Mangarevan laguunilla Gambier-saarilla Ranskan Polynesiassa 20.2. 2018
LATITUDE: 23-04.11S
LONGITUDE: 134-54.25W
TAHITI
Edelliset kuulumisemme loppuivat tuloomme Tuamotulta Tahitille 16.11.2017. Tahitilla kiinnityimme 10 km Pääkaupunki Papeeten keskustasta etelään sijaitsevan Marina Tainan toiseksi viimeiseen poijuun, josta oli matkaa lähes meripeninkulma itse marinaan. Kaikki muut 142 poijua olivat varattuja. Olisimme voineet jäädä ankkuriinkin, mutta halusimme poijun ja oikeuden käyttää marinan palveluja, joista ylivoimaisesti tärkein oli roskahuolto. Viettettyämme useita vuosia syrjäisillä seuduilla, missä emme halunneet jättää vaarallisia jätteitä paikallisille kaatopaikoille, meille oli kerääntynyt paljon tavaraa josta halusimme päästä eroon. Tahitilla on ainakin joten kuten järjestetty jätteiden kierrätys, vaikka takeita sen toimivuudesta meillä ei ole.
Heti Tainaan tultuamme vuokrasimme auton 12 päivän ajaksi. Kävimme päivittäin kaupoissa hankkimassa ruoka- ja venetarvikkeita, ja loppuaika menikin hankkimiemme tavaroiden luetteloinnissa ja paikoilleen laitossa. Pakkausjätettä kertyi ällistyttävän paljon, ja lisäksi siivosimme tarpeetonta tavaraa säilytystiloistamme. Sitä työtä oli jäljellä muutamaksi päiväksi vielä autosta luovuttuamme. Sen jälkeen keskityimme veneen korjaustöihin. Puhki ruostunut pakoputken kuivan osan mutka irrotettiin ja vietiin hitsattavaksi, ja vasta hankitun uuden ja tehokkaamman moottorin merivesipumpun asennus vei aikansa.
Tässä vaiheessa Tapio sairastui Dengue-kuumeeseen, jota kesti viitisen päivää, mutta siihen liittyvä väsymys jatkui vielä pari viikkoa. Dengue-kuume on hyttysten levittämä virustauti, joka on viime aikoina levinnyt laajasti tropiikin tiheästi asutuilla alueilla. Sen oireita ovat viikon päivät kestävä korkea kuume ja sen yhteydessä ankarat nivelkivut, joskus myös iho-oireita. Kuume on usein kaksihuippuinen. 5-10% potilaista saa sisäistä verenvuotoa aiheuttavan hemorrhagisen muodon, joka voi johtaa kuolemaan. Sairastimme molemmat ensimmäisen Dengue-kuumeemme Trinidadilla v. 2001, jolloin olimme kolmisen viikkoa täysin vetämättömissä. Sairastamisesta saa elinikäisen immuniteetin, mutta vain sairauden aiheuttaneelle virustyypille. Eri dengueviruksia on toistaiseksi löydetty 5 kpl, joten meidän pitää edelleen varoa hyttysiä etenkin kaupungeissa.
Tapion päästyä joten kuten jaloilleen tilasimme hitsarin hitsaamaan tuuligeneraattorin mastossa pitkään ollutta halkeamaa. Sitten tuli viiden päivän sadejakso, joten hitsaus onnistui vasta 20.12. Purjehdimme Tahitilta Moorealle 22.12. joulua viettämään. Eeva oli antibioottikuurilla, eikä muistanut varoa antibiootin fototoksisuutta. Sen seurauksena Eevan kasvot paloivat pahasti auringossa merimatkan aikana. Vietimme joulun pyhät ankkurissa kauniissa Vairean lahdessa Moorealla. Jouluaattona alkoi sade ja luoteistuuli, jota jatkui 4 päivää. Sään stabiloiduttua lähdimme purjehtimaan kohti Gambieria 28.12.
Meillä oli ensin viikko hyvin kevyitä vastatuulia ja useana yönä oli 5-6 tuntia tyyntä, jolloin ajelehdimme purjeet laskettuina, etteivät ne paukuttaisi itseänsä hajalle. Eteneminen oli hidasta, koska meillä oli myös noin solmun vastavirta. Meri oli harvinaisen sileä, ja purjehdimme kaikki luukut auki. Se oli hyvin tervetullutta, sillä lämpötila veneen sisällä oli päivisin yli 30 astetta. Jääkaapin kompressori kävi jatkuvasti, mikä rasitti sähkötalouttamme, koska purjeet peittivät aurinkopanelit osan päivästä eikä tuuligeneraattori tuottanut mitään. Moottoria emme käyttäneet, koska emme halunneet tulla Gambierille polttoainetankki tyhjänä. Kyllä sieltäkin dieseliä saa, mutta vain 200 L tynnyreittäin omaan tynnyriin laskettuna keskimäärin kerran kolmessa viikossa käyvän vuorolaivan ollessa satamassa. Varmaan tynnyrin saisi lainattua jostakin, ja sen voisi jakaa jonkun toisen veneen kanssa, mutta emme halunneet nähdä sitä vaivaa. Sitä paitsi kuka haluaisi 250 kg kuumaa rautaa e nnestään kuumaan veneeseen. Yhtenä aamuyönä ajelehtiessamme Tapio kuuli käydessään kannella voimakkaita puhallusääniä, jotka tuntuivat tulevan aivan veneen läheltä. Niitä jatkui viitisen minuuttia, mutta oli pimeää eikä mitään voinut nähdä. Luultavasti valas oli pinnalla nukkumassa, ja siirtyi sitten syrjemmälle kuultuaan kolinaa.
Uuden vuoden päivänä näimme grib-tiedostosta, että GSF säämalli ennusti matalapaineen kehittyvän Tahitin lounaispuolelle keskiviikkona 3.1. Ennusteen mukaan se syvenee nopeasti ja liikkuu itäkaakkoon. Tuuliennuste lähellä keskusta 4.1. oli 23 m/s. Gribin mukaan matalapaineen olisi pitänyt ohittaa meidät lounaan puolelta, eikä aiheuttaa meille muuta kuin sadetta ja 7-8 m/s koillistuulta. Jos se kuitenkin valitsisi hieman itäisemmän reitin, meille voisi tulla tosi kovat kelit. Meidän piti ajoissa päättää heitämmekö vendan ja suuntaamme 160 mpk päässä olevalle Tahanealle Gambierin sijasta vai luotammeko ennusteeseen. Päätimme heittää vendan, mutta emme lähteneet takaisin päin Tahanealle vaan suuntasimme ylös tuuleen 300 mpk:n päässä olevalle atolli Haolle arvellen ehtivämme sinne ennen matalapainetta. Sää muuttui kuitenkin epävakaiseksi, tuulta oli squalleissa 10-13 m/s ja niiden välissä ei juuri mitään, mikä hidasti etenemistämme. 3.1. alkoi koillisesta vyöryä korkea ja lyhyt m aininki, mutta tuulta ei ollut. Keikuimme villisti, ja aallot tamppasivat vauhdin pois niin että moottorillakaan emme päässeet kuin 2-3 s eteenpäin. Seuraavana aamuna alkoi koillistuuli, joka voimistui nopeasti 12-15 metriin sekunnissa. Vähän sen jälkeen kolmosgenuan alaliikki alkoi revetä. Vaihdoimme nelosgenuaan ja iltapäivällä tuuli nousi 15-18 metriin sekunnissa. Matkaa Haolle oli jäljellä 80 mpk, joten emme ehtineet sinne päivänvalon aikana, vaan jouduimme odottelemaan passen ulkopuolella auringon nousua. Tapio sai aamuyöllä lintuvamman sääreensä. Se johtui siitä, että nokitiira (sooty tern, tiiran oloinen musta lintu) oli päättänyt tulla levähtämään istumalaatikkomme pohjalle, ja Tapio astui sen päälle tullessaan ulos muuttamaan tuuliperäsimen asetusta. No se tietysti aiheutti säikähdyksen, joka yhdessä veneen rajun heilahduksen kanssa johti tasapainon menetykseen ja nirhaumaan sääressä. Aamulla tiira siirrettiin kannelle ja nähdessään maata passea lähestyessämme se n ousi siivilleen ja lähti lentämään sitä kohti.
HAO
Haon passe on atollin koilliskulmalla joten tuuli ja aallot osuivat suoraan siitä sisään. Oli tärkeää osua passeen virran ollessa sisäänpäin, sillä virran ollessa passesta ulos muodostuu niissä olosuhteissa sen ulkopuolelle todellinen hornan kattila seisovine aaltoineen. Virtausaika sisään laguuneihin saattaa olla hyvin lyhyt, koska reunariutan yli murtuvat aallot heittävät paljon ylimääräistä vettä laguuneihin, joka sitten valuu passen kautta ulos. Tulimme 5.1. aamulla klo 5 läpi passesta hyvässä myötävirrassa, joten kerrankin virtalaskelmamme pitivät paikkansa. Hao toimi ranskalaisten ydinpommikokeiden aikana huoltotukikohtana, ja kiinnityimme laituriin Ranskan armeijan aikoinaan rakentamassa vartiovenesatamassa. Siellä oli 3 muuta venettä, eikä sinne enempää olisi mahtunutkaan. Paikka oli meille tuttu, kävimme Haolla v. 2009 ja 2015. Se on ainoa paikka, missä olemme kiinnityneet laituriin viimeisten 10 vuoden aikana.
Nostimme ompelukoneen rantalaiturille, missä oli hyvää tilaa käsitellä purjetta. Purje saatiin korjatuksi lukuunottamatta pientä pätkää viimeistä saumaa, koska ompelukone lakkasi poimimasta alalankaa. Seuraavaksi piti korjata ompelukone ja sitten viimeistellä purjeen korjaus. Olimme aika väsyneitä illalla vietettyämme koko päivän auringon paahteessa laiturilla. Vanhoja ystäviä Haolla emme ehtineet tapaamaan, koska Eevan veli Markku oli tulossa Gambierille 23.1. lentokoneella ja meidän piti ehtiä häntä vastaanottamaan.
Lähdimme Haolta 11.1. kohti Gambieria. Matkalla ohitimme Moruroan atollin n. 100 mpk:n etäisyydeltä. Ranskalaiset testasivat siellä ydinpommeja ilmakehässä 50-60 luvuilla. Niiden sienipilvistä on edelleen karmeita kuvia täkäläisten kotien seinillä, ja syöpätapaukset Ranska Polynesiassa kuulemma lisääntyivät. Sen tarkempaa tietoa pommikokeiden seurauksista meillä ei ole. Paikallisilla ihmisillä on hyvin negatiivinen tunnepohjainen asenne, mutta faktatietoon emme ole vielä törmänneet. 90-luvun alun ydinkokeet tehtiin maan alaisina naapuriatolli Fangataufalla. Ne nostattivat aikoinaan paljon vastalauseita ja ranskalaiset upottivat Greenpeacen laivankin Uudessa Seelannissa, mutta faktatietoa niidenkään ympäristövaikutuksista ei ole näkynyt. Moruroa ja Fangataufa ovat edelleen suljettua aluetta, sinne ei saa mennä.
GAMBIER
Viiden päivän matka Gambierille meni varsin mukavasti tiukkaa kryssiä 4-10 m/s tuulissa, vendoja ei tarvinnut tehdä kuin 4 kappaletta. Viimeinen niistä sovitettiin kulkemaan atolli Anuanuraron läheltä, ja siellä vieheeseemme tarttuikin muutaman kilon bonito. Muuta kalaa emme koko matkalla saaneet, hampaan jälkiä vieheeseen kylläkin. Yksi kala menetettiin koukun oikenemiseen. Vaihdoin Grosari-vieheisiimme Suomessa isommat koukut, mutta Suomessa myytävät koukut tuntuvat olevan kovin hentoja tai pehmeää materiaalia. Tulimme Mangarevan laguunin luoteispassen edustalle 16.1. illalla ja jäimme piihin odottelemaan päivänvaloa. Meillä oli yllättävä tuuli/virtayhdistelmä, sillä Irene ei millään suostunut pysymään piissä muuten kuin styyran halssilla. Se taas sopi huonosti riutan ympäri kiertäneisiin aaltoihin, joten keikuimme varvaslistasta toiseen koko yön. Tulimme sisään leveästä passesta seuraavana aamuna, ja ankkuroimme Anganuin lahteen Taravain saarella. Paikka on hyvin kaunis, m utta huomasimme heti tulleemme kylmempään ilmastoon, sillä lahtea ympäröivät mäntyä kasvavat rinteet ja notkopaikoissa kasvoi eukalyptusta ja rautapuuta kookospalmujen sijaan. Myös sää oli mukavan viileä Tahitin jälkeen, lämpötila veneessä sisällä oli 26-28C. Emme olleet enää tropiikissa, sillä olimme 10 mpk kravun kääntöpiirin eteläpuolella.
Matka Tahitilta Gambierille kesti 14 purjehdusvuorokautta. Ranskan Polynesia on suunnilleen Euroopan kokoinen, vaikka maapinta-ala on pieni. Gambieriin kuuluu muutamia kaukana toisistaan oleva saaria, joista suurin on vuoristoinen Mangareva. Mangarevan laguuni on kooltaan 18x16 mpk ja sen keskellä on Mangarevan lisäksi kymmenkunta pienempää vuoristoista saarta ja reunoilla useita motuja (matala korallisaari). Laguuni on n. 30 m syvä ja täynnä karikoita, mutta onneksi se on suurimmaksi osaksi kartoitettu. Ainoa väylä johtaa länsipassesta Rikiteaan ja sieltä edelleen lentokentälle. Purjehdus täällä on siten samanlaista kuin Suomen saaristossa väylien ulkopuolella. Tosin merivesi on kirkkaampaa ja matalikot näkyvät paremmin. Vesi ei ole kuitenkaan yhtä kirkasta kuin Tuamotulla.
Siirryimme 14 mpk:n matkan Anganuista Mangarevan pääkaupunkiin Rikiteaan (n. 1000 asukasta) muutamaa päivää myöhemmin. Tarkoituksemme oli jatkaa matkaa seuraavana päivänä Markkua vastaan 6 mpk:n päähän laguunin reunamotulle Gambierin lentokentälle. Meillä oli navakka vastatuuli, ja päätimme tehdä matkan moottorilla nähdäksemme olemmeko päässeet eroon uuden merivesipumpun ansiosta meitä jo yli vuoden vaivanneesta moottorin ylikuumenemisongelmasta isoilla tehoilla. Vähän Anganuista lähdön jälkeen moottori kuitenkin ylikuumeni, eikä jäähdytyssysteemin täyttö auttanut. Kryssimme 15 m/s squalleissa korallipäitä ja osteripoijuja väistellen Rikiteaan ja saimme Markulle sanan, että hänen pitäisi tulla yhteysveneellä Rikiteaan. Markun tulo Irenelle kävi hyvin näinkin.
Moottorin jäähdytysongelmaa selvitettäessä Rikiteassa ilmeni, että jäähdytysvesi oli alkanut vuotaa merivesipuolelle lämmönvaihtimessa, ja merivesipumppu pumppasi sen ulos. Lämmönvaihtimen kuminen päätykappale vaihdettiin, ja arvelimme, että vika on sillä korjattu. Myös jäähdytysvesi piti vaihtaa, koska siihen oli sekoittunut merivettä. Meiltä meni useita päiviä Rikiteassa, piti käydä Gendarmeriessä näyttämässä passit ja Irenen paperit, mairiessa (kunnan talo) maksamassa jätehuoltomaksu ja tutustua paikkoihin, ennenkaikkea kolmeen pieneen kauppaan ja satunnaisesti auki olevaan leipomoon. Opimme ankkuripaikaltamme tarkkailemaan leipomon ikkunaa, ja jos sen läpi havaitsi oven olevan auki, silloin piti lähteä ostamaan tuoretta patonkia. Yhteysalus oli käynyt pari päivää aikaisemmin, ja onnistuimme ostamaan jopa muutamia tomaatteja.
Vaikka olimme mielestämme pyytäneet Markkua tuomaan tullessaan vain muutamia pieniä ja kevyitä tavaroita, oli niitä kuitenkin melkein täysi matkalaukullinen, joiden järjestäminen ja piilottaminen Irenen ennestään täysiin varastotiloihin vei kokonaisen päivän. Markulle oli myös annettu ohjeeksi hankkia Tahitilta niin paljon näkkileipää kuin matkalaukun tilavuus ja paino sallivat. Sitä saatiinkin 4 pakettia, mistä olimme hyvin tyytyväisiä. Saimme myös lentorahtina meille Tahitilta lähetetyt uudet keulapurjeen skuutiköydet, sillä vanhat olivat kuluneet lähes poikki skuutiplokin kohdalta pitkällä kryssillä Tahitilta Gambierille. Kun olimme täydentäneet ruoka-ja juomavarastomme lähdimme takaisin Taravain saarelle viettämään vesielämää ja venetöitä tekemään.
Rikiteasta lähdettäessä ajaessamme sataman sisääntulon kapeaa ränniä vastatuuleen koneella, pettymykseksemme moottori kuumeni jälleen. Ylikuumenemisten jälkeen moottorille tuli myös starttivaikeuksia. Se lähti aluksi käyntiin vain kahdella sylinterillä, loput sylinterit saatiin mukaan vasta 10-20s myöhemmin jatkamalla hehkutusta. Lisäksi se alkoi pitää pahalta kuulostavaa kolinaa isoilla kierroksilla. Ankkuroimme Taravailla suojaiseen Onemean lahteen, jossa olimme enimmäkseen ainoa vene seuraavien kymmenen päivän ajan. Sää oli aurinkoinen ja tuulinen, mutta tuulesta emme siellä paljon tienneet. Se oli hyvä paikka uida ja rähjätä moottorin ja muiden venetöiden kanssa. Valitettavasti aurinko pääsi tulomatkalla polttamaan Markun jalkapöydät, mikä haittasi Markun räpylöiden käyttöä. Sieltä saimme kookospähkinöitä ja vähän kalaakin, mutta venetöiltä ei paljon aikaa tai tarmoa kalastukseen liiennyt. Lukuisista tarkistuksista ja monista työtunneista huolimatta selvää syytä moottorin ongelmiin ei löytynyt.
Siirryimme Onemeasta muutaman mpk:n päähän Agakauitain lahteen Taravain etelärannalla 7.2. Siellä on yksi ainoa talo, jossa asuu Edouard vaimonsa Denisen kanssa. Heillä on melko iso hedelmätarha, josta kävimme ostamassa tuoreita hedelmiä. Siinä menikin koko päivä, sillä paikka on yksinäinen ja vieraat olivat tervetulleita. Katsottiin kuvia ja selitettiin lapset ja lapsenlapset, vaikka yhteistä kieltä meillä ei paljon ollutkaan.
Sen jälkeisistä tapahtumista kerromme seuraavissa kuulumisissamme.
SYKLONIKAUSI
Madden-Julian Oscillation (MJO) on sääilmiö, 4-8 viikon välein toistuva sääilmiö, joka aiheuttaa lisääntynyttä konvektiota ja lisää South Pacific Convergence Zonen (SPCZ) aktiivisuutta. MJO alkaa Intian valtamereltä ja liikkuu hitaasti pitkin päiväntasaajaa itään, kunnes vaimenee keskisellä Tyynellä merellä 4-8 viikkoa myöhemmin. SPCZ ulottuu normaalisti Läntiseltä Tyyneltä mereltä Salomon-saarten seudulta kaakkoon ja kulkee tavallisesti Ranskan Polynesian lounaispuolelta Tahitin ja Cook-saarten välistä. SPCZ:n paikka, leveys ja aktiivisuus vaihtelevat vuodenaikojen, MJO:n ja El Nino-La Nina syklien mukaan.
Edellinen MJO tuli läntiselle Tyynelle merelle viime tammikuussa, ja luultavasti saamme kiittää sitä pöllytyksestä, jonka koimme Haolle tullessamme. Tammikuun lopulta helmikuun puoliväliin SPCZ ulottui Ranskan Polynesian länsiosiin, ja sinä aikana Tahitilla olevilta veneiltä saatujen raporttien mukaan siellä satoi miltei jatkuvasti ja kovia tuulia oli paljon. Lounaisen Tyynen meren trooppiset myrskyt syntyvät tavallisesti SPCZ:ssa sen ollessa aktiivisessa vaiheessa. Gambierille saakka SPCZ ei toistaiseksi täällä ollessamme ole ulottunut, mutta kovin kaukaa lounaispuoleltamme se ei ole kulkenut. Seuraavan MJO:n odotetaan saapuvan läntiselle Tyynelle merelle maaliskuun puolivälissä, ja sen vaimennuttua voisi olla meille sopiva hetki lähteä purjehtimaan takaisin Tuamotulle, jonne on noin viikon matka. Silloin alkaa myös virallinen syklonikausi olla lopuillaan.
Toivotamme lukijoillemme hyvää kevättalvea ja aurinkoisia päiviä.
Tapio ja Eeva Hämäläinen
s/y IRENE
LONGITUDE: 134-54.25W
TAHITI
Edelliset kuulumisemme loppuivat tuloomme Tuamotulta Tahitille 16.11.2017. Tahitilla kiinnityimme 10 km Pääkaupunki Papeeten keskustasta etelään sijaitsevan Marina Tainan toiseksi viimeiseen poijuun, josta oli matkaa lähes meripeninkulma itse marinaan. Kaikki muut 142 poijua olivat varattuja. Olisimme voineet jäädä ankkuriinkin, mutta halusimme poijun ja oikeuden käyttää marinan palveluja, joista ylivoimaisesti tärkein oli roskahuolto. Viettettyämme useita vuosia syrjäisillä seuduilla, missä emme halunneet jättää vaarallisia jätteitä paikallisille kaatopaikoille, meille oli kerääntynyt paljon tavaraa josta halusimme päästä eroon. Tahitilla on ainakin joten kuten järjestetty jätteiden kierrätys, vaikka takeita sen toimivuudesta meillä ei ole.
Heti Tainaan tultuamme vuokrasimme auton 12 päivän ajaksi. Kävimme päivittäin kaupoissa hankkimassa ruoka- ja venetarvikkeita, ja loppuaika menikin hankkimiemme tavaroiden luetteloinnissa ja paikoilleen laitossa. Pakkausjätettä kertyi ällistyttävän paljon, ja lisäksi siivosimme tarpeetonta tavaraa säilytystiloistamme. Sitä työtä oli jäljellä muutamaksi päiväksi vielä autosta luovuttuamme. Sen jälkeen keskityimme veneen korjaustöihin. Puhki ruostunut pakoputken kuivan osan mutka irrotettiin ja vietiin hitsattavaksi, ja vasta hankitun uuden ja tehokkaamman moottorin merivesipumpun asennus vei aikansa.
Tässä vaiheessa Tapio sairastui Dengue-kuumeeseen, jota kesti viitisen päivää, mutta siihen liittyvä väsymys jatkui vielä pari viikkoa. Dengue-kuume on hyttysten levittämä virustauti, joka on viime aikoina levinnyt laajasti tropiikin tiheästi asutuilla alueilla. Sen oireita ovat viikon päivät kestävä korkea kuume ja sen yhteydessä ankarat nivelkivut, joskus myös iho-oireita. Kuume on usein kaksihuippuinen. 5-10% potilaista saa sisäistä verenvuotoa aiheuttavan hemorrhagisen muodon, joka voi johtaa kuolemaan. Sairastimme molemmat ensimmäisen Dengue-kuumeemme Trinidadilla v. 2001, jolloin olimme kolmisen viikkoa täysin vetämättömissä. Sairastamisesta saa elinikäisen immuniteetin, mutta vain sairauden aiheuttaneelle virustyypille. Eri dengueviruksia on toistaiseksi löydetty 5 kpl, joten meidän pitää edelleen varoa hyttysiä etenkin kaupungeissa.
Tapion päästyä joten kuten jaloilleen tilasimme hitsarin hitsaamaan tuuligeneraattorin mastossa pitkään ollutta halkeamaa. Sitten tuli viiden päivän sadejakso, joten hitsaus onnistui vasta 20.12. Purjehdimme Tahitilta Moorealle 22.12. joulua viettämään. Eeva oli antibioottikuurilla, eikä muistanut varoa antibiootin fototoksisuutta. Sen seurauksena Eevan kasvot paloivat pahasti auringossa merimatkan aikana. Vietimme joulun pyhät ankkurissa kauniissa Vairean lahdessa Moorealla. Jouluaattona alkoi sade ja luoteistuuli, jota jatkui 4 päivää. Sään stabiloiduttua lähdimme purjehtimaan kohti Gambieria 28.12.
Meillä oli ensin viikko hyvin kevyitä vastatuulia ja useana yönä oli 5-6 tuntia tyyntä, jolloin ajelehdimme purjeet laskettuina, etteivät ne paukuttaisi itseänsä hajalle. Eteneminen oli hidasta, koska meillä oli myös noin solmun vastavirta. Meri oli harvinaisen sileä, ja purjehdimme kaikki luukut auki. Se oli hyvin tervetullutta, sillä lämpötila veneen sisällä oli päivisin yli 30 astetta. Jääkaapin kompressori kävi jatkuvasti, mikä rasitti sähkötalouttamme, koska purjeet peittivät aurinkopanelit osan päivästä eikä tuuligeneraattori tuottanut mitään. Moottoria emme käyttäneet, koska emme halunneet tulla Gambierille polttoainetankki tyhjänä. Kyllä sieltäkin dieseliä saa, mutta vain 200 L tynnyreittäin omaan tynnyriin laskettuna keskimäärin kerran kolmessa viikossa käyvän vuorolaivan ollessa satamassa. Varmaan tynnyrin saisi lainattua jostakin, ja sen voisi jakaa jonkun toisen veneen kanssa, mutta emme halunneet nähdä sitä vaivaa. Sitä paitsi kuka haluaisi 250 kg kuumaa rautaa e nnestään kuumaan veneeseen. Yhtenä aamuyönä ajelehtiessamme Tapio kuuli käydessään kannella voimakkaita puhallusääniä, jotka tuntuivat tulevan aivan veneen läheltä. Niitä jatkui viitisen minuuttia, mutta oli pimeää eikä mitään voinut nähdä. Luultavasti valas oli pinnalla nukkumassa, ja siirtyi sitten syrjemmälle kuultuaan kolinaa.
Uuden vuoden päivänä näimme grib-tiedostosta, että GSF säämalli ennusti matalapaineen kehittyvän Tahitin lounaispuolelle keskiviikkona 3.1. Ennusteen mukaan se syvenee nopeasti ja liikkuu itäkaakkoon. Tuuliennuste lähellä keskusta 4.1. oli 23 m/s. Gribin mukaan matalapaineen olisi pitänyt ohittaa meidät lounaan puolelta, eikä aiheuttaa meille muuta kuin sadetta ja 7-8 m/s koillistuulta. Jos se kuitenkin valitsisi hieman itäisemmän reitin, meille voisi tulla tosi kovat kelit. Meidän piti ajoissa päättää heitämmekö vendan ja suuntaamme 160 mpk päässä olevalle Tahanealle Gambierin sijasta vai luotammeko ennusteeseen. Päätimme heittää vendan, mutta emme lähteneet takaisin päin Tahanealle vaan suuntasimme ylös tuuleen 300 mpk:n päässä olevalle atolli Haolle arvellen ehtivämme sinne ennen matalapainetta. Sää muuttui kuitenkin epävakaiseksi, tuulta oli squalleissa 10-13 m/s ja niiden välissä ei juuri mitään, mikä hidasti etenemistämme. 3.1. alkoi koillisesta vyöryä korkea ja lyhyt m aininki, mutta tuulta ei ollut. Keikuimme villisti, ja aallot tamppasivat vauhdin pois niin että moottorillakaan emme päässeet kuin 2-3 s eteenpäin. Seuraavana aamuna alkoi koillistuuli, joka voimistui nopeasti 12-15 metriin sekunnissa. Vähän sen jälkeen kolmosgenuan alaliikki alkoi revetä. Vaihdoimme nelosgenuaan ja iltapäivällä tuuli nousi 15-18 metriin sekunnissa. Matkaa Haolle oli jäljellä 80 mpk, joten emme ehtineet sinne päivänvalon aikana, vaan jouduimme odottelemaan passen ulkopuolella auringon nousua. Tapio sai aamuyöllä lintuvamman sääreensä. Se johtui siitä, että nokitiira (sooty tern, tiiran oloinen musta lintu) oli päättänyt tulla levähtämään istumalaatikkomme pohjalle, ja Tapio astui sen päälle tullessaan ulos muuttamaan tuuliperäsimen asetusta. No se tietysti aiheutti säikähdyksen, joka yhdessä veneen rajun heilahduksen kanssa johti tasapainon menetykseen ja nirhaumaan sääressä. Aamulla tiira siirrettiin kannelle ja nähdessään maata passea lähestyessämme se n ousi siivilleen ja lähti lentämään sitä kohti.
HAO
Haon passe on atollin koilliskulmalla joten tuuli ja aallot osuivat suoraan siitä sisään. Oli tärkeää osua passeen virran ollessa sisäänpäin, sillä virran ollessa passesta ulos muodostuu niissä olosuhteissa sen ulkopuolelle todellinen hornan kattila seisovine aaltoineen. Virtausaika sisään laguuneihin saattaa olla hyvin lyhyt, koska reunariutan yli murtuvat aallot heittävät paljon ylimääräistä vettä laguuneihin, joka sitten valuu passen kautta ulos. Tulimme 5.1. aamulla klo 5 läpi passesta hyvässä myötävirrassa, joten kerrankin virtalaskelmamme pitivät paikkansa. Hao toimi ranskalaisten ydinpommikokeiden aikana huoltotukikohtana, ja kiinnityimme laituriin Ranskan armeijan aikoinaan rakentamassa vartiovenesatamassa. Siellä oli 3 muuta venettä, eikä sinne enempää olisi mahtunutkaan. Paikka oli meille tuttu, kävimme Haolla v. 2009 ja 2015. Se on ainoa paikka, missä olemme kiinnityneet laituriin viimeisten 10 vuoden aikana.
Nostimme ompelukoneen rantalaiturille, missä oli hyvää tilaa käsitellä purjetta. Purje saatiin korjatuksi lukuunottamatta pientä pätkää viimeistä saumaa, koska ompelukone lakkasi poimimasta alalankaa. Seuraavaksi piti korjata ompelukone ja sitten viimeistellä purjeen korjaus. Olimme aika väsyneitä illalla vietettyämme koko päivän auringon paahteessa laiturilla. Vanhoja ystäviä Haolla emme ehtineet tapaamaan, koska Eevan veli Markku oli tulossa Gambierille 23.1. lentokoneella ja meidän piti ehtiä häntä vastaanottamaan.
Lähdimme Haolta 11.1. kohti Gambieria. Matkalla ohitimme Moruroan atollin n. 100 mpk:n etäisyydeltä. Ranskalaiset testasivat siellä ydinpommeja ilmakehässä 50-60 luvuilla. Niiden sienipilvistä on edelleen karmeita kuvia täkäläisten kotien seinillä, ja syöpätapaukset Ranska Polynesiassa kuulemma lisääntyivät. Sen tarkempaa tietoa pommikokeiden seurauksista meillä ei ole. Paikallisilla ihmisillä on hyvin negatiivinen tunnepohjainen asenne, mutta faktatietoon emme ole vielä törmänneet. 90-luvun alun ydinkokeet tehtiin maan alaisina naapuriatolli Fangataufalla. Ne nostattivat aikoinaan paljon vastalauseita ja ranskalaiset upottivat Greenpeacen laivankin Uudessa Seelannissa, mutta faktatietoa niidenkään ympäristövaikutuksista ei ole näkynyt. Moruroa ja Fangataufa ovat edelleen suljettua aluetta, sinne ei saa mennä.
GAMBIER
Viiden päivän matka Gambierille meni varsin mukavasti tiukkaa kryssiä 4-10 m/s tuulissa, vendoja ei tarvinnut tehdä kuin 4 kappaletta. Viimeinen niistä sovitettiin kulkemaan atolli Anuanuraron läheltä, ja siellä vieheeseemme tarttuikin muutaman kilon bonito. Muuta kalaa emme koko matkalla saaneet, hampaan jälkiä vieheeseen kylläkin. Yksi kala menetettiin koukun oikenemiseen. Vaihdoin Grosari-vieheisiimme Suomessa isommat koukut, mutta Suomessa myytävät koukut tuntuvat olevan kovin hentoja tai pehmeää materiaalia. Tulimme Mangarevan laguunin luoteispassen edustalle 16.1. illalla ja jäimme piihin odottelemaan päivänvaloa. Meillä oli yllättävä tuuli/virtayhdistelmä, sillä Irene ei millään suostunut pysymään piissä muuten kuin styyran halssilla. Se taas sopi huonosti riutan ympäri kiertäneisiin aaltoihin, joten keikuimme varvaslistasta toiseen koko yön. Tulimme sisään leveästä passesta seuraavana aamuna, ja ankkuroimme Anganuin lahteen Taravain saarella. Paikka on hyvin kaunis, m utta huomasimme heti tulleemme kylmempään ilmastoon, sillä lahtea ympäröivät mäntyä kasvavat rinteet ja notkopaikoissa kasvoi eukalyptusta ja rautapuuta kookospalmujen sijaan. Myös sää oli mukavan viileä Tahitin jälkeen, lämpötila veneessä sisällä oli 26-28C. Emme olleet enää tropiikissa, sillä olimme 10 mpk kravun kääntöpiirin eteläpuolella.
Matka Tahitilta Gambierille kesti 14 purjehdusvuorokautta. Ranskan Polynesia on suunnilleen Euroopan kokoinen, vaikka maapinta-ala on pieni. Gambieriin kuuluu muutamia kaukana toisistaan oleva saaria, joista suurin on vuoristoinen Mangareva. Mangarevan laguuni on kooltaan 18x16 mpk ja sen keskellä on Mangarevan lisäksi kymmenkunta pienempää vuoristoista saarta ja reunoilla useita motuja (matala korallisaari). Laguuni on n. 30 m syvä ja täynnä karikoita, mutta onneksi se on suurimmaksi osaksi kartoitettu. Ainoa väylä johtaa länsipassesta Rikiteaan ja sieltä edelleen lentokentälle. Purjehdus täällä on siten samanlaista kuin Suomen saaristossa väylien ulkopuolella. Tosin merivesi on kirkkaampaa ja matalikot näkyvät paremmin. Vesi ei ole kuitenkaan yhtä kirkasta kuin Tuamotulla.
Siirryimme 14 mpk:n matkan Anganuista Mangarevan pääkaupunkiin Rikiteaan (n. 1000 asukasta) muutamaa päivää myöhemmin. Tarkoituksemme oli jatkaa matkaa seuraavana päivänä Markkua vastaan 6 mpk:n päähän laguunin reunamotulle Gambierin lentokentälle. Meillä oli navakka vastatuuli, ja päätimme tehdä matkan moottorilla nähdäksemme olemmeko päässeet eroon uuden merivesipumpun ansiosta meitä jo yli vuoden vaivanneesta moottorin ylikuumenemisongelmasta isoilla tehoilla. Vähän Anganuista lähdön jälkeen moottori kuitenkin ylikuumeni, eikä jäähdytyssysteemin täyttö auttanut. Kryssimme 15 m/s squalleissa korallipäitä ja osteripoijuja väistellen Rikiteaan ja saimme Markulle sanan, että hänen pitäisi tulla yhteysveneellä Rikiteaan. Markun tulo Irenelle kävi hyvin näinkin.
Moottorin jäähdytysongelmaa selvitettäessä Rikiteassa ilmeni, että jäähdytysvesi oli alkanut vuotaa merivesipuolelle lämmönvaihtimessa, ja merivesipumppu pumppasi sen ulos. Lämmönvaihtimen kuminen päätykappale vaihdettiin, ja arvelimme, että vika on sillä korjattu. Myös jäähdytysvesi piti vaihtaa, koska siihen oli sekoittunut merivettä. Meiltä meni useita päiviä Rikiteassa, piti käydä Gendarmeriessä näyttämässä passit ja Irenen paperit, mairiessa (kunnan talo) maksamassa jätehuoltomaksu ja tutustua paikkoihin, ennenkaikkea kolmeen pieneen kauppaan ja satunnaisesti auki olevaan leipomoon. Opimme ankkuripaikaltamme tarkkailemaan leipomon ikkunaa, ja jos sen läpi havaitsi oven olevan auki, silloin piti lähteä ostamaan tuoretta patonkia. Yhteysalus oli käynyt pari päivää aikaisemmin, ja onnistuimme ostamaan jopa muutamia tomaatteja.
Vaikka olimme mielestämme pyytäneet Markkua tuomaan tullessaan vain muutamia pieniä ja kevyitä tavaroita, oli niitä kuitenkin melkein täysi matkalaukullinen, joiden järjestäminen ja piilottaminen Irenen ennestään täysiin varastotiloihin vei kokonaisen päivän. Markulle oli myös annettu ohjeeksi hankkia Tahitilta niin paljon näkkileipää kuin matkalaukun tilavuus ja paino sallivat. Sitä saatiinkin 4 pakettia, mistä olimme hyvin tyytyväisiä. Saimme myös lentorahtina meille Tahitilta lähetetyt uudet keulapurjeen skuutiköydet, sillä vanhat olivat kuluneet lähes poikki skuutiplokin kohdalta pitkällä kryssillä Tahitilta Gambierille. Kun olimme täydentäneet ruoka-ja juomavarastomme lähdimme takaisin Taravain saarelle viettämään vesielämää ja venetöitä tekemään.
Rikiteasta lähdettäessä ajaessamme sataman sisääntulon kapeaa ränniä vastatuuleen koneella, pettymykseksemme moottori kuumeni jälleen. Ylikuumenemisten jälkeen moottorille tuli myös starttivaikeuksia. Se lähti aluksi käyntiin vain kahdella sylinterillä, loput sylinterit saatiin mukaan vasta 10-20s myöhemmin jatkamalla hehkutusta. Lisäksi se alkoi pitää pahalta kuulostavaa kolinaa isoilla kierroksilla. Ankkuroimme Taravailla suojaiseen Onemean lahteen, jossa olimme enimmäkseen ainoa vene seuraavien kymmenen päivän ajan. Sää oli aurinkoinen ja tuulinen, mutta tuulesta emme siellä paljon tienneet. Se oli hyvä paikka uida ja rähjätä moottorin ja muiden venetöiden kanssa. Valitettavasti aurinko pääsi tulomatkalla polttamaan Markun jalkapöydät, mikä haittasi Markun räpylöiden käyttöä. Sieltä saimme kookospähkinöitä ja vähän kalaakin, mutta venetöiltä ei paljon aikaa tai tarmoa kalastukseen liiennyt. Lukuisista tarkistuksista ja monista työtunneista huolimatta selvää syytä moottorin ongelmiin ei löytynyt.
Siirryimme Onemeasta muutaman mpk:n päähän Agakauitain lahteen Taravain etelärannalla 7.2. Siellä on yksi ainoa talo, jossa asuu Edouard vaimonsa Denisen kanssa. Heillä on melko iso hedelmätarha, josta kävimme ostamassa tuoreita hedelmiä. Siinä menikin koko päivä, sillä paikka on yksinäinen ja vieraat olivat tervetulleita. Katsottiin kuvia ja selitettiin lapset ja lapsenlapset, vaikka yhteistä kieltä meillä ei paljon ollutkaan.
Sen jälkeisistä tapahtumista kerromme seuraavissa kuulumisissamme.
SYKLONIKAUSI
Madden-Julian Oscillation (MJO) on sääilmiö, 4-8 viikon välein toistuva sääilmiö, joka aiheuttaa lisääntynyttä konvektiota ja lisää South Pacific Convergence Zonen (SPCZ) aktiivisuutta. MJO alkaa Intian valtamereltä ja liikkuu hitaasti pitkin päiväntasaajaa itään, kunnes vaimenee keskisellä Tyynellä merellä 4-8 viikkoa myöhemmin. SPCZ ulottuu normaalisti Läntiseltä Tyyneltä mereltä Salomon-saarten seudulta kaakkoon ja kulkee tavallisesti Ranskan Polynesian lounaispuolelta Tahitin ja Cook-saarten välistä. SPCZ:n paikka, leveys ja aktiivisuus vaihtelevat vuodenaikojen, MJO:n ja El Nino-La Nina syklien mukaan.
Edellinen MJO tuli läntiselle Tyynelle merelle viime tammikuussa, ja luultavasti saamme kiittää sitä pöllytyksestä, jonka koimme Haolle tullessamme. Tammikuun lopulta helmikuun puoliväliin SPCZ ulottui Ranskan Polynesian länsiosiin, ja sinä aikana Tahitilla olevilta veneiltä saatujen raporttien mukaan siellä satoi miltei jatkuvasti ja kovia tuulia oli paljon. Lounaisen Tyynen meren trooppiset myrskyt syntyvät tavallisesti SPCZ:ssa sen ollessa aktiivisessa vaiheessa. Gambierille saakka SPCZ ei toistaiseksi täällä ollessamme ole ulottunut, mutta kovin kaukaa lounaispuoleltamme se ei ole kulkenut. Seuraavan MJO:n odotetaan saapuvan läntiselle Tyynelle merelle maaliskuun puolivälissä, ja sen vaimennuttua voisi olla meille sopiva hetki lähteä purjehtimaan takaisin Tuamotulle, jonne on noin viikon matka. Silloin alkaa myös virallinen syklonikausi olla lopuillaan.
Toivotamme lukijoillemme hyvää kevättalvea ja aurinkoisia päiviä.
Tapio ja Eeva Hämäläinen
s/y IRENE
RSS-syöte