Mikä, kuka Irene ?Taustatietoja ja yhteenveto Irenen purjehduksista 1975-2013
Päivitetty keväällä 2017 Irene on tyypiltään Jon 40 Classic. Jonmeri Oy teki näitä 40-jalkaisen purjeveneen runkoja puolisen tusinaa 70-luvun alussa, ja ne myytiin kaikki itserakentajille. Veneen kokonaispituus on 11,90 m ja leveys 3,50 m, syväys on 2,00 m ja paino noin 10 t. Moottori on edelleen v.1973 käytettynä ostettu 32 hv Mercedes Benz OM636, jonka tarkkaa ikää emme tiedä. Irene rakennettiin Uljas, Tapio ja Heikki Hämäläisen perheiden voimin Marjaniemessä vuosina 1972 - 1975. Venettä tehtiin minimibudjetilla eikä tuohon aikaan venevarusteita ollut helposti saatavilla tai ne olivat älyttömän kalliita. Esimerkiksi ruostumattomien ruuvien hinta oli noin kymmenkertainen nykyiseen verrattuna. Lisäksi kokemattomuutemme olosuhteista Itämeren ulkopuolella johti moniin virheellisiin ratkaisuihin. Erityisesti myöhemmin esille tulleisiin korroosio-ongelmiin emme osanneet varautua riittävästi. Meiltä on usein kysytty kuinka kauan rakentaminen kesti. Tavallisesti vastaamme että emme tiedä, sillä vene ei vielä näiden 37 vuoden jälkeen ole valmis, mutta lähellä valmistumista ollaan. Kesällä -75 Irene osallistui mm. Juhannuksen viettoon Skallerhamnissa. Elokuussa -75 suunnattiin vielä hieman keskeneräisen veneen keula kohti etelää, ja seuraavan talven vene olikin Espanjassa. Siitä matka jatkui itäiselle Välimerelle, ja seuraavien viidentoista vuoden aikana Irenellä purjehdittiin useita kertoja Välimerta ristiin rastiin Tel Avivin ja Gibraltarin välillä. Miehistönä oli aina joku kolmesta Hämäläisen perheestä tai näiden yhdistelmä. Viimeiset vuodet vene oli Jugoslaviassa, josta lähdettiin kohti Karibiaa elokuussa 1991, muutamaa viikkoa ennen sodan puhkeamista Kroatiassa. Tämän jälkeen Irenellä purjehdittiin Venezuelassa ja Itäisellä Karibialla vuoteen 1997 saakka. Hurrikaanikaudet vene oli yleensä maihin nostettuna Trinidadilla. Tässä vaiheessa ikä alkoi painaa Ireneä, ja oli selvää, että edessä oli laaja peruskorjaus ennen kuin veneellä oli turvallista tehdä pidempiä purjehduksia. Osittain tähän vaikutti sekin, että Irenellä oli liikuttu paljon sellaisilla vesillä, mistä on vaikea saada kunnollisia varaosia ja tarvikkeita. Tällöin on usein pitänyt turvautua improvisointiin ja väliaikaisratkaisuihin korjaustöitä tehtäessä. Peruskorjaus päätettiin toteuttaa Trinidadilla, mutta perhesyistä johtuen sen aloitus lykkääntyi syksyyn 1999. Sen toteuttivat Eeva ja Tapio Hämäläinen, ja seuraavat 3 vuotta olivatkin täynnä hikistä puurtamista venetöiden kimpussa tropiikin kuumuudessa. Kaikkein kuumimman ja sateisimman ajan eli hurrikaanikaudet vietimme kuitenkin Suomessa. Peruskorjaukseen sisältyi vanhan teak-kannen poisto ja korvaaminen maalipinnalla, mikä edellytti mm. kaikkien sisäkattojen purkamista. Lisäksi siihen sisältyi moottorin peruskorjaus, kokonaan uusi riki, kaikkien tankkien uusiminen, kaikkien varastotilojen ja moottoritilan maalaus, sisustusmateriaalien uusimista, uusien varusteiden asennusta ja paljon muuta. Uuden rikimme halusimme koota itse rikipajan avustuksella Trinidadilla, koska tänäkään päivänä rikien valmistajat eivät juuri välitä korroosiosuojauksesta. Trinidadilla rakennettiin myös kiinteä sprayhood ja kiinteä biminikatos istumalaatikon takaosaan. Bimini varustettiin räystäillä ja sadevesikouruilla sadeveden keräämiseksi ja sen päälle asennettiin 315 W nimellistehon verran aurinkopaneeleja. Vesille pääsimme keväällä 2002, mutta peruskorjauksen viimeisiä vaiheita jatkettiin vielä parina seuraavana syksynä. Tänä aikana asennettiin mm. vesikone ja GPS-plotteri sekä SSB-radioon liitetty modemi. Myös peräsimen laakerointi uusittiin, vuosikymmenet jatkuvaa riesaa aiheuttanut muovilaakeri sai lähteä ja se korvattiin pronssilaakerilla. Seuraavien kolmen vuoden aikana purjehdimme pitkin saariketjua etelästä pohjoiseen ja takaisin itäisellä Karibialla, kunnes tammikuussa 2006 jätimme pitkäaikaisen tukikohtamme Trinidadilla ja suuntasimme länteen. Purjehdimme Venezuelan, Bonairen ja Curacaon kautta Cartagenaan Kolumbiassa. Sieltä matka jatkui kesäkuussa 2006 keskellä sadekautta San Blasille Panamassa. Tarkoituksemme oli jatkaa talvella 2007 kanavan läpi Tyynen valtameren puolelle, mutta ihastuimme San Blasin kauniiseen luontoon ja ystävällisiin intiaaneihin niin kovasti, että emme halunneet kiirehtiä eteenpäin ennen aikojamme. Joulukuussa 2006 palasimme Cartagenaan, missä Irene nostettiin maihin ja me lähdimme Suomeen joulua viettämään. Panamassa ei ollut silloin paikkaa, mihin veneen olisi voinut jättää maihin nostettuna. Ennen veneeltä lähtöämme sovimme telakan kanssa Trinidadilla polyuretaanimaalilla maalattujen kylkien ja kannen uudelleen maalauksesta gelcoatilla. Se on niin työläs toimenpide, että juuri missään muualla meillä ei olisi ollut siihen varaa. Muutaman kuukauden Suomen matkamme venähtikin lähes vuoden mittaiseksi omien terveysongelmiemme vuoksi. Palatessamme Irenelle joulukuussa 2007 oli gelcoat-ruiskutuksen pohjatyöt tehty, ja vene oli kaameassa kunnossa. Pölyä oli tunkeutunut kaikkialle ja ikkunat olivat vuotaneet, koska kitti niiden reunoista oli hiottu pois. Olimme sopineet, että ruiskutustyötä ei aloiteta, ennen kuin olemme itse paikalla. Työn loppuun saattaminen kesti pari kuukautta, mutta olimme hyvin tyytyväisiä lopputulokseen. Kun vihdoin pääsimme vesille, suuntasimme välittömästi San Blasille. Myöhemmin jatkoimme sieltä Coloniin Panaman kanavan Karibian puoleiseen päähän. Kuljimme kahdesti kanavan läpi toisten veneiden line handlereina, mutta päätimme edelleen lykätä omaa siirtymistämme Pacificin puolelle. Palasimme jälleen Cartagenaan ja lensimme Suomeen terveystarkastuksiamme varten kesäkuussa 2008. Palasimme veneelle uuden vuoden päivänä 2009 ja tällä kertaa pääsimme melko nopeasti vesille ja matkalle kohti San Blasia. Siellä poikamme Jyri liittyi miehistöön lähes puoleksi vuodeksi. Heitimme hyvästit San Blasille huhtikuussa 2009, kuljimme Panaman kanavan läpi ja purjehdimme edelleen Galapagokselle, missä vietimme 3 viikkoa. Sieltä matkamme jatkui tavanomaista reittiä Marquesas-saarille. 3100 mpk:n purjehdus kesti 27 vrk, koska kärsimme viikon ajan tuulen puutteesta. Nuku Hivalla ja Ua Poulla vierähti kuukausi, jonka jälkeen jatkoimme atollisaarille Tuamotulle. Suuntasimme kuitenkin muista veneistä poiketen ylös tuuleen atolli Amanulle ja sieltä edelleen atolli Haolle. Saavuimme sinne heinäkuun puolivälissä, juuri ajoissa seuraamaan paikallisten asukkaiden suurta vuotuista juhlaa Heivaa. Heivaa kesti 2 viikkoa, joiden aikana opimme paljon polynesialaisesta kulttuurista. Olimme ainoat turistit Haolla ja viihdyimme siellä erinomaisesti. Jyrin sapattivapaa läheni loppuaan ja Jyri lensi Haolta Tahitille ja edelleen USA:n kautta Suomeen. Me viivyimme vielä muutaman viikon Haolla ja jatkoimme sitten katselemaan muita atolleja. Hurrikaanikausi oli kuitenkin lähestymässä, ja oli aika etsiä paikkaa, missä veneen voisi nostaa maihin. Lisäksi meillä oli ongelmia moottorin vuotavan ruiskutuspumpun vuoksi. Suuntasimme atolli Apatakille, koska olimme toiselta veneeltä kuulleet, että sinne on juuri avattu marina. Meidät otettiin ystävällisesti vastaan ja ihastuimme välittömästi Apatakiin, mutta veneiden nostoon käytetty ramppi ei ollut vielä lopullisesti valmis. Purjehdimme useaksi viikoksi laguunin asumattomalle koilliskulmalle kalastamaan ja nauttimaan luonnon rauhasta kauniissa ympäristössä sekä odottamaan nostorampin valmistumista. Kun marraskuussa 2009 Irene nostettiin maihin Apatakilla, olimme kymmenes siellä nostettu vene ja yksi neljästä sinne pitkäaikaiseen säilytykseen jätetystä veneestä. Lensimme Tahitin kautta Suomeen moottorin ruiskutuspumppu matkatavaroissamme. Palasimme Apatakille huhtikuussa 2010. Edellisen vuoden pitkän purjehduksen jäljiltä huoltotöitä oli tavallista enemmän, uusimme mm. kaikki salongin ikkunat. Edellisen kerran ne uusittiin ison remontin yhteydessä Trinidadilla v. 2001. Olimme valmiita purjehtimaan pari viikkoa ennen poikamme Mikon sekä 6v ja 8v lastenlastemme tuloa kuuden viikon kesälomaa viettämään Irenelle. Lapset saivat seuraa paikalla olleen ranskalaisveneen samanikäisistä lapsista, ja he pitivät niin kovasti olostaan Apatakilla, että eivät halunneet lähteä mihinkään muualle. Heidän lomansa lähestyessä loppuaan purjehdimme koko joukolla reilun parin sadan mpk:n matkan Tahitille, josta Mikko ja lapsenlapset lensivät Suomeen elokuun alkupäivinä. Me jäimme miettimään, mihin mennä seuraavaksi. Tahitilla emme viihtyneet, emmekä kaivanneet muillekaan turismin ja charter-veneiden valtaamille saarille tuulen alapuolella, joten päätimme purjehtia takaisin Tuamotulle. Sen jälkeen kiertelimme keskisen Tuamotun atolleja kunnes siirryimme Apataki Carenageen, jossa vene nostettiin maihin ja me lensimme Suomeen vähän ennen joulua. Siellä meitä odottivat monenlaiset hoitamista vaativat kotiasiat. Palasimme veneelle viiden kiireisen Suomessa vietetyn kuukauden kuluttua jo tutuksi käynyttä reittiä toukokuussa 2011. Meiltä vierähti jälleen monta viikkoa Apataki Carenagen ystävällisen isäntäperheen ja toisten veneilijöiden seurassa ja välillä heitä auttaen ennen kuin siirryimme mielipaikallemme laguunin koilliskulmalle. Polynesialainen suhtautuminen aikaan lienee tarttunut meihinkin. Heinäkuussa alkoi kuitenkin tuntua siltä, että välillä pitää purjehtiakin, joten päätimme lähteä Marquesasille. Saadaksemme edullisemman tuulikulman purjehdimme kuitenkin ensin muutaman sadan mpk:n päähän atolli Makemolle. Oli keskitalvi, jolloin pasaatituulet ovat voimakkaimmillaan, joten 500 mpk vastatuuleen ja vastavirtaan ei ollut erityisen leppoisa purjehdus. Kierreltyämme pari kuukautta Nuku Hivan ja Ua Poun upeissa maisemissa palasimme atolli Toaun kautta Apatakille. Irene nostettiin siellä ylös kolmannen kerran joulukuussa 2011 ja me lensimme Suomeen huolehtimaan kotiasioista. Tarkoituksemme oli jatkaa purjehdusta huhtikuussa 2012, mutta hoitopaikan järjestäminen Tapion äidille oli siinä vaiheessa niin pahasti kesken, että päätimme jättää lentoliput käyttämättä ja lykätä lähtöämme. Euroopan Unionin kansalaisten oleskeluaikaa Ranskan Polynesiassa ei ole rajoitettu, mutta se ei koske veneitä. Koska Irenen verovapaa aika Ranskan Polynesiassa oli loppumassa, käynnistimme veneen ns. papeetenisointiprosessin, mikä tarkoittaa maahantuontiverojen maksamista ja sitä myöten pysyvää oleskeluoikeutta veneelle. Se ei kuitenkaan merkitse veneen uudelleen rekisteröintiä ja kotisataman muutosta, joten lippua ei tarvitse vaihtaa. Maahantuontivero on korkea, mutta koska Irene on 40 vuotta vanha ja itse rakennettu, sen arvo arvioitiin niin alhaiseksi, että veron määrä jäi kohtuulliseksi. Papeetenisointi saatiin päätökseen tammikuussa 2013. Palasimme Irenelle maaliskuussa 2013 tarkoituksenamme purjehtia Tuamotun atolliketju päästä päähän. Jouduimme kuitenkin katkaisemaan purjehduskautemme kesken kaiken ja palaamaan Suomeen elokuussa 2013 omien terveysongelmiemme vuoksi. Niiden hoitaminen vei sen verran aikaa, että paluu ennen syklonikauden alkua ei enää kannattanut, joten siirsimme sen maaliskuuhun 2014. Jouduimme kuitenkin jälleen lykkäämään paluutamme elokuuhun Tapion äidin kuoleman vuoksi. Syklonikauden alkuun oli tuolloin niin vähän aikaa, ettemme lähteneet pitemmille purjehduksille, vaan vietimme loppukauden pohjoisen Tuamotun atolleja kierrellen. Saimme kuitenkin viettää aurinkoisen ja lämpimän keskikesän purjehtien poikiemme kanssa Suomen saaristossa. Irene nostettiin jälleen ylös Apatakilla marraskuun viimeisenä päivänä ja lensimme Suomeen jouluksi 2014. Tulimme takaisin Apatakille maaliskuussa 2015, ja meiltä vierähti jälleen pitkä aika atolli Apatakin koilliskulmalla venetöitä tehden ja kalastaen. Heinäkuun alussa purjehdimme 250 mpk:n päähän Tahitille hankkimaan ruokaa, juomaa ja varaosia ja sieltä jatkoimme keskisen Tuamotun atolleille. 2015-2016 oli Super El Nino vuosi, mikä lisää trooppisten myrskyjen riskiä Tuamotulla huomattavasti. Purjehdimme syklonikautta viettämään 600 mpk:n päähän Marquesas-saarille marraskuussa, ja kiertelimme siellä toukokuuhun 2016 saakka. Vasta silloin säätila stabiloitui ja pääsimme palaamaan Apatakille. Halusimme nähdä Suomen kesän, joten Irene nostettiin maihin ja lensimme Suomeen vähän ennen juhannusta. Aiomme palata Apatakille maaliskuussa 2017. Emme ole vielä varmuudella päättäneet, mitä teemme sen jälkeen. Filosofiamme mukaan emme ole matkalla minnekään, asumme Irenellä ja kuljemme sinne, missä arvelemme olevan kivaa. Aikomuksemme on kuitenkin purjehtia Irene takaisin Suomeen, mutta vasta juuri ennen kuin olemme liian vanhoja tekemään sen. Ehkä on aika lähteä, ja olemmekin suunnitelleet kolmisen vuotta kestävän kotimatkan aloittamista ensi syksynä. Viime joulukuussa kaamoksen ja räntäsateen keskellä mieleemme kuitenkin väkisinkin hiipi epäily siitä, että olemme tekemässä suuren virheen lähtemällä Ranskan Polynesiasta. Tiedämme kyllä, että lännessäkin on hienoja ja tutustumisen arvoisia paikkoja, mutta siellä joudumme tekemisiin byrokratian kanssa, jota brittitaustaisilla saarilla riittää. Eeva ja Tapio Hämäläinen s/y Irene Apataki:
|