Helsinki 25.4.2019
Edelliset kuulumisemme lähetimme helmikuun puolivälissä 2018, jolloin Irene oli syklonikautta viettämässä Mangarevan laguunilla Gambier-saarilla Ranskan Polynesiassa. Eevan veli Markku oli mukanamme kuukauden ajan tammi-helmikuussa.
Laguunipurjehdusta
Helmikuun viimeisen viikon kiertelimme laguunin itäreunan ankkuripaikkoihin tutustumassa ja palasimme sitten takaisin Agakauitaille naapuriveneen kipparskan syntymäpäiville, jotka vietettiin Edouardin pihalla. Venekuntia oli mukana 13 ja lisäksi paljon paikallisia asukkaita. Aamu alkoi porsaan teurastamisella ja ruho laitettiin grillaantumaan vartaassa avotulella. Venekunnat toivat mukanaan jonkun lisukkeen grilliporsaan rinnalle. Voitte uskoa, että pöytä notkui herkkuja. Eeva valmisti kolmen litran kattilallisen suppilovahverokastiketta kuivatuista suppilovahveroista ja täkäläisistä punaisista banaaneista ja säilykepinaatista tehtyjä mausteisia pikkupannukakkuja. Eipä jäänyt mitään veneelle takaisin tuotavaa. Varsinkin sienikastike tuntui maistuvan kaikille. Päivä oli varsin rattoisa ja viihdyimme hyvin, pääsimme vasta viimeisillä hämärillä veneelle ja nukkumaan seilorin puolenyön aikaan klo 21. Siirryimme navakassa tuulessa Agakauitaista Toaeuun lähelle lentokentää 19.2. koska Markku lähti seuraavan päivän lennolla takaisin Suomeen. Matkaa kertyi 15 mpk, johon tarvittiin 15 vendaa, sillä helmiosteripoijukenttien väliin on jätetty vain kapea väylä.
Olimme Markun lähdön jälkeen toista viikkoa ankkurissa Toaeussa Mangarevan laguunin koilliskulmalla. Moottorin starttiongelmat jatkuivat, ja päädyimme epäilemään ongelman syyksi yhtä tai kahta viallista suutinta. Meillä on varasuuttimet, mutta niiden toimivuudesta ei ollut takeita pitkän säilytyksen jälkeen. Suutinten vaihtoon tai korjausyritykseen päätimme ryhtyä vasta riittävän suojaisessa ankkuripaikassa, koska silloin voimme joutua olemaan useita päiviä kokonaan ilman moottoria. Tässä välillä on koti-ikäväkin käväissyt mielessä, kun on joutunut tappelemaan lukuisten teknisten ongelmien kanssa. Päätimme lähteä Onemean lahteen suuttimia vaihtamaan ja käydä menomatkalla ostoksilla Rikiteassa, mutta tuuli navakasti kaakosta. Lähtiessämme Toaeusta meidän piti kulkea pieni matka kaakkoon kahden matalikon kapeasta välistä. Se ei olisi onnistunut muuten kuin moottorilla ja isoilla kierroksilla. Sitä emme halunneet tehdä moottorin vakavan rikkoutumisvaaran vuoksi. Niinpä jäimme odottamaan tuulen kääntymistä ja heikkenemistä, Eeva käytti ompelukonetta ja Tapio kirjoitteli Irenen kuulumisia.
Siirryimme Rikiteaan sunnuntaina 4.3.2018 kun tuuli heikkeni ja kääntyi koillisen puolelle. Rikiteaan pääsee helposti purjeilla, mutta kapean väylän vuoksi pois pääsy vastatuuleen väylää pitkin ei onnistu ilman moottoria. Viikon alussa ennusteen mukaan piti olla kevyemmän koillistuulen jakso, jolloin arvelimme pääsevämme ulos Rikiteasta tarvitsematta moottoria jatkaaksemme Onemeaan. Maanantai oli kuitenkin jokin paikallinen pyhäpäivä, joten vain yksi kauppa oli hetken auki aamupäivällä. Netti oli niin tukossa, että sen käytöstä ei tullut mitään. Kaupassakaan ei ollut juuri mitään, sillä Nuku Hivalta Marquesasilta olivat jauhot loppuneet ja yhteysalus päätti ensin käydä siellä, joten sitä odotettiin saapuvaksi vasta seuraavana viikonloppuna eli viikon myöhässä.
Teimme loput ostokset tiistaina, joten lähtö jäi keskiviikkoon. Odotetusti tuuli oli kääntynyt ja voimistunut. Sitä oli lähtiessämme 8-9 m/s itäkoillisesta. Rikitean väylässä on 0,2 mpk:n pätkä suoraan itään, ja aioimme ajaa sen pelkällä storalla käyttäen moottoria apuna pienellä teholla. Moottori ei kuitenkaan ollut käynnissä minuuttiakaan, kun kuului kova kolahdus ja se pysähtyi siihen paikkaan väylän kaikkein kapeimmassa kohdassa. Uhkasimme ajautua suoraan koralliin, ja meille tuli kova kiire nostaa genoa. Vältimme korallin muutaman metrin marginaalilla ja lähdimme kryssimään väylän ulkopuolelle matalaan veteen korallipäiden sekaan. Vendan heitettyämme pääsimme takaisin väylälle ja toisen vendaparin jälkeen syvempään veteen. Ylimääräinen adrenaliini aiheuttaa suun kuivumista, ja kyllä olut maistuikin syvään veteen päästyämme.
Sitten piti päättää, palaammeko Rikiteaan, missä voi saada apua toisilta veneiltä yllättävissä tilanteissa vai jatkammeko suojaiseen Onemeaan. Päätimme jatkaa Onemeaan, ja vietimme siellä 2 viikkoa asentaen lisäaurinkopaneleita ja e-maileja kirjoittaen, Eevalla oli ompelutöitä. Olimme todellinen purjevene, sillä moottori on täysin jumissa. Pysähdys kuullosti siltä kuin jotakin olisi tipahtanut männän ja kannen väliin, mutta yhtä hyvin syynä voi olla jokin muu. Pysähdys tapahtui tyhjäkäyntikierroksilla, joten kone on voinut selvitä ilman suuria vaurioita. Jouduimme kuitenkin tulemaan toimeen ilman moottoria toistaiseksi.
Koko maaliskuu kului e-maileja kirjoitellen moottorin korjausvaihtoehtojen etsimiseksi. Pitkällisten selvittelyjen jälkeen päätimme että purjehdimme takaisin Apatakille, nostamme veneen ylös siellä ja lähetämme vanhan moottorin korjattavaksi Suomeen, koska Tahitilta ei löytynyt korjauspajaa johon olisimme luottaneet. Meidän vanhassa Mercedeksessämme pakosarja on styyran puolella, kun taas kaikissa uusissa moottoreissa pakosarja on paaran puolella. Uuden moottorin asennus olisi vaatinut suuria muutoksia veneen rakenteisiin ja ne olisi vaikea toteuttaa Ranskan Polynesiassa.
Maaliskuun lopulla syklonikausi oli loppumassa ja palasimme Onemeasta Rikiteaan bunkraamaan ja selvittämään itsemme ulos Gambierilta. Lähtiessämme tuuli navakasti pohjoisesta, ja alussa jouduimme kryssimään varsin kapeaa ränniä rannan ja koralliriutan välissä. Raskas Irenemme ei oikein ehtinyt kiihtyä ennen seuraavaa vendaa, ja ulos pääsy oli melkoista rimpuilua. Rikitean sisäänmeno puolestaan oli niin täysin vuorenharjanteen suojassa, että tuuli loppui täysin. Olimme kertoneet tulostamme ssb-netissä, joten Rikiteassa olevat veneet tiesivät siitä. Lyhyt ilmoitus VHF:llä toi muutamassa minuutissa kolme kumivenettä auttamaan meitä, ja ne hinasivat Irenen vanhalle ankkuripaikalleen vaikeuksitta.
Rikitea
Vuorolaiva saapui 30.3. ja saimme kauppassakäynnit hoidettua. Yhdellä kauppareissulla tapasimme paikallisen miehen nimeltä Atak, johon olimme tutustuneet aikaisemmin Edouardin luona vietetyillä syntymäpäivillä. Hän kutsui meidät käymään noin 6 mpk:n päässä alatuuleen sijaitsevalla tilallaan, mutta sanoimme, että meidän kumiveneellämme takaisin tulo vastatuuleen on vaikeaa tai vähintäänkin hyvin hidasta, eikä moottorivikaisella Irenellä kannata lähteä seikkailemaan. Atak sanoi, että se ei ole ongelma ja lupasi tulla hakemaan ja tuomaan takaisin meidät perämoottoriveneellään.
Atak tuli kuten oli luvannut aamupäivällä 1.4. hakemaan meidät ja vei plantaasilleen. Hedelmiä ja vihanneksia ei juuri ole myytävänä Rikiteassa, koska kaikki kasvattavat ne omissa puutarhoissaan. Atak tiesi tarpeemme, ja vei meidät heti alkuun tutustumaan plantaasiinsa. Samalla kerättiin meille kotiin viemisiä ja lopuksi polttopuita lounaan valmistamiseksi leipäpuun hedelmistä. Kun Atak toi meidät takaisin klo 16 kieppeissä, olimme kylläisiä ja lisäksi lastasimme Ireneen yli 100 kg carambolaa, papaijaa, limeä, avocadoa, mangoa, pamplemousea, banaania, leipäpuun hedelmää, kookospähkinöitä ja kurkkumaa. Lisäksi ostimme kananmunia hänen kanalastaan. Lahjaksi antamisen kulttuuri on vahva Polynesiassa. Kun yritimme maksaa jotain hedelmälastistamme, Atak vastusteli aluksi, mutta suostui sitten ottamaan vastaan jonkun pienen vaivanpalkan. Onneksi olimme varautuneet tähän, ja meillä oli mukanamme hyvät Fiskarsin sakset, jotka annoimme Atakin vaimolle vastalahjaksi. Näistä ihmisistä ei voi olla pitämättä. Seuraavat pari päivää menivätkin Eevalta hedelmien pesuun ja varastointiin.
Kävimme Gendarmeriessa ilmoittamassa lähdöstämme 6.4. ja kahtena seuraavana päivänä puhdistettiin veneen pohja ja lokipotkuri sekä tilattiin 4 patonkia, koska enempää emme saa säilymään. Tapion hakiessa patonkeja rankkasateessa 8.4. klo 6 aamulla yksi pikkutyttö kulki sateenvarjon kanssa kylän raitilla ja pysäytti Tapion antaakseen hänelle suojaa sateenvarjonsa alla. Ehkä hän oli vasta saanut sateenvarjonsa ja halusi näyttää sitä, mutta joka tapauksessa näistä ihmisistä ei voi olla pitämättä. Nostaessamme tapamme mukaan kumivenettä Irenen kyljelle Eeva otti vasemmalla kädellään tukea alavantista, eikä voinut huomata vantin toisella puolella istuskelevaa ampiaista, joka tietenkin puolustautui pistämällä. Heti aloitetusta antibioottikuurista huolimatta Eevan syöpäleikkauksen jäljiltä herkästi tulehtuva käsi tulehtui, eikä lähtöä voinut ajatellakaan muutamaan päivään.
Emme halunneet kryssiä ulos Rikiteasta korallipäiden seassa enää toista kertaa, vaan halusimme saada hinauksen naaapuriveneiden kumiveneillä ulos satamasta. Ainoa toimiva tapa hinata purjevenettä kumiveneellä on sitoa kumivene hinattavan veneen kummallekin kyljelle, silloin veneen hallinta on helppoa. Jos aikoo hinata köydellä, sen kiinnityspisteen pitää olla reilusti potkurin etupuolella kuten hinaajissa, eikä se yleensä onnistu tavallisessa perämoottorilla varustetussa kumiveneessä. Hinaus satamasta edellytti heikkoa tuulta laguunin sisäisen aallokon vuoksi. Eevan käden parannuttua heikkotuulinen sääikkuna oli mennyt ohi, eikä hinausta voinut yrittääkään ennen kuin 15.4. Silloin tuulta oli 4 m/s, mutta silti veneen kyljelle kiinnitettyjen kumiveneiden ja Irenen kylkien väliin ahtautuvat aallot täyttivät hinaavia kumiveneitä jatkuvasti vedellä ja auttamaan tulleet ystävämme joutuivat ämpäröimään sitä pois jollistaan koko ajan. Lisäksi jollat paukkuivat rajusti veneen kylkeä vasten aallokossa.
Matka Apatakille
Päästyämme riutan ulkopuolelle nostimme purjeet ja vapautimme hinaavat jollat. Kun genoa piti skuutata sisään, ei styyran skuutivinssi toiminutkaan. Ajauduimme takaisin aika lähelle korallia ennen kuin saimme skuutin vaihdettua toiselle vinssille. Kun pääsimme ulkomerelle meno oli varsin möykkyistä koska kaakosta vyöryi 1,5 m korkea lyhyt maininki ja lounaasta metrinen pitkä maininki. Kolme päivää myöhemmin lyhyt maininki kuoli pois ja meno muuttui riittävän tasaiseksi styyran skuutivinssin korjaukseen. Oli vaikea ymmärtää mikä oli aiheuttanut haponkestävän akselin juuttumiseen pronssilaakeriin kahden viikon oleskelumme aikana Rikiteassa. Tosin vinssin jalusta oli täynnä ampiaisten koteloita, ja niiden eritteet ovat voineet aiheuttaa vinssin jumiutumisen. Kaikki ampiaiset eivät suinkaan elä yhdyskunnissa, vaan monet lajit ovat yksinäisiä. Niiden naaraat munivat löytämiinsä koloihin ja kantavat eläviä toukkia koloihin jälkeläistensä ruoaksi. Vinssiemme jalustoissa on juuri ampiaisen mentävä vedenpoistoreikä, josta munivat naaraat olivat päässeet sisään.
Aallokon vaimentumisen myötä myös sivumyötäinen tuuli heikkeni, ja purjeet alkoivat tulla sisään ja paukkua veneen keinahtaessa. Yhden tällaisen paukahduksen seurauksena isopurjeen nostimen pikasakkeli petti ja isopurje romahti alas. Nostimen pää jäi tietysti maston huippuun eikä sen alas hakemista yritettykään veneen raskaan keikkumisen vuoksi. Irenellä on 2 isopurjeen nostinta, joista toista käytetään dirkkinä. Sen avulla saimme isopurjeen uudelleen nostettua, mutta dirkin puuttuminen vaikeutti huomattavasti mahdollisia tulevia reivausoperaatioita, koska puomia ei voi pitää paikoillaan preventerillä veneen keikkuessa ilman dirkkiä. Pian tämän jälkeen myös preventerin pikasakkeli petti. Molemmat olivat olleet käytössä jo pitkään, tällä kertaa pettämisten syynä ei ollut korroosio, vaan pikasakkelin vähittäinen oikeneminen toistuvien nykäysten seurauksena.
Matkan neljäntenä päivänä jouduimme konvergenssivyöhykkeelle, satoi rankasti ja tuulta oli 15-18 m/s squalleissa eikä lainkaan niiden välissä. Laskimme purjeet ja jäimme ajelehtimaan. Sade ja squallisää kestivät vuorokauden, mutta senkin jälkeen oli pari vuorokautta pilvistä ja ainoastaan kevyitä tuulen henkäyksiä satunnaisista suunnista. Se tiesi meille paljon töitä purjeiden kanssa ja vähän meripeninkulmia. Suuren osan ajasta vietimme ajelehtien purjeet laskettuina, muuten ne olisivat paukuttaneet itsensä hajalle. 21.4. aamulla olimme 5 mpk:n päässä atolli Marokaulta, ja hieman alle solmun virta kuljetti meitä suoraan kohti koralliriuttaa. Tuulta ei ollut lainkaan. Aloimme jo rakentaa perämoottorin pidintä uimatasolle saadaksemme edes jotakin ohjailuvauhtia, mutta sitten toista tuntia kestänyt tuulen henkäys lounaasta kuljetti meidät atollin pohjoiskärjen ohitse, ja meillä oli taas tilaa ajelehtia.
Kolme vuorokautta kestänyt pilvinen ja tyyni sää pisti sähköjärjestelmämme lujille, kun tuuligeneraattori ja aurinkopanelit eivät tuottaneet juuri mitään. 22.4. oli kuitenkin aurinkoinen päivä, joten sähköhuolet helpottivat. Seuraavana päivänä aamulla saatiin tuulta, ja iltapäivällä tarvittiin jo reivejäkin. 24.4. aamuyöllä olimme atolli Tahanean passen edustalla ja päätimme mennä sisään auringon noustessa, koska tarvitsimme aikaa hinauksen järjestämiseen Apatakin passen läpi. Emme halunneet sopia hinauksesta aikaisemmin, koska emme voineet tietää saapumisaikaamme Apatakille. Tahanean passe on syvä ja riittävän leveä kryssimiseen, joten ulos pääsee myös vastatuuleen.
Tahanea
Tuamotulla kaikilla ankkurointiin sopivilla hiekkapohjilla, kasvaa siellä täällä myös korallia. Siksi on tärkeää pudottaa ankkuri korallivapaaseen läiskään ja varustaa ankkuriketju poijulla, joka pitää sen irti pohjasta tuulen tyyntyessä ja kääntyessä. Muuten ankkuriketju voi jäädä veneen kääntyessä kiinni koralliin, eikä jousta jos nousee laguunin sisäinen aallokko. Tämä voi helposti johtaa ankkuriketjun katkeamiseen ja veneen tuhoutumiseen tai vakavaan vaurioitumiseen, sillä tuulen tyyntymistä ja kääntymistä seuraa useimmiten kovaa tuulta epätavallisesta suunnasta. Lisäksi koralli vaurioituu. Ankkuroinin ilman moottorin apua teemme siten, että kryssimme aiotun ankkuripaikan tuulen yläpuolelle, pudotamme purjeet ja laskemme ankkurin valmiusasentoon. Sitten annamme tuulen viedä venettä kunnes sopiva korallivapaa läiskä löytyy ja pudotamme ankkurin siihen. Ankkuroitumisemme Tahanealla onnistui hyvin edellä kuvatulla tekniikalla. Se osoittautuikin tärkeäksi jo seuraavana päivänä, kun voimakas laguunilta puhaltava squalli nosti korkean aallokon ankkuripaikallamme eikä perän takana olisi ollut tilaa minkäänlaisille purjeoperaatioille.
Samaan aikaan meidän kanssamme Tahanealle saapui ruotsalainen s/y Mera, jonka miehistö auttoi meitä karkuun päässeen nostimen noutamisessa maston huipusta. Pari päivää myöhemmin saapui myös pari muuta venettä, joista toinen oli s/y Desiderata. Desiderata on 66 jalkainen John Alden ketsi 60-luvulta, jonka miehistö Stuart ja Julia kutsuivat kaikki paikalla olevien veneiden miehistöt sundownerille vappuaattona. Stuart ja Julia ovat eläneet viimeiset parikymmentä vuotta osallistumalla classic boat regattoihin Karibialla ja Välimerellä ja myymällä miehistöpaikkoja kilpailuihin. Näissä regatoissa käydään päivällä kiertämässä jokin rata ja illaksi tullaan satamaan bailaamaan. Maksavat miehistön jäsenet viettävän yönsä hotelleissa. Tämä on vain esimerkkinä siitä, että elantonsa voi ansaita monella tavalla. Vapun päivänä menimme koko porukalla pitkän kaavan kautta grillaamaan eväitämme nuotiolla pienelle hiekkaluodolle ankkuripaikan lähistöllä. Siellä ei ollut hyttysiä eikä mäkäräisten kaltaisia nonoja. Mukavaa yhdessä oloa riitti cruisereiden keskiyöhön saakka, mikä on keskimäärin klo 21. Kuten tavallista se merkitsi kotiin tuloa pimeässä ja käsi GPS:n avulla aiemmin tallennettua jälkeä pitkin jollaa navigoiden korallipäiden ohitse.
Meiltä vierähti 11 päivää Tahanealla, koska jouduimme odottelemaan sopivaa vuorovettä Apatakin passen läpäisyyn. Halusimme hinauksen passen läpi virran ollessa sisään laguuniin aamulla, jotta meille jäisi aikaa kryssiä laguunin yli hyvissä valaistusolosuhteissa. Sopivat olosuhteet sattuvat keskimäärin kerran viikossa. Lisäksi ajankohdan piti sopia hinaajalle. Lähdimme Tahanealta 5.5. Kryssi ulos passesta ei tuottanut vaikeuksia ja ensimmäinen päivä oli hienoa spinnupurjehdusta leppoisassa tuulessa. Seuraava päivä olikin sitten squallisäätä ja purjesulkeisia. Iltapäivällä taisteltiin tunti vieheeseen tarttuneen kalan kanssa, mutta se pääsi karkuun kun koukku oikesi. Apatakin eteläpassen edustalla olimme aamuyöllä 7.5. ja jäimme piihin odottelemaan hinausta sisään laguuniin.
Paluu Apatakille
Kahdeksan aikoihin aamulla Apataki Carenagen Tony tuli nopealla kalastusveneellään hinaamaan meitä kuten oli sovittu. Passen läpäisy meni vaikeuksitta, ja sitten kiireinen Tony lähti töihinsä ja me jäimme kryssimään laguunin yli. Ankkuroimme Apataki Carenagen edustalle aikaisin iltapäivällä. Lähdimme Apatakilta melko tarkalleen vuotta aiemmin. Sen aikana Irenen GPS-lokiin kertyi 3027 mpk.
Seuraavat kolme viikkoa kuluivat ankkurissa Carenagen edustalla valmistellen veneen säilytystä ja moottorin nostoa ulos veneestä. Työläin operaatio oli kiinteän sprayhoodimme irrotus. Saumasimme sen 18 vuotta sitten pehmeällä Sikaflex 231:lla mahdollisen irrottamisen helpottamiseksi. Lähes kaikki muut käyttämämme Sikaflexin tuotteet ovat vuosien varrella joko muuttuneet takaisin juoksevaan muotoon tai murusiksi, mutta 231 oli pitänyt pintansa ja sprayhood piti sahata irti rautasahan terällä. Irene hinattiin nostorampille paikalla olevien veneiden jollilla 30.5. ja nostetiin maihin.
Ensimmäiset päivät kuluivat moottorin irrotukseen ja nostoon ulos veneestä sekä kuljetuspukin rakentamiseen. Moottorista purettiin ensin laturit ja merikytkin, sillä muuten se ei mahdu ulos käyntiluukusta. Ripustimme Irenen työkaluihin kuuluvan ketjutaljan puomiin ja nostimme sillä moottorin ulos luukusta, jonka jälkeen se vedettiin isopurjeen outhaulilla puomin päähän. Sitten puomi siirrettiin sivulle ja moottori laskettiin alas. Ketjutaljan pituus ei aivan riittänyt laskemaan moottoria maahan saakka, mutta siitä selvittiin laskemalla hieman puomin päätä eikä edes mantookia tarvinnut purkaa. Toinen viikko kului veneen valmisteluun pitkään varastointiin maissa. Meillä on vuosien kokemusten perusteella laadittu 7 päivän veneen jättöohjelma, jossa jokaiselle päivälle on määritetty tehtävät toimenpiteet ottaen huomioon rajoitetut tilamme ja sadekuurojen aiheuttamat keskeytykset.
Tilanne huhtikuun lopussa 2019
Lähdimme lentäen Apatakilta kohti Suomea 15.6.2018. Moottori jäi kuljetusta varten pakattuna veneen vierelle odottamaan kuljetusta Carenagen avoveneellä laguunin yli Niutahin kylään ja lastausta Apatakilla kahden viikon välein käyvään vuorolaivaan. Tahitille kone saapui kesäkuun lopussa. Sen jälkeen se vietiin huolitsijan varastoon odottamaan kontin täyttymistä ja laivakuljetusta Ranskaan. Se kesti kauan, sillä vaikka laiva Tahitin ja Ranskan välillä kulkee kerran kuukaudessa, Tahitilta Eurooppaan päin kuljetetaan vain vähän tavaraa. Moottori saapui Le Havreen Ranskaan marraskuun puolivälissä, jossa se seisoi vielä kolme viikkoa odottamassa rekkakuljetusta Helsinkiin. Perillä se oli 10.12.2018. Laivarahti Tahitilta Ranskaan maksoi 250€ vähärikkisen polttoaineen lisineen ja rekkakuljetus Le Havresta Helsinkiin 1000€. Huolintakulut nousivat yllättävän korkeiksi, sillä huolitsija veloitti lähes 500€ käsittely- ym. kuluja sekä 200€ säilytyskuluja Papeetessa ja 600€ Le Havressa.
Jäsenemme Timo Ruohonen tarjosi asiantuntemuksensa avuksemme jo heti kuultuaan moottorin rikkoontumisesta ja oli suureksi avuksi päätöksen teossa. Timon ehdotuksesta moottori vietiin heti sen saavuttua Oy Grönblom Ab:n moottoripajalle Herttoniemeen, missä se avattiin Timon johdolla ja vian syy tutkittiin. Moottorin äkillinen jumiutuminen johtui kakkossylinterin kammenkaulan kiinni leikkaantumisesta ja meitä pitkään kiusannut ylikuumenemisongelma johtui moottorin etupään jäähdytyskanavien osittaisesta tukkeutumisesta.
Ostimme Irenen moottorin 70-luvun alussa käytettynä, joten meillä ei ole tarkkaa tietoa sen aikaisemmasta historiasta. Kampiakselia tutkittaessa osoittautui, että ykkös-ja kakkossylinterien kammenkaulat on jossain vaiheessa hiottu, mikä edellyttää paksumpien laakeriliuskojen käyttöä. On mahdollista, että kun moottori avattiin ja laakeriliuskat uusittiin Trinidadilla 19 vuotta sitten, kakkossylinteriin asennettiin vääränkokoiset liuskat. Varaosien saanti yli 50 vuotta vanhaan moottoriin ei osoittautunut ongelmaksi, tosin se vei aikaa kun ne piti hankkia enimmäkseen ulkomailta.
Tätä kirjoitettaessa moottori on korjattu ja odottaa vasta maalattuna lähetystä paluumatkalle. Samalla tarkoituksemme on lähettää myös lavallinen muita varusteita, mm. pelastuslautta ja kaksi uutta purjetta sekä paljon muuta tavaraa, kuten esimerkiksi uudet uimatikkaat ja hevosenkenkäpelastusrenkaat jne. Osaa näistä emme ole vielä saaneet, mutta oletettavasti saamme lähetyksen matkaan toukokuuun puolivälissä. Emme vielä tiedä, kauanko kuljetus takaisin kestää. Tahitille kuljetetaan paljon tavaraa Euroopasta, joten luultavasti sinne lähtevät kontit täyttyvät ilman pitkiä odotteluaikoja. Palaamme Irenelle vasta kun moottori ja muut tavarat ovat perillä. Alustavasti olemme varanneet lentoliput elokuun loppupuolelle, joten ehdimme vielä purjehtia Suomen vesilläkin.
Haluamme puolestamme kiittää Oy Grönblom Ab:tä tilojen tarjoamisesta moottorin korjausta varten ja erityisesti Timoa hänen suuresta työpanoksestaan tässä projektissa sekä toivottaa lukijoillemme hyvää purjehduskautta 2019.
Tapio ja Eeva Hämäläinen
s/y Irene
Edelliset kuulumisemme lähetimme helmikuun puolivälissä 2018, jolloin Irene oli syklonikautta viettämässä Mangarevan laguunilla Gambier-saarilla Ranskan Polynesiassa. Eevan veli Markku oli mukanamme kuukauden ajan tammi-helmikuussa.
Laguunipurjehdusta
Helmikuun viimeisen viikon kiertelimme laguunin itäreunan ankkuripaikkoihin tutustumassa ja palasimme sitten takaisin Agakauitaille naapuriveneen kipparskan syntymäpäiville, jotka vietettiin Edouardin pihalla. Venekuntia oli mukana 13 ja lisäksi paljon paikallisia asukkaita. Aamu alkoi porsaan teurastamisella ja ruho laitettiin grillaantumaan vartaassa avotulella. Venekunnat toivat mukanaan jonkun lisukkeen grilliporsaan rinnalle. Voitte uskoa, että pöytä notkui herkkuja. Eeva valmisti kolmen litran kattilallisen suppilovahverokastiketta kuivatuista suppilovahveroista ja täkäläisistä punaisista banaaneista ja säilykepinaatista tehtyjä mausteisia pikkupannukakkuja. Eipä jäänyt mitään veneelle takaisin tuotavaa. Varsinkin sienikastike tuntui maistuvan kaikille. Päivä oli varsin rattoisa ja viihdyimme hyvin, pääsimme vasta viimeisillä hämärillä veneelle ja nukkumaan seilorin puolenyön aikaan klo 21. Siirryimme navakassa tuulessa Agakauitaista Toaeuun lähelle lentokentää 19.2. koska Markku lähti seuraavan päivän lennolla takaisin Suomeen. Matkaa kertyi 15 mpk, johon tarvittiin 15 vendaa, sillä helmiosteripoijukenttien väliin on jätetty vain kapea väylä.
Olimme Markun lähdön jälkeen toista viikkoa ankkurissa Toaeussa Mangarevan laguunin koilliskulmalla. Moottorin starttiongelmat jatkuivat, ja päädyimme epäilemään ongelman syyksi yhtä tai kahta viallista suutinta. Meillä on varasuuttimet, mutta niiden toimivuudesta ei ollut takeita pitkän säilytyksen jälkeen. Suutinten vaihtoon tai korjausyritykseen päätimme ryhtyä vasta riittävän suojaisessa ankkuripaikassa, koska silloin voimme joutua olemaan useita päiviä kokonaan ilman moottoria. Tässä välillä on koti-ikäväkin käväissyt mielessä, kun on joutunut tappelemaan lukuisten teknisten ongelmien kanssa. Päätimme lähteä Onemean lahteen suuttimia vaihtamaan ja käydä menomatkalla ostoksilla Rikiteassa, mutta tuuli navakasti kaakosta. Lähtiessämme Toaeusta meidän piti kulkea pieni matka kaakkoon kahden matalikon kapeasta välistä. Se ei olisi onnistunut muuten kuin moottorilla ja isoilla kierroksilla. Sitä emme halunneet tehdä moottorin vakavan rikkoutumisvaaran vuoksi. Niinpä jäimme odottamaan tuulen kääntymistä ja heikkenemistä, Eeva käytti ompelukonetta ja Tapio kirjoitteli Irenen kuulumisia.
Siirryimme Rikiteaan sunnuntaina 4.3.2018 kun tuuli heikkeni ja kääntyi koillisen puolelle. Rikiteaan pääsee helposti purjeilla, mutta kapean väylän vuoksi pois pääsy vastatuuleen väylää pitkin ei onnistu ilman moottoria. Viikon alussa ennusteen mukaan piti olla kevyemmän koillistuulen jakso, jolloin arvelimme pääsevämme ulos Rikiteasta tarvitsematta moottoria jatkaaksemme Onemeaan. Maanantai oli kuitenkin jokin paikallinen pyhäpäivä, joten vain yksi kauppa oli hetken auki aamupäivällä. Netti oli niin tukossa, että sen käytöstä ei tullut mitään. Kaupassakaan ei ollut juuri mitään, sillä Nuku Hivalta Marquesasilta olivat jauhot loppuneet ja yhteysalus päätti ensin käydä siellä, joten sitä odotettiin saapuvaksi vasta seuraavana viikonloppuna eli viikon myöhässä.
Teimme loput ostokset tiistaina, joten lähtö jäi keskiviikkoon. Odotetusti tuuli oli kääntynyt ja voimistunut. Sitä oli lähtiessämme 8-9 m/s itäkoillisesta. Rikitean väylässä on 0,2 mpk:n pätkä suoraan itään, ja aioimme ajaa sen pelkällä storalla käyttäen moottoria apuna pienellä teholla. Moottori ei kuitenkaan ollut käynnissä minuuttiakaan, kun kuului kova kolahdus ja se pysähtyi siihen paikkaan väylän kaikkein kapeimmassa kohdassa. Uhkasimme ajautua suoraan koralliin, ja meille tuli kova kiire nostaa genoa. Vältimme korallin muutaman metrin marginaalilla ja lähdimme kryssimään väylän ulkopuolelle matalaan veteen korallipäiden sekaan. Vendan heitettyämme pääsimme takaisin väylälle ja toisen vendaparin jälkeen syvempään veteen. Ylimääräinen adrenaliini aiheuttaa suun kuivumista, ja kyllä olut maistuikin syvään veteen päästyämme.
Sitten piti päättää, palaammeko Rikiteaan, missä voi saada apua toisilta veneiltä yllättävissä tilanteissa vai jatkammeko suojaiseen Onemeaan. Päätimme jatkaa Onemeaan, ja vietimme siellä 2 viikkoa asentaen lisäaurinkopaneleita ja e-maileja kirjoittaen, Eevalla oli ompelutöitä. Olimme todellinen purjevene, sillä moottori on täysin jumissa. Pysähdys kuullosti siltä kuin jotakin olisi tipahtanut männän ja kannen väliin, mutta yhtä hyvin syynä voi olla jokin muu. Pysähdys tapahtui tyhjäkäyntikierroksilla, joten kone on voinut selvitä ilman suuria vaurioita. Jouduimme kuitenkin tulemaan toimeen ilman moottoria toistaiseksi.
Koko maaliskuu kului e-maileja kirjoitellen moottorin korjausvaihtoehtojen etsimiseksi. Pitkällisten selvittelyjen jälkeen päätimme että purjehdimme takaisin Apatakille, nostamme veneen ylös siellä ja lähetämme vanhan moottorin korjattavaksi Suomeen, koska Tahitilta ei löytynyt korjauspajaa johon olisimme luottaneet. Meidän vanhassa Mercedeksessämme pakosarja on styyran puolella, kun taas kaikissa uusissa moottoreissa pakosarja on paaran puolella. Uuden moottorin asennus olisi vaatinut suuria muutoksia veneen rakenteisiin ja ne olisi vaikea toteuttaa Ranskan Polynesiassa.
Maaliskuun lopulla syklonikausi oli loppumassa ja palasimme Onemeasta Rikiteaan bunkraamaan ja selvittämään itsemme ulos Gambierilta. Lähtiessämme tuuli navakasti pohjoisesta, ja alussa jouduimme kryssimään varsin kapeaa ränniä rannan ja koralliriutan välissä. Raskas Irenemme ei oikein ehtinyt kiihtyä ennen seuraavaa vendaa, ja ulos pääsy oli melkoista rimpuilua. Rikitean sisäänmeno puolestaan oli niin täysin vuorenharjanteen suojassa, että tuuli loppui täysin. Olimme kertoneet tulostamme ssb-netissä, joten Rikiteassa olevat veneet tiesivät siitä. Lyhyt ilmoitus VHF:llä toi muutamassa minuutissa kolme kumivenettä auttamaan meitä, ja ne hinasivat Irenen vanhalle ankkuripaikalleen vaikeuksitta.
Rikitea
Vuorolaiva saapui 30.3. ja saimme kauppassakäynnit hoidettua. Yhdellä kauppareissulla tapasimme paikallisen miehen nimeltä Atak, johon olimme tutustuneet aikaisemmin Edouardin luona vietetyillä syntymäpäivillä. Hän kutsui meidät käymään noin 6 mpk:n päässä alatuuleen sijaitsevalla tilallaan, mutta sanoimme, että meidän kumiveneellämme takaisin tulo vastatuuleen on vaikeaa tai vähintäänkin hyvin hidasta, eikä moottorivikaisella Irenellä kannata lähteä seikkailemaan. Atak sanoi, että se ei ole ongelma ja lupasi tulla hakemaan ja tuomaan takaisin meidät perämoottoriveneellään.
Atak tuli kuten oli luvannut aamupäivällä 1.4. hakemaan meidät ja vei plantaasilleen. Hedelmiä ja vihanneksia ei juuri ole myytävänä Rikiteassa, koska kaikki kasvattavat ne omissa puutarhoissaan. Atak tiesi tarpeemme, ja vei meidät heti alkuun tutustumaan plantaasiinsa. Samalla kerättiin meille kotiin viemisiä ja lopuksi polttopuita lounaan valmistamiseksi leipäpuun hedelmistä. Kun Atak toi meidät takaisin klo 16 kieppeissä, olimme kylläisiä ja lisäksi lastasimme Ireneen yli 100 kg carambolaa, papaijaa, limeä, avocadoa, mangoa, pamplemousea, banaania, leipäpuun hedelmää, kookospähkinöitä ja kurkkumaa. Lisäksi ostimme kananmunia hänen kanalastaan. Lahjaksi antamisen kulttuuri on vahva Polynesiassa. Kun yritimme maksaa jotain hedelmälastistamme, Atak vastusteli aluksi, mutta suostui sitten ottamaan vastaan jonkun pienen vaivanpalkan. Onneksi olimme varautuneet tähän, ja meillä oli mukanamme hyvät Fiskarsin sakset, jotka annoimme Atakin vaimolle vastalahjaksi. Näistä ihmisistä ei voi olla pitämättä. Seuraavat pari päivää menivätkin Eevalta hedelmien pesuun ja varastointiin.
Kävimme Gendarmeriessa ilmoittamassa lähdöstämme 6.4. ja kahtena seuraavana päivänä puhdistettiin veneen pohja ja lokipotkuri sekä tilattiin 4 patonkia, koska enempää emme saa säilymään. Tapion hakiessa patonkeja rankkasateessa 8.4. klo 6 aamulla yksi pikkutyttö kulki sateenvarjon kanssa kylän raitilla ja pysäytti Tapion antaakseen hänelle suojaa sateenvarjonsa alla. Ehkä hän oli vasta saanut sateenvarjonsa ja halusi näyttää sitä, mutta joka tapauksessa näistä ihmisistä ei voi olla pitämättä. Nostaessamme tapamme mukaan kumivenettä Irenen kyljelle Eeva otti vasemmalla kädellään tukea alavantista, eikä voinut huomata vantin toisella puolella istuskelevaa ampiaista, joka tietenkin puolustautui pistämällä. Heti aloitetusta antibioottikuurista huolimatta Eevan syöpäleikkauksen jäljiltä herkästi tulehtuva käsi tulehtui, eikä lähtöä voinut ajatellakaan muutamaan päivään.
Emme halunneet kryssiä ulos Rikiteasta korallipäiden seassa enää toista kertaa, vaan halusimme saada hinauksen naaapuriveneiden kumiveneillä ulos satamasta. Ainoa toimiva tapa hinata purjevenettä kumiveneellä on sitoa kumivene hinattavan veneen kummallekin kyljelle, silloin veneen hallinta on helppoa. Jos aikoo hinata köydellä, sen kiinnityspisteen pitää olla reilusti potkurin etupuolella kuten hinaajissa, eikä se yleensä onnistu tavallisessa perämoottorilla varustetussa kumiveneessä. Hinaus satamasta edellytti heikkoa tuulta laguunin sisäisen aallokon vuoksi. Eevan käden parannuttua heikkotuulinen sääikkuna oli mennyt ohi, eikä hinausta voinut yrittääkään ennen kuin 15.4. Silloin tuulta oli 4 m/s, mutta silti veneen kyljelle kiinnitettyjen kumiveneiden ja Irenen kylkien väliin ahtautuvat aallot täyttivät hinaavia kumiveneitä jatkuvasti vedellä ja auttamaan tulleet ystävämme joutuivat ämpäröimään sitä pois jollistaan koko ajan. Lisäksi jollat paukkuivat rajusti veneen kylkeä vasten aallokossa.
Matka Apatakille
Päästyämme riutan ulkopuolelle nostimme purjeet ja vapautimme hinaavat jollat. Kun genoa piti skuutata sisään, ei styyran skuutivinssi toiminutkaan. Ajauduimme takaisin aika lähelle korallia ennen kuin saimme skuutin vaihdettua toiselle vinssille. Kun pääsimme ulkomerelle meno oli varsin möykkyistä koska kaakosta vyöryi 1,5 m korkea lyhyt maininki ja lounaasta metrinen pitkä maininki. Kolme päivää myöhemmin lyhyt maininki kuoli pois ja meno muuttui riittävän tasaiseksi styyran skuutivinssin korjaukseen. Oli vaikea ymmärtää mikä oli aiheuttanut haponkestävän akselin juuttumiseen pronssilaakeriin kahden viikon oleskelumme aikana Rikiteassa. Tosin vinssin jalusta oli täynnä ampiaisten koteloita, ja niiden eritteet ovat voineet aiheuttaa vinssin jumiutumisen. Kaikki ampiaiset eivät suinkaan elä yhdyskunnissa, vaan monet lajit ovat yksinäisiä. Niiden naaraat munivat löytämiinsä koloihin ja kantavat eläviä toukkia koloihin jälkeläistensä ruoaksi. Vinssiemme jalustoissa on juuri ampiaisen mentävä vedenpoistoreikä, josta munivat naaraat olivat päässeet sisään.
Aallokon vaimentumisen myötä myös sivumyötäinen tuuli heikkeni, ja purjeet alkoivat tulla sisään ja paukkua veneen keinahtaessa. Yhden tällaisen paukahduksen seurauksena isopurjeen nostimen pikasakkeli petti ja isopurje romahti alas. Nostimen pää jäi tietysti maston huippuun eikä sen alas hakemista yritettykään veneen raskaan keikkumisen vuoksi. Irenellä on 2 isopurjeen nostinta, joista toista käytetään dirkkinä. Sen avulla saimme isopurjeen uudelleen nostettua, mutta dirkin puuttuminen vaikeutti huomattavasti mahdollisia tulevia reivausoperaatioita, koska puomia ei voi pitää paikoillaan preventerillä veneen keikkuessa ilman dirkkiä. Pian tämän jälkeen myös preventerin pikasakkeli petti. Molemmat olivat olleet käytössä jo pitkään, tällä kertaa pettämisten syynä ei ollut korroosio, vaan pikasakkelin vähittäinen oikeneminen toistuvien nykäysten seurauksena.
Matkan neljäntenä päivänä jouduimme konvergenssivyöhykkeelle, satoi rankasti ja tuulta oli 15-18 m/s squalleissa eikä lainkaan niiden välissä. Laskimme purjeet ja jäimme ajelehtimaan. Sade ja squallisää kestivät vuorokauden, mutta senkin jälkeen oli pari vuorokautta pilvistä ja ainoastaan kevyitä tuulen henkäyksiä satunnaisista suunnista. Se tiesi meille paljon töitä purjeiden kanssa ja vähän meripeninkulmia. Suuren osan ajasta vietimme ajelehtien purjeet laskettuina, muuten ne olisivat paukuttaneet itsensä hajalle. 21.4. aamulla olimme 5 mpk:n päässä atolli Marokaulta, ja hieman alle solmun virta kuljetti meitä suoraan kohti koralliriuttaa. Tuulta ei ollut lainkaan. Aloimme jo rakentaa perämoottorin pidintä uimatasolle saadaksemme edes jotakin ohjailuvauhtia, mutta sitten toista tuntia kestänyt tuulen henkäys lounaasta kuljetti meidät atollin pohjoiskärjen ohitse, ja meillä oli taas tilaa ajelehtia.
Kolme vuorokautta kestänyt pilvinen ja tyyni sää pisti sähköjärjestelmämme lujille, kun tuuligeneraattori ja aurinkopanelit eivät tuottaneet juuri mitään. 22.4. oli kuitenkin aurinkoinen päivä, joten sähköhuolet helpottivat. Seuraavana päivänä aamulla saatiin tuulta, ja iltapäivällä tarvittiin jo reivejäkin. 24.4. aamuyöllä olimme atolli Tahanean passen edustalla ja päätimme mennä sisään auringon noustessa, koska tarvitsimme aikaa hinauksen järjestämiseen Apatakin passen läpi. Emme halunneet sopia hinauksesta aikaisemmin, koska emme voineet tietää saapumisaikaamme Apatakille. Tahanean passe on syvä ja riittävän leveä kryssimiseen, joten ulos pääsee myös vastatuuleen.
Tahanea
Tuamotulla kaikilla ankkurointiin sopivilla hiekkapohjilla, kasvaa siellä täällä myös korallia. Siksi on tärkeää pudottaa ankkuri korallivapaaseen läiskään ja varustaa ankkuriketju poijulla, joka pitää sen irti pohjasta tuulen tyyntyessä ja kääntyessä. Muuten ankkuriketju voi jäädä veneen kääntyessä kiinni koralliin, eikä jousta jos nousee laguunin sisäinen aallokko. Tämä voi helposti johtaa ankkuriketjun katkeamiseen ja veneen tuhoutumiseen tai vakavaan vaurioitumiseen, sillä tuulen tyyntymistä ja kääntymistä seuraa useimmiten kovaa tuulta epätavallisesta suunnasta. Lisäksi koralli vaurioituu. Ankkuroinin ilman moottorin apua teemme siten, että kryssimme aiotun ankkuripaikan tuulen yläpuolelle, pudotamme purjeet ja laskemme ankkurin valmiusasentoon. Sitten annamme tuulen viedä venettä kunnes sopiva korallivapaa läiskä löytyy ja pudotamme ankkurin siihen. Ankkuroitumisemme Tahanealla onnistui hyvin edellä kuvatulla tekniikalla. Se osoittautuikin tärkeäksi jo seuraavana päivänä, kun voimakas laguunilta puhaltava squalli nosti korkean aallokon ankkuripaikallamme eikä perän takana olisi ollut tilaa minkäänlaisille purjeoperaatioille.
Samaan aikaan meidän kanssamme Tahanealle saapui ruotsalainen s/y Mera, jonka miehistö auttoi meitä karkuun päässeen nostimen noutamisessa maston huipusta. Pari päivää myöhemmin saapui myös pari muuta venettä, joista toinen oli s/y Desiderata. Desiderata on 66 jalkainen John Alden ketsi 60-luvulta, jonka miehistö Stuart ja Julia kutsuivat kaikki paikalla olevien veneiden miehistöt sundownerille vappuaattona. Stuart ja Julia ovat eläneet viimeiset parikymmentä vuotta osallistumalla classic boat regattoihin Karibialla ja Välimerellä ja myymällä miehistöpaikkoja kilpailuihin. Näissä regatoissa käydään päivällä kiertämässä jokin rata ja illaksi tullaan satamaan bailaamaan. Maksavat miehistön jäsenet viettävän yönsä hotelleissa. Tämä on vain esimerkkinä siitä, että elantonsa voi ansaita monella tavalla. Vapun päivänä menimme koko porukalla pitkän kaavan kautta grillaamaan eväitämme nuotiolla pienelle hiekkaluodolle ankkuripaikan lähistöllä. Siellä ei ollut hyttysiä eikä mäkäräisten kaltaisia nonoja. Mukavaa yhdessä oloa riitti cruisereiden keskiyöhön saakka, mikä on keskimäärin klo 21. Kuten tavallista se merkitsi kotiin tuloa pimeässä ja käsi GPS:n avulla aiemmin tallennettua jälkeä pitkin jollaa navigoiden korallipäiden ohitse.
Meiltä vierähti 11 päivää Tahanealla, koska jouduimme odottelemaan sopivaa vuorovettä Apatakin passen läpäisyyn. Halusimme hinauksen passen läpi virran ollessa sisään laguuniin aamulla, jotta meille jäisi aikaa kryssiä laguunin yli hyvissä valaistusolosuhteissa. Sopivat olosuhteet sattuvat keskimäärin kerran viikossa. Lisäksi ajankohdan piti sopia hinaajalle. Lähdimme Tahanealta 5.5. Kryssi ulos passesta ei tuottanut vaikeuksia ja ensimmäinen päivä oli hienoa spinnupurjehdusta leppoisassa tuulessa. Seuraava päivä olikin sitten squallisäätä ja purjesulkeisia. Iltapäivällä taisteltiin tunti vieheeseen tarttuneen kalan kanssa, mutta se pääsi karkuun kun koukku oikesi. Apatakin eteläpassen edustalla olimme aamuyöllä 7.5. ja jäimme piihin odottelemaan hinausta sisään laguuniin.
Paluu Apatakille
Kahdeksan aikoihin aamulla Apataki Carenagen Tony tuli nopealla kalastusveneellään hinaamaan meitä kuten oli sovittu. Passen läpäisy meni vaikeuksitta, ja sitten kiireinen Tony lähti töihinsä ja me jäimme kryssimään laguunin yli. Ankkuroimme Apataki Carenagen edustalle aikaisin iltapäivällä. Lähdimme Apatakilta melko tarkalleen vuotta aiemmin. Sen aikana Irenen GPS-lokiin kertyi 3027 mpk.
Seuraavat kolme viikkoa kuluivat ankkurissa Carenagen edustalla valmistellen veneen säilytystä ja moottorin nostoa ulos veneestä. Työläin operaatio oli kiinteän sprayhoodimme irrotus. Saumasimme sen 18 vuotta sitten pehmeällä Sikaflex 231:lla mahdollisen irrottamisen helpottamiseksi. Lähes kaikki muut käyttämämme Sikaflexin tuotteet ovat vuosien varrella joko muuttuneet takaisin juoksevaan muotoon tai murusiksi, mutta 231 oli pitänyt pintansa ja sprayhood piti sahata irti rautasahan terällä. Irene hinattiin nostorampille paikalla olevien veneiden jollilla 30.5. ja nostetiin maihin.
Ensimmäiset päivät kuluivat moottorin irrotukseen ja nostoon ulos veneestä sekä kuljetuspukin rakentamiseen. Moottorista purettiin ensin laturit ja merikytkin, sillä muuten se ei mahdu ulos käyntiluukusta. Ripustimme Irenen työkaluihin kuuluvan ketjutaljan puomiin ja nostimme sillä moottorin ulos luukusta, jonka jälkeen se vedettiin isopurjeen outhaulilla puomin päähän. Sitten puomi siirrettiin sivulle ja moottori laskettiin alas. Ketjutaljan pituus ei aivan riittänyt laskemaan moottoria maahan saakka, mutta siitä selvittiin laskemalla hieman puomin päätä eikä edes mantookia tarvinnut purkaa. Toinen viikko kului veneen valmisteluun pitkään varastointiin maissa. Meillä on vuosien kokemusten perusteella laadittu 7 päivän veneen jättöohjelma, jossa jokaiselle päivälle on määritetty tehtävät toimenpiteet ottaen huomioon rajoitetut tilamme ja sadekuurojen aiheuttamat keskeytykset.
Tilanne huhtikuun lopussa 2019
Lähdimme lentäen Apatakilta kohti Suomea 15.6.2018. Moottori jäi kuljetusta varten pakattuna veneen vierelle odottamaan kuljetusta Carenagen avoveneellä laguunin yli Niutahin kylään ja lastausta Apatakilla kahden viikon välein käyvään vuorolaivaan. Tahitille kone saapui kesäkuun lopussa. Sen jälkeen se vietiin huolitsijan varastoon odottamaan kontin täyttymistä ja laivakuljetusta Ranskaan. Se kesti kauan, sillä vaikka laiva Tahitin ja Ranskan välillä kulkee kerran kuukaudessa, Tahitilta Eurooppaan päin kuljetetaan vain vähän tavaraa. Moottori saapui Le Havreen Ranskaan marraskuun puolivälissä, jossa se seisoi vielä kolme viikkoa odottamassa rekkakuljetusta Helsinkiin. Perillä se oli 10.12.2018. Laivarahti Tahitilta Ranskaan maksoi 250€ vähärikkisen polttoaineen lisineen ja rekkakuljetus Le Havresta Helsinkiin 1000€. Huolintakulut nousivat yllättävän korkeiksi, sillä huolitsija veloitti lähes 500€ käsittely- ym. kuluja sekä 200€ säilytyskuluja Papeetessa ja 600€ Le Havressa.
Jäsenemme Timo Ruohonen tarjosi asiantuntemuksensa avuksemme jo heti kuultuaan moottorin rikkoontumisesta ja oli suureksi avuksi päätöksen teossa. Timon ehdotuksesta moottori vietiin heti sen saavuttua Oy Grönblom Ab:n moottoripajalle Herttoniemeen, missä se avattiin Timon johdolla ja vian syy tutkittiin. Moottorin äkillinen jumiutuminen johtui kakkossylinterin kammenkaulan kiinni leikkaantumisesta ja meitä pitkään kiusannut ylikuumenemisongelma johtui moottorin etupään jäähdytyskanavien osittaisesta tukkeutumisesta.
Ostimme Irenen moottorin 70-luvun alussa käytettynä, joten meillä ei ole tarkkaa tietoa sen aikaisemmasta historiasta. Kampiakselia tutkittaessa osoittautui, että ykkös-ja kakkossylinterien kammenkaulat on jossain vaiheessa hiottu, mikä edellyttää paksumpien laakeriliuskojen käyttöä. On mahdollista, että kun moottori avattiin ja laakeriliuskat uusittiin Trinidadilla 19 vuotta sitten, kakkossylinteriin asennettiin vääränkokoiset liuskat. Varaosien saanti yli 50 vuotta vanhaan moottoriin ei osoittautunut ongelmaksi, tosin se vei aikaa kun ne piti hankkia enimmäkseen ulkomailta.
Tätä kirjoitettaessa moottori on korjattu ja odottaa vasta maalattuna lähetystä paluumatkalle. Samalla tarkoituksemme on lähettää myös lavallinen muita varusteita, mm. pelastuslautta ja kaksi uutta purjetta sekä paljon muuta tavaraa, kuten esimerkiksi uudet uimatikkaat ja hevosenkenkäpelastusrenkaat jne. Osaa näistä emme ole vielä saaneet, mutta oletettavasti saamme lähetyksen matkaan toukokuuun puolivälissä. Emme vielä tiedä, kauanko kuljetus takaisin kestää. Tahitille kuljetetaan paljon tavaraa Euroopasta, joten luultavasti sinne lähtevät kontit täyttyvät ilman pitkiä odotteluaikoja. Palaamme Irenelle vasta kun moottori ja muut tavarat ovat perillä. Alustavasti olemme varanneet lentoliput elokuun loppupuolelle, joten ehdimme vielä purjehtia Suomen vesilläkin.
Haluamme puolestamme kiittää Oy Grönblom Ab:tä tilojen tarjoamisesta moottorin korjausta varten ja erityisesti Timoa hänen suuresta työpanoksestaan tässä projektissa sekä toivottaa lukijoillemme hyvää purjehduskautta 2019.
Tapio ja Eeva Hämäläinen
s/y Irene
RSS-syöte