollessamme aloimme suunnitella perämoottorin nostolaitteen asentamista tuuligeneraattorin mastoon, joka toimii myös kiinteän biminimme yhtenä kulmatolppana. 10 v vanha perämoottorimme tuntuu näet vuosi vuodelta painavammalta. Siinä yhteydessä havaitsimme tuuligeneraattorin mastoputkessa halkeaman, joka lähtee biminin vaakaputken hitsauksesta ja toistaiseksi kattaa noin kolmanneksen putken ympärysmitasta. Halkeaman päihin porattiin heti reiät, ja masto tuettiin eteenpäin asennetulla haruksella. Se olisi hyvä saada tilapäisesti hitsattua ennen pidempiä avomeripurjehduksia. Lopullinen ratkaisu on vaihtaa koko 50 mm läpimittainen tolppa paksumpiseinämäiseen putkeen, mutta siihen tarvitaan paremmin varustettu metallipaja kuin mitä Marquesasilta löytyy. Tilapäinen korjauskin voi olla vaikeaa Nuku Hivalla Taiohaessa, jos lahteen tulee maininkia. Atuonan aallonmurtajan suojassa voisi olla rauhallisempaa, mutta pätevän hitsarin ja hitsauslaitteiden löytyminen sieltä on epävarmaa. Toistaiseksi toimintasuunnitelma on mietintämyssyssä ja haalimme tietoja sekä Atuonan että Taiohaen tilanteesta.