Tässä P.P.P. Irenen kuulumisiin syys-lokakuussa 2011.
T&E
 
 (Cruising kielellä S.D.I.P. = Shitty Day In Paradise, suomeksi P.P.P.) toim.huom.
  P.P.P.

 
Kolmitiehanan vuoto
Marquesasille tullessamme tulimme tarkistaneeksi septitankin tilanteen. Se oli aivan täynnä, vaikka sitä ei ole lainkaan käytetty sen jälkeen kun se huuhdottiin joulukuussa 2010. Uusimme koko septijärjestelmän Trinidadilla v. 2000 ja samalla asensimme suomalaisten määräysten mukaisen tyhjennysläpiviennin kannelle. Yhtään pumppuasemaa ei ole kuitenkaan vielä Irenen  purjehdusreitin varrelle osunut kuluneiden 36 vuoden aikana. Remontin yhteydessä asensimme systeemiin Jabscon kolmitieventtiilin, jolla valitaan meneekö WC:n ulostulo suoraan mereen vai septitankkiin. Oli selvää, että tankin täyttyminen purjehduksen aikana johtui vuodosta kolmitieventtiilissä, kolmitieventtiili joutuu nimittäin vesilinjan alapuolelle veneen ollessa kallellaan.

Ihmisen eritteet ja merivesi reagoivat kemiallisesti niin, että kalkkia ym. suoloja saostuu kaikkialle viemärijärjestelmään. Sama prosessi tapahtuu tietysti myös Suomen vesillä, mutta siellä se on kymmenen kertaa hitaampaa. Saostuma on kovaa ja istuu kiinni hyvin tiukasti, käytännössä sitä ei saa irti muutoin kuin hapolla liuottamalla. Me käytämme tähän suolahappoa, jota on yleensä helposti saatavilla rautakaupoista. Jabscon kolmitieventtiilin ohjekirjanen neuvoo pitämään venttiilin puhtaana kääntelemällä sitä kerran viikossa. Se on todella virheellinen neuvo, sillä venttiilin kääntäminen ei suinkaan irrota saostumaa, vaan tuhoaa sen sijaan venttiilin kumisen tiivisterenkaan ja ajan mittaan myös luistin laakeroinnin. Rikoimme yhden venttiilin ja muutamia tiivisterenkaita ennen kuin uskoimme, että venttiilin kääntämistä tulee aina edeltää sen pesu suolahapolla. Onneksi venttiili on helppo purkaa ja huoltaa.

Tällä kertaa saimme venttiilin pitämään vasta leikattuamme muovipullon kyljestä täytteen tiivisterenkaan alle. Samalla kertaa purimme kaikki viemäripuolen letkut ja pesimme saostumat pois suolahapolla. Tämä kuuluu kerran vuodessa tehtäviin huoltotoimenpiteisiin. Homma alkaa viemällä korkki WC:n läpivientiin rungon ulkopuolelle. Siten saamme myös pohjaventtiilin pestyä.

Pentterin harmaavesisäiliön pumpun kytkin
Johnson Pump Ultima kytkin uusittiin 21.5.2011 ja se lopetti toimimasta 5.11.2011. Säiliö rakennettiin helmikuussa 2009, ja nyt on menossa viides kytkin sen jälkeen. Ensimmäinen kesti käyttöä 14 kk, toinen 3 kk, kolmas 10 kk, neljäs 5 kk. Luultavasti syynä on veden tunkeutuminen kytkimen sisään. Kun viime venenäyttelyssä sanoin Suomen Johnson Pumpin edustajalle, että tässä tuotteessa on ongelma, sain vastaukseksi vain "ei pidä paikkaansa". Kytkimen kolmen vuoden takuu ei paljon ilahduta, sillä kytkimen vaihto on kelju homma ahtaiden tilojen vuoksi. Nyt korvasimme sen Rule 35 elohopeakytkimellä, saa nähdä kauanko se kestää. Valitettavasti Rule luopuessaan elohopean käytöstä muutama vuosi sitten samalla pidensi kytkimen kohoa, ja uudenmallinen Rule ei mahdu harmaavesisäiliöömme.

Merikartat
Elektroniset kartat ovat täysin korvanneet paperikartat ainakin Irenellä ja kaikissa muissakin tuntemissamme veneissä. Emme millään pystyisi kuljettamaan ja säilyttämään kaikkia niitä satoja karttoja, jotka mahtuvat yhdelle CD:lle, puhumattakaan niiden ostamisesta. GPS -karttaplotteri on osoittautunut melko hyödyttömäksi navigointivälineeksi, koska se on normaalisti sidottu laitteen valmistajan karttoihin. Siinä ei auta edes taulutelevision kokoinen väriplotteri, jos kartat ovat surkeita. Valitettavasti valmistajat ovat keskittyneet kilpailemaan kaikenlaisilla hyödyttömillä 3-D efekteillä karttojen parantamisen sijasta.

Elektroniset vektorikartat perustuvat vanhoihin koordinaateiltaan epäluotettaviin paperikarttoihin, joita on sitten vaihtelevalla menestyksellä korjailtu satelliittikuvien ja muiden tietojen avulla avulla. Näyttää siltä, että yleisimmin kuljetuilla reiteillä korjaukset on tehty huolella, mutta vähänkin syrjemmällä karttoihin ei voi luottaa. Katsellessamme joitakin vuosia sitten Islas Avesilla Venezuelassa suuren purjeveneen hylyn kappaleita riutalla piti vain todeta, että tähän mekin olisimme päätyneet jos navigointimme olisi perustunut pelkästään Garmin -karttaplotteriimme. Täällä Tuamotulla Garminin Mapsource-kartat ovat täysin kelvottomia, Tahitilla ne sen sijaan toimivat hyvin. Raymarinen Navionics näyttää täälläkin varsin kelvolliselta, mutta omakohtaista kokemusta siitä laajemmalla alueella meillä ei ole.

Mielestämme Laptop kytkettynä GPS -vastaanottimeen on paras ratkaisu, koska silloin voimme valita kullekin alueelle parhaat kartat ja navigointiohjelman. MaxSea ja CM93 kartasto on osoittautunut erittäin käyttökelpoiseksi yhdistelmäksi vektorikartoille. Melkein kaikilla muillakin veneillä on MaxSea, joten voimme vaihtaa GPS-jälkiä laguuneilla ja ankkuripaikoissa muiden kanssa. Laguunit ovat pääsääntöisesti kartoittamattomia ja korallipäitä on paljon. Valmis GPS-jälki on erinomainen apu varsinkin jos joudumme navigoimaan auringon ollessa pilvessä tai vastavalossa.

Erittäin hyvä navigointiohjelma rasterikartoille on SeaClear, joka on vapaasti ladattavissa Internetistä. SeaClear sisältää karttojen kalibrointitoiminnon, jonka avulla mikä tahansa kuva voidaan muuttaa kartaksi määrittämällä koordinaatit muutamalle pisteelle. Ainoat kunnolliset kartat San Blasilla ja Islas Perlaksella Panamassa löytyvät Eric Bauhausin mainiosta The Panama Cruising Guide kirjasta. Saimme naapuriveneeltä skannatut kartat muistitikulla San Blasille ja Las Perlaksen kartat skannasimme ja kalibroimme itse. Bauhausin kartat eivät kuitenkaan kata saumattomasti koko San Blasin aluetta, joten meillä oli tarve käyttää MaxSeaa ja SeaClearia rinnakkain. Tämä on mahdollista GPSgate ohjelman avulla, joka jakaa laptopin sarjaportin useaksi virtuaaliseksi sarjaportiksi. Siten GPS:n lähettämä NMEA-data voidaan jakaa usealle ohjelmalle samanaikaisesti. Olemme myös tehneet SeaClear-karttoja Google Earth satelliittikuvista Tuamotun laguuneille, koska ainakin suurimmat korallipä ät näkyvät satelliittikuvissa. Meillä on kuitenkin ollut vaikeuksia joidenkin Google Earth kuvien kalibroinnissa, ilmeisesti siksi että ne on koottu mosaiikeista ja tarkkuus on kärsinyt siinä prosessissa. Googlen oma koordinaatisto ei ole riittävän tarkka karttakäyttöön.

GPS -karttaplotteri
Karttaplotteri on korvaamaton väline ankkurissa oltaessa, koska maksimizoomilla se näyttää selvästi veneen aseman ankkuriin nähden. Kun GPS:n ankkurihälytys hälyttää keskellä yötä, yksi vilkaisu plotteriin näyttää, olemmeko ankkuria ympäröivällä kaarella ja hälytys johtuu vain tuulen suunnan muuttumisesta vai luistaako ankkuri. Säkkipimeässä yössä se on tärkeä tieto. Viime elokuussa amerikkalainen s/y RiRi tuhoutui atolli Palmerstonilla, kun poijun kiinnitys petti ja vene ajautui koralliriutalle miehistön nukkuessa. GPS:n ankkurivahti olisi estänyt onnettomuuden. Ankkurivahtiin riittää kuitenkin mahdollisimman yksinkertainen karttaplotteri. Koska GPS on aina päällä, sen tärkein ominaisuus on pieni virran kulutus, joka toteutuu parhaiten mustavalkoisella näytöllä. Valitettavasti mustavalkoisia plottereita ei enää valmisteta, joten ellei Irenen Garmin GPSmap 182 plotterin mustunutta näyttöä voi korjata, plotterin korvaaminen uudella voi osoittautua vaikeaksi, väriplotterit kun ovat varsinaisia tehosyöppöjä.

Tietokoneongelmat
Laptoppimme alkoi osoittaa sairastumisen merkkejä jo vuosi sitten. Toiminnot hidastuivat ja hibernointi kesti tavattoman kauan. Kaikki yritykset palauttaa Windows aikaisempaan restore pisteeseen päättyivät ilmoitukseen "System restore failed". Kaikki merkit viittasivat tietokonevirukseen. Yritimme päivittää virusten torjuntaohjelmamme Taiohaessa, missä meillä oli mahdollisuus Internet yhteyteen ensimmäisen kerran tänä vuonna. Nortonin 125 Mb:n Live Update kesti yli 4 tuntia vaikka teimme sen keskellä yötä, jolloin muuta liikennettä on vähemmän. Lopuksi saimme vain lakonisen ilmoituksen "Live Update failed". WiFi-aika on täällä varsin kallista, ja virusmääritykset jäivät päivittämättä. 

Elokuun puolivälissä Laptopin CPU:n tuuletin sammui, CPU ylikuumeni ja Windows kaatui aina noin 10 min käytön jälkeen. Otimme käyttöön varalaptoppimme, josta kuitenkin oli näppäimistön ylin rivi mennyt epäkuntoon laitteen ollessa käyttämättömänä. Kikkailemalla tämäkin ongelma voitiin kiertää. Pari viikkoa myöhemmin varalaptopin kovalevy alkoi naksahdella ja lopetti pian kokonaan toimimasta. Vaihdoin varaläppäriin vanhan 10 Gb:n kovalevyn, jolla on Windows 98. En kuitenkaan uskaltanut päivittää sen tiedostoja uudesta läppäristä peläten viruksen leviämistä, ja siitä puuttuu paljon tarvitsemiamme tiedostoja ja ohjelmia. Teippasin sen sijaan pienen tuulettimen uudemman läppärin kylkeen jonka jälkeen se on pysynyt päällä jatkuvasti. Tällä päästiin eteenpäin viikon ajan, mutta sitten Windows kieltäytyi latautumasta valittaen jonkin .DLL kirjaston puuttumista. Yritys asentaa Windows uudelleen kilpistyi siihen, että kone ei hyväksynyt Windows-romppuamme systeemilevyksi.

Onneksi meillä oli muistitikulla toisesta veneestä saatu Linux-pohjainen Navigatrix, joka sisältää useimmat veneessä tarvittavat ohjelmat. Navigatrixin voi bootata suoraan tikulta, joten sen käyttöön otto oli helppoa. Sen Open Office-osassa on taulukkolaskentaohjelma, joka hyväksyy Excel-tiedostot sellaisenaan ja Word-tiedostot kelpaavat Open Officen tekstinkäsittelyohjelmalle. Navigatrixiin sisältyy myös navigointiohjelma Open CPN ja ajan tasalla olevat maailman laajuiset CM93 kartat. Lisäksi siinä on meille tärkeä Airmail, johon SSB-radiomme kautta kulkevat tietoliikenneyhteytemme perustuvat. Tämäkin sähköposti on kirjoitettu Airmailin Linux-versiolla.  Navigatrixin lisenssiehtoihin kuuluu, että se on avoin ohjelmistokokonaisuus, eikä sen kopioista saa periä maksua. Siitä on olemassa myös Windows-versio, mutta siihen emme ole vielä päässeet tutustumaan. Linuxin käyttö osoittautui yllättävän helpoksi. Linuxia käyttävät niin harvat, että Windowsiin viruksia tehtailevat sekopä ät eivät ole siitä kiinnostuneita, joten se on virusten kannalta turvallinen. Näiden kokemusten perusteella olemme sitä mieltä, että kenenkään ei kannata lähteä pitkän matkan purjehdukselle ilman Linux-pohjaista Navigatrixiä. Se maksaa vain tyhjän 4 Gb:n muistitikun verran, ja voi todella pelastaa päivän, jos  virus tuhoaa Windowsin.

Tapio ja Eeva
s/y Irene

Tässä Irenen viimeiset kuulumiset tältä erää. Seuraavat kirjoitamme ensi vuoden kesäkuussa mikäli aikataulumme pitävät. 
PPP on vielä työn alla, lähetämme sen myöhemmin.
E&T

Irenen kuulumiset syys-lokakuussa 2011.
 
Oparari, Apatakin laguunin koilliskulma 13.11.2011
15deg 23,0 min S
146 deg 12,1 min W

Edelliset kuulumisemme kirjoitimme Baie Anahosta Nuku Hivalta. Viivyimme siellä paljon pitempään kuin olimme aikoneet, koska Tapion issiashermo oli alkanut vaivata jo pari viikkoa aikaisemmin. Se oli ensimmäinen kerta, mutta tunnetusti vanhuus ei tule yksin. Vaiva paheni pikkuhiljaa, eikä lähtö merellä edelleen 12-15 m/s puhaltavaan tuuleen ja yli 3 metriseen aallokkoon houkutellut.

Yllätykseksemme lahteen tuli toinenkin vene, amerikkalainen s/y Kindred Spirit. Kun siihen aikaan vuodesta Marquesasilla näkee toisen veneen, on se melko varmasti hengenheimolaisemme (kindred=hengenheimolainen). Tavallisesti veneet ryntäävät alueen läpi touko-kesäkuussa kovalla kiireellä täysin vakuuttuneina siitä, että on pakko olla Uudessa Seelannissa loka-marraskuussa. Meillä olikin varsin mukavaa yhdessäoloa Kindred Spiritin miehistön Bradin ja Glorian kanssa. Kun olimme heillä sundownerilla ja Gloria kehotti meitä istumaan, Tapio sanoi että joskus on parempi seistä. Gloria meni salonkiin ja palasi kirjan kanssa sanoen, että taidat tarvita tätä. Kirja oli "Pain free", jossa on voimisteluohjeita monenlaisiin kiputiloihin. Skannasimme kirjan soveltuvin osin ja Tapio aloitti sen ohjeiden mukaisen voimisteluohjelman. Parissa päivässä selkäkivut alkoivat hellittää ja kahden viikon kuluttua niitä ei enää ollut.

Ystävystyimme rannalla asuvan pariskunnan kanssa (Moevai ja Karim). Molemmat puhuvat englantia, joten kommunikaatiovaikeuksia ei ollut. Seurustelu heidän kanssaan tarjosi mielenkiintoisen mahdollisuuden tutustua paikalliseen elämään keskinäisine intrigeineen. Tämä osittain viivästytti lähtöämme Baie Anahosta. Saimme heidän puutarhastaan pamplemouseja ja appelsiineja niin paljon kuin jaksoimme kantaa. Päivää ennen lähtöämme Baie Anahosta kävelimme n. 4 km:n päähän Hatuatuaan ostamaan vihanneksia siellä olevalta farmilta. Sitä pitää 85v ja 82v hirmuystävällinen pariskunta, muita ei Hatuatuassa asu. Maa on hedelmällistä, mutta heidän ainoa yhteytensä ulkomaailmaan on ensin tuo 4 km polkua pitkin vuoren harjanteen yli Anahoon ja sitten 8 km vuoristopolkua pitkin toisen satulan yli Hatiheuhun, jonne tulee tie. Siten kaikki myytävät tuotteet pitää ensin kuljettaa hevosen selässä 12 km polkuja pitkin Hatiheuhun ja edelleen 20 km autolla Taiohaeen. Hevoskärryillä tai muilla kulkuneuvoilla ei ole asiaa vuoristopoluille. Lapin reissut tulivat mieleen, kun kannoimme yhteensä yli 30 kg kurkkua, verkkomelonia, vesimelonia, papaijaa ja dasheenia vuoren yli jollalle. Tomaatteja ei Hatuatuassa enää viljellä, ne kuulemma eivät kestäneet hevoskuljetusta.

Anahosta siirryimme kovassa tuulessa Nuku Hivan länsirannalle Baie Marquisienneen. Länsirannan ankkuripaikkoja ei ole mainittu missään Navigation Guidessa, joten siellä käy veneitä hyvin harvoin. Baie Marquisienne on vuonomainen äkkijyrkkien vuorten reunustama lahti, jonka pohjukasta nousee jyrkkäreunainen laakso ylös vuorille. Ainoatakaan asumuksen valoa ei näkynyt sinne pimeän aikaan. Vaikka lahden ranta oli kivikkoa, pohja 10 m:n syvyydessä oli mustaa hiekkaa, jossa ankkuri piti hyvin. Nuku Hivan ympäri kiertävä maininki piti kuitenkin huolen siitä, että rannalle ei ollut jollalla menemistä. Ihailtuamme upeita maisemia muutaman päivän lähdimme Taiohaeen hakemaan provianttia takaisin Tuamotuille purjehdusta varten. Tuulta oli edelleen 12-15 m/s, joten jouduimme varustautumaan 6 mpk:n matkaan vastatuuleen ja vastavirtaan yli 3 metrin aallokossa kuin avomerelle lähtöön, koska moottorilla emme niissä olosuhteissa pääse eteenpäin. Jolla pakattiin ja nelosgenua ja kaksi reiviä storassa valittiin purjevarustukseksi. Purjehdus Taiohaeen menikin vaivattomasti, mutta ankkurissa olo siellä oli keikkumista varvaslistasta toiseen lahteen vyöryvässä mainingissa. Parin päivän tavaroiden rahtaamisen jälkeen olimme enemmän kuin valmiit jättämään Taiohaen keikkumisen sinne juuttuneiden veneiden huoleksi. Merellä tuuli edelleen kovaa, joten päätimme lasketella 4 mpk myötätuuleen meille jo tuttuun Baie Hakateaan (tunnetaan myös nimellä Daniel's Bay) odottelemaan mukavampaa keliä.

Olimme ainoa vene Hakateassa, missä vierähti melkein viikko. Vaikka lahti on kaikilta suunnilta maan suojaama, aallot heijastuvat sinne vastapäisestä jyrkästä kalliorannasta, joten keikkumiselta emme säästyneet sielläkään. Ympäröivien vuorten ansiosta tuuli tuli mistä suunnasta sattuu erittäin rajuina puuskina, vaikka suurimman osan aikaa sitä ei ollut lainkaan. Vaihdoimme kaksi täyttä repullista pamplemouseja, appelsiineja ja banaaneja pullolliseen rommia viereisen laakson asukkaiden kanssa. Aallot osuivat kylän rantaan emmekä uskaltaneet mennä sinne jollalla, joten kävelimme kylään vuoren harjanteen yitse ja kahlasimme joen yli. Siinä kastuivat vaatteet ja reput, mutta sehän oli makeaa vettä, joka ei oikeastaan ole märkää ollenkaan. 28.9. kyllästyimme odottelemaan leppoisampaa keliä, mutta päätimme ennen lähtöä käydä vielä kerran Taiohaessa hakemassa tuoreita vihanneksia. Kuulimme myöhemmin paikalla olleelta hollantilaiselta veneeltä tarkan kuvauksen 9.10. tapahtuneesta saksalaisen purjehtijan ryöstömurhasta Hakateassa. Hänen avovaimonsa pääsi pakenemaan ja vältti nipin napin saman kohtalon. Tapaus ylitti uutiskynnyksen Saksassa ja muuallakin Euroopassa. Sen seurauksena Nuku Hivalle saapui useita iltapäivälehtien reporttereita, ja he kirjoittivat paljon puppua tapahtumista. 

Taiohaessa ollessamme sinne saapui suoraan Panamasta brittivene, jonka pohja, potkuri ja peräsin oli kasvanut matkalla niin täyteen hanhenkaulakotiloita (gooseneck barnacle), että heillä oli vakavia ohjailuvaikeuksia eikä moottorilla päässyt lainkaan eteenpäin. Matka oli kestänyt yli 2 kk. Annoimme heille muistitikulla Irenen GPS-jäljet moniin ankkuripaikkoihin Marquesasilla ja Tuamotulla sekä paljon muita paikallistietoa sisältäviä tiedostoja, kuten esim. laskentataulukon virroille Tuamotun laguunien passeissa. Vastaavasti saimme heiltä Navigatrixin, joka sisältää melkein kaikki veneessä tarvittavat ohjelmat sekä ajan tasalla olevat koko maailman merikartat Linux-käyttöjärjestelmässä. Navigatrix osoittautui myöhemmin korvaamattoman tärkeäksi meille. Se on Freeware ja vapaasti ladattavissa Internetistä (Navigatrix.net). Lataaminen Ranskan Polynesian tiedonsiirtonopeuksilla ei kuitenkaan ole käytännössä mahdollista. Navigatrixistä ja tietokoneongelmistamme on enemmän juttua näiden kuulumisten P.P.P. osiossa. 

Lähdimme Taiohaesta 30.9. lastinamme muiden hedelmien ja vihannesten lisäksi noin 60 kg pamplemouseja (Suomessa tunnettu greippi on jalostettu polynesialaisesta pamplemousesta). Niillä on paksu kuori, joten ne säilyvät pitkään. Taiohaen lahdella oli tyyntä, mutta merellä tuuli edelleen 12-15 m/s. Otimme suunnan Ua Poulle, jonne oli löysä kryssi. Lähdettäessä olimme unohtaneet kääntää maston luona olevan dorade-venttiilin taaksepäin, ja ehdimme saada melko paljon oikeasti märkää merivettä sisään veneeseen aallon harjojen pyyhkiessä kannen yli ja täyttäessä venttiilin vedenerotuslaatikon ennen kuin huomasimme virheemme. Venttiili on WC:n ja vaatekomeron välisen käytävän katossa, ja koska olimme kallellaan, merivesi päätyi maihinmenovaatteemme sisältävään komeroon kastellen sen sisällön. Koska mikään meriveteen kastunut vaate ei kuiva ennen kuin se on huuhdottu makealla vedellä, vaan alkaa välittömästi homehtua, päätimme mennä Ua Poulle pesemään pyykkiä. Ankkuroimme jälleen tuttuun Hakaoten lahteen Ua Poulla vielä samana iltana.

Vaatteiden pesua ja kuivatusta riitti muutamaksi päiväksi Hakaotessa. Makeaa vettä piti tehdä melko paljon vesikoneellamme, koska syyskuun aikana ei satanut lainkaan. Tänä aikana säätila muuttui ratkaisevasti, talvituulet loppuivat kuin veitsellä leikaten. Etelään syntyi matalapaine, joka vei tuulen. Meillä paistoi aurinko, mutta matalapaineeseen liittyvä rintamasysteemi oli Tuamotuilla emmekä halunneet lähteä sen squalleihin vaan odotimme rintaman poistumista. Odottelu Hakaoten upeassa maisemassa oli mukavaa ja mielenkiintoista. Pohjoispuolellamme oli äkkijyrkkä vuorenseinämä, jossa pesi fregattilintujen yhdyskunta. Oli mielenkiintoista seurata lintujen puuhia ja taitavaa purjelentoa rinnetuulessa veneen kannelta. Eräänä iltana kaikki linnut nousivat yhtä aikaa ilmaan. Emme olisi millään uskoneet niitä olevan niin paljon sillä vuoren rinteellä, ja tunnelma oli kuin Hitchokin Linnut-elokuvassa. Ihmettelimme aluksi mikä ne oli säikäyttänyt, mutta ne lensivät vain vähän matkaa merelle ja jäivät siihen pyörimään lähelle pintaa. Ilmeisesti pinnassa oli kalamariparvi, ja linnut olivat lähteneet yksissä tuumin niitä jahtaamaan. Lahden eteläreunan muodosti hieman loivempi vuoren rinne, jolla asui 50-päinen lauma villivuohia. Niidenkin puuhia oli hauska seurailla. Yhtenä iltapäivänä ne päättivät pitää kokouksen rannalla lahden pohjukassa. Ne pääsivät sinne kuitenkin vain yhtä reittiä pitkin, joka vei pienen luolan lävitse. Luolaan mahtui vain yksi vuohi kerrallaan, ja niiden kokoontumista katsellessamme pääsimme oikeasti laskemaan vuohia. Vuohet mäkättivät aikansa rannalla ja kapusivat sitten takaisin rinteelleen samaa reittiä pitkin kuin alas tullessaan.

Nostimme ankkurin ja otimme suunnan kohti Toaun atollia aamulla 5.10. Seuraavat kaksi ja puoli vuorokautta olivat leppoista purjehdusta myötätuuleen pelkällä genualla, koska stora ei olisi pysynyt auki vaan olisi vain paukkunut mainingissa. Genuan skuuttiin viritettiin taas tukeva kumiköysi vaimentamaan nykäyksiä purjeen tullessa sisään ja taas avautuessa veneen keinahtaessa. Sitten tuuli loppui kokonaan. Otimme genuankin alas ja menimme nukkumaan jättäen veneen ajelehtimaan. Polttoainetta ei kannata haaskata avomerellä moottorilla ajoon varsinkaan matkalla Tuamotulle, missä dieseliä ei ole helppo hankkia ellei omista tynnyriä. Huoltoasemia ei ole, ja paikalliset ihmiset ostavat diesel-polttoaineensa tynnyreittäin muutaman viikon välein käyvältä vuorolaivalta, jolla on iso säiliö josta ne täyttävät asiakkaidensa tynnyrit. Seuraavana päivänä Tuamotulta koilliseen siirtyvä ja heikkenevä säärintama kulki ylitsemme. Taivas meni pilveen ja tuulikin heräsi, joten pääsimme jatkamaan purjehdusta. Illansuussa jouduimme kuitenkin varsin rajuun squalliin, ja genua laskettiin tuulen viuhuessa. Kolmen tunnin ajan kuljimme yli kuutta solmua pelkällä takilalla 20 m/s tuulessa ja sateessa kunnes pääsimme rintaman toiselle puolelle, jolloin tuuli rauhoittui ja sade taukosi. Seuraavat kolme vuorokautta olivat taas myötätuulipurjehdusta leppoisassa tuulessa pelkällä genualla. Tulimme Anse Amiotiin Toaulla 11.10. hyvin nukkuneina 6 vrk:n helpon purjehduksen jälkeen. Tälläkin matkalla jäimme ilman kalansaalista. Vain kerran kala tärppäsi vieheeseemme ja pysäytimme veneen. Hetken aikaa saatiin siimaakin kelattua sisään, kunnes kala oivalsi pelin hengen, ja teki niin pitkän syöksyn, että 400 m:n pituisesta siimastamme oli vain pari kerrosta jäljellä kelalla. Siiman huvetessa jarru käy raskaammaksi, koska siimakelan säde pienenee, ja 40 kg:n siimamme katkesi juuri ennen loppumistaan kelalta.

Olimme Anse Amiotissa Valentinin ja Gastonin vieraina muutaman päivän. He pitävät siellä pienimuotoista ravintolatoimintaa, joka on saavuttanut suuren suosion cruising-veneiden keskuudessa. Osasyynä tähän on se, että Anse Amiotiin on erittäin helppo tulla. Se on atollin suojanpuolella oleva lahti, josta on vain hyvin matala vesiyhteys laguuniin. Sen vuoksi Amiotissa ei ole kovia virtoja. Paikka on erittäin kaunis, ja vedenalainen maailma matalassa vedessä lahden ympäristössä on koralli- ja kalalajeiltaan hyvin rikas. Se on paras tuntemamme snorklausympäristö Tuamotuilla. Gastonilla ja Valentinilla on siellä suuri kiinteä rysän tapainen pyydys, josta he voivat käydä hakemassa niin paljon kalaa kuin ikinä tarvitsevat. Rysä on mitoitettu niin, että kalat pääsevät karkuun korkean veden aikana, joten ne eivät jää sinne kuolemaan mikäli rysää ei tyhjennetä. Gaston ja Valentin toimittavat viikoittain kymmeniä kiloja kalafileitä naapuriatolli Fakaravalla oleville pensioineille. Valentin on Alfredin serkku, ja opimme tuntemaan heidät Paulinen syntymäpäivillä vuosi sitten.

Vierailumme jäi vain muutaman päivän mittaiseksi, koska tulossa oli sateista ja tuulista säätä, ja halusimme ehtiä ennen sen tuloa Apatakille. Valentin pyysi meitä vielä käymään rannalla aamulla ennen lähtöämme. Kun tulimme rantaan, Gaston lähti veneellään rysälle, ja tuli pian takaisin mukanaan saavillinen papukaijakaloja. Sillä aikaa kun joimme kahvit oli kalat jo perattu ja fileoitu sekä 15 kg puhdasta filettä pakattu kylmäkassiimme vietäväksi Laun perheelle Apatakilla. 30 mpk:n purjehduksesta Apatakille ei olisi tullut mitään ilman spinnua heikon tuulen vuoksi. Tulimme helposti Apatakin eteäisen passen läpi heikossa myötävirrassa ja kiinnityimme Carenagen poijuun hieman ennen auringon laskua. Sinä iltana söimme herkullista poisson cru'ta (polynesialainen vastine graavikalalle) Laun perheen kanssa rannalla. Alfredin isä Assam ohitti meidät laguunilla palatessaan kylästä moottoriveneellään ja oli ehtinyt valmistaa meille tervetulotoivotukseksi upeat tiarenkukkaleit, jotka saimme kaulaamme tullessamme rannalle. Seuraavana päivänä alkoikin sitten vesisade, jota jatkui lähes tauotta 5 vrk. Tuamotulaiset olivat onnellisia, sillä talvi oli ollut hyvin vähäsateinen, ja sadeveden keräyssäiliöt olivat lähes tyhjät kaikkialla. Mekin annoimme ennen lähtöämme muutamia kymmeniä litroja vesikonevettä Valentinille ja Gastonille, joilta oli juomavesi tykkänään loppumassa.

Emme käyneet maissa noiden viiden päivän aikana, vaan käytimme ajan venetöihin. Eeva istui ompelukoneen ääressä ja Tapio uusi Irenen maasähköjärjestelmää. Painava muuntajamme sai tehdä tilaa hakkuritekniikkaan perustuvalle 50 A:n akkulaturille, joka ei kuitenkaan mahtunut vapautuneeseen tilaan ilman muiden laitteiden siirtelyä. Vanha muuntajamme joutui heti uudelleen käyttöön korvaamaan Alfredin hajonnutta modernia 30A:n hakkurilaturia, jota käytetään Carenagen aurinkosähköjärjestelmän tukena. Tulevaisuus näyttää, kadummeko vielä systeemimme modernisointia. Sateen mentyä ohi purjehdimme 12 mpk:n päähän mielipaikkaamme laguunin koillisnurkalla. Pari viikkoa kului todella mukavasti aurinkoisessa säässä tasaisesti puhaltavan pasaatituulen pitäessä veneen miellyttävän viileänä. Aamulla BBC:n uutisten ja World briefingin jälkeen teimme yleensä vähän venetöitä, lounaan jälkeen mentiin kalastamaan tai savustamaan kalaa rantanuotiolla. Pieni jääkaappimme täyttyi kalafileistä ja savustetusta kalasta, joten kalastusta piti rajoittaa. 

Perjantaina 4.11. palasimme Apataki Carenageen Paulinen syntymäpäiväjuhlille. Mukana oli neljän maissa olevan ja yhdentoista ankkuroidun veneen miehistöt sekä Valentin ja Gaston, jotka tulivat yhden veneen mukana Toaulta. Juhlavalmistelut alkoivat lauantaina aamulla kun Alfred teurasti 2 lammasta ja yhden sian. Carenagen pihapiiriin istutettiin muutamia kymmeniä palmun taimia ja grillikatos koristeltiin palmunlehvillä. Maauunille kaivettiin kuoppa, joka täytettiin polttopuilla niiden päälle ladottiin muutama kottikärryllinen kiviä ja tuli sytytettiin. Naiset kokoontuivat Valentinin opastuksella punomaan palmunlehväkruunut kaikille juhliin osallistuville. Iltapäivällä paloiteltu sika isossa padassa laitettiin lehvillä peitettyjen kuumien kivien päälle, päälle lisättiin lehviä ja säkkikangas, minkä jälkeen koko uuni peitettiin paksulla hiekkakerroksella. Lampaiden ruhot viritettiin pitkään puolentoistametrin korkeuteen tuettuun käännettävään vartaaseen jonka alle sytytettiin tuli.

Juhlaillallisesta kehkeytyi mahtava, kun jokainen venekunta osallistui lisukkeiden muodossa valmisteluihin. Meidän osuutemme muodostui isosta rasiallisesta savukalatahnaa keksien kanssa sekä kolmesta litrasta suppilovahverokastiketta, joka on saavuttanut suuren suosion ja sitä pyydetään meiltä usein yhteisillallisille. Kannattaa poimia ja kuivata suppilovahveroita Suomessa tänne tuotavaksi. Päivällinen jatkui pitkälle yöhön polynesialaisen live musiikin siivittämänä. Seuraavana päivänä nautimme koko porukalla yhteislounaan pitkän kaavan kautta nauttien vielä edellisen illan antimista. Polynesialaiset osaavat juhlimisen taidon! Juhlat jatkuivat vielä kolmannenkin päivän ja vielä tiistaina uusiutui yhteisillallinen nyyttäriperiaatteella Paulinen oikeana syntymäpäivänä. Jokainen venekunta kalasti miten parhaiten taisi ja kalat grillattiin yhdessä Carenagen isolla grillillä. Savustuslaatikkommekin oli jälleen käytössä. Täällä ei tunneta skandinaavista savustuslaatikkoa, ja Irenen laatikko onkin ollut ahkerassa käytössä paikallisten ihastuttua savustamaamme kalaan. Leppälastujen sijasta käytämme täällä murskattua kookospähkinän kuorta. 

Yhteysalus oli taas myöhässä, joten saimme Papeetesta tilaamamme tuoretavarat vasta torstaina 10.11. Sen jälkeen seilasimme Apatakin " Lonkullemme" nauttimaan vielä rauhasta ja pyytämään lisää kalaa maissa oloa varten. Aiomme purjehtia takaisin Carenageen 16.11. ja Irene nostetaan maihin seuraavana päivänä. Lennämme Papeeteen viikkoa myöhemmin ja edelleen Suomeen, jonne saavumme 28.11. mikäli aikataulut pitävät. Meillä on paluuliput lennolle 19.4.2012. Emme ole vielä päättäneet mitä sitten teemme. Irenen kahden vuoden tax-free statuksesta Ranskan Polynesiassa on palatessamme 5 kk jäljellä, koska poissaoloaikojamme ei lasketa mukaan. Filosofiamme mukaan emme ole matkalla minnekään, asumme Irenellä ja kuljemme sinne, missä arvelemme olevan kivaa. Pitkän tähtäimen suunnitelmamme on kuitenkin purjehtia Irene takaisin Suomeen, mutta vasta hiukan ennen kuin olemme liian vanhoja tekemään sen. Jos oletamme, että meillä on vielä 10 vuotta cruising-elämää jäljellä, meidän täytyy päättää missä päin maailmaa haluamme viettää tuon lyhyen ajan. Joka tapauksessa tiedämme, että meillä on kivaa Tuamotuilla.

Hyvää loppusyksyä kaikille ystävillemme. Toivottavasti suppilovahverosato on ollut hyvä.

Eeva ja Tapio
s/y Irene