Atolli Apataki, Ranskan Polynesia
15 deg 33 min S
146 deg 14 min W
Purjehdimme Apatakilta Fakaravalle lokakuun alussa käydäksemme kaupassa. Saimme niskaamme squallirintaman iltapäivällä heti päästyämme ulos Apatakin luoteispassesta. Se meni kuitenkin ohi pian puolenyön jälkeen, ja loppumatkan purjehdimme reippaassa tuulessa löysää kryssiä hyvää vauhtia. Olimme Fakaravan passen ulkopuolella jo aamuyöstä, ja jäimme muutamaksi tunniksi piihin odottamaan päivänvaloa. Ennen lähtöä saamamme sääennusteet olivat ristiriitaisia. Näyttää siltä, että kohtaamamme squallirintama oli niin pienipiirteinen sääilmiö, että se ei näkynyt GFS-säämalliin perustuvassa grib-tiedostossa eikä niin muodoin myöskään Apatakin Spotweatherissa. Meteo Francen meteorologit pystyivät sen syntymisen kuitenkin ennustamaan. Harmi vain, että Meteo Francen ennusteet kattavat vain 2 vuorokautta ja ne ovat kovin yleisluontoisia eivätkä sisällä minkäänlaista synopsista, joten yleensä ne ovat melkein yhtä hyödyttömiä kuin Yleisradion säätiedotus merenkulkijoille.
Fakarava oli meille entuudestaan tuttu paikka, joten lähdimme ostoksille saman tien. Saimme kaasua ja säilykkeitä sekä hiukan paikallisesti kasvatettuja tuoreita vihanneksia, mutta esim. sipulia ei ollut saatavissa. Olimme sovittaneet tulomme vuorolaivan aikatauluun, mutta ei auttanut muu kuin odottaa sen saapumista yhtä hartaasti kuin paikalliset kauppiaatkin. Laiva tuli pari päivää myöhässä, mutta se ei juuri herätä huomiota täällä, missä on "island time". Kaasu piti jälleen valuttaa paikallisesta kaasupullosta omaamme. Tällä kertaa varmistimme punnitsemalla oman pullomme täyttymisen. Siihen tarvittiin taittopyörä ja köysijärjestelyjä, koska pullon paino ylitti jousivaakamme mitta-alueen. Laivaa odotellessamme kävimme tyhjentämässä paikan ainoan kaupan oluesta, punaviinistä ja rommista, tosin se ei juuri varastotilojamme täyttänyt. Vuorolaivan tultua saimme myös jonkin verran vihanneksia ja hedelmiä. Fakaravalla vierähti viikko, ja sen jälkeen purjehdimme naapuriatolli Toaulle melko heikossa tuulessa. Se oli ensimmäinen kerta puoleen vuoteen kun ei tarvittu reivejä. Toaun passe on tuulen puolella, ja sitä pidetään vaarallisena. Passe on melko leveä, mutta vettä on vain 6 m kynnyksen kohdalla, ja aallot saattavat nousta siinä hyvin korkeiksi ja jyrkiksi. Heikon tuulen ansiosta pääsimme kuitenkin sisään laguuniin vaivatta. Fakaravan laguunilla leppoisissa olosuhteissa pääsimme vihdoin tutkimaan salaperäistä vuotoa, joka on saanut pilssipumpun käymään silloin tällöin purjehduksen aikana, ankkurissa ollessa sitä ei ole tapahtunut. Osoittautui, että takatilan luukun uran kupariseen tyhjennysputkeen oli syöpynyt reikä lähelle pohjan läpivientiä, joka on 10 cm vesilinjan yläpuolella. Reikä oli tietysti putken takapuolella niin, että sen saattoi nähdä vain peilillä. Aina aallon nostaessa perää siitä tuli vesisuihku. Tilapäinen korjaus onnistui helposti halki leikatun muoviletkun ja letkuklemmarin avulla. Pysyvä korjaus tehdään myöhemmin lasikuidusta laminoitua putkea käyttäen. Samana päivänä illallisella Hackmannin Savonia veitsi katkesi keskeltä. Ulospäin ei veitsessä ollut näkynyt mitään vikaa, mutta murtumapinnassa oli vain 10% tervettä metallia, muu oli ruosteen peittämää. Täytyy vain toivoa, että samanlaisia paikkoja ei ole seisovassa rikissämme. Kurjaa, kun ei mihinkään metalliin voi luottaa täällä. Lisäksi istumalaatikossa olevan kaikuluotaimen LCD-näytön mustuminenoli edennyt siihen pisteeseen, että sitä ei enää voinut lukea, ja autopilotin ajomoottorin vaihteistosta alkoi kuulua ääntä, joka kuulosti kiinni hirttäneen laakerin pyörimiseltä pesässään. Kun vielä hai vei vieheeseen tarttuneesta 15 kg:n mahi-mahista kaiken paitsi pään, ei päivää voi sanoa erityisen onnistuneeksi. Ankkuroimme Toaun laguunin kaakkoislaidalle, jossa pidimme 2 päivää sadetta ja teimme venetöitä.
Autopilotin ongelmaksi osoittautui moottorin kiintomagneetin irtoaminen liimauksestaan. Se liimattiin takaisin paikoilleen joustoepoksilla, ja se on sen jälkeen toiminut hyvin. Pitkä päivä kuitenkin meni korjausoperaatioon. Käytämme Autohelm 6000 autopilottiamme hyvin vähän, koska yli 90% maileista kuljemme tuuliperäsimen ohjauksessa. Autopilotti on silti erittäin tärkeä varuste, koska se vastaa yhtä miehistön jäsentä esim. purjeoperaatioiden aikana, jolloin veneen trimmi muuttuu eikä ole aikaa tuuliperäsimen uudelleen asetteluun. Käytämme sitä myös lyhyillä pätkillä ja moottorilla ajettaessa sekä heikossa myötätuulessa, jolloin se pitää paremmin suunnan kuin tuuliperäsin. Istumalaatikon kaikuluotain vaihdettiin varalaitteeseen näytön mustumisen vuoksi. Autopilotin kontrolliyksikön näytölle kävi samoin jo aikaisemmin ja seuraavaksi ovat menossa GPS repeaterin, sisällä olevan fish finder-kaikuluotaimen ja yleismittarin näytöt. Myös SSB-radion näytössä on merkkejä samasta kehityksestä, ja se on jo kalliimpi korvata. Elektroniikkalaitteet eivät kestä tropiikkia pitkän päälle.
Siirryimme Toaun laguunin kaakkoislaidalta neljän mpk:n päähän pohjoiseen autioituneen Maragain kylän edustalle. Juuri ennen ankkurointia sarja squalleja vyöryi ylitse, mutta kapeimmat korallipäiden välit onnistuimme läpäisemään auringon vielä paistaessa. Seuraavat päivät satoi ja tuuli kovaa, koska olimme etelästä tulleen kylmän rintaman alla. Ilma oli järkyttävän kylmä, usein vain 25 C keskellä päivää. Meteo France antoikin varoituksen vaarallisen kylmästä säästä. Maragain lähellä on iso alue, missä on vettä vain noin 30 cm. Siellä asustaa pohjassa olevissa koloissa rukoilijasirkan näköinen rapu, jonka nimi Polynesian kielellä on varua, englanniksi mantis shrimp. Ne väijyvät koloissaan ohi kulkevia kaloja, jotka ne sieppaavat terävillä ja nopealiikkeisillä saksillaan. Sitä pidetään suurena herkkuna, mutta saksia pitää varoa, sillä se pystyy silpomaan niillä ihmisen sormet. Meillä oli suunnilleen tiedossa kuinka niitä pyydystetään, mutta huonon sään vuoksi sen kokeileminen jäi seuraavaan kertaan. Näimme myös useita liki kolmemetrisiä nurse shark haita matalassa vedessä päivätorkuilla.
Maragaissa on 4 taloa eikä enää yhtään asukasta. Oltuamme siellä viikon näkemättä muita ihmisiä yllätyimme perusteellisesti, kun eräänä aamuna iso RIB (kiinteäpohjainen kumivene) ilmestyi vierellemme. Siinä oli 4 läpimärkää miestä, kaksi tullista ja kaksi merivartiostosta. Passesta ei selviä kuivana isollakaan RIBillä, kun virta on ulos laguunista vasten aallokkoa. Kaksi miestä tuli Irenelle pitämään tarkastusta. Heti alkuun he joutuivat lainaamaan meiltä kynän ja paperia raporttiaan varten, koska heiltä oli kaikki kastunut. Miehet olivat hyvin kohteliaita ja ystävällisiä, ja totesivat Irenen papereiden olevan kunnossa. He olivat myös hyvin tyytyväisiä löydettyään edes yhden veneen tarkastettavakseen. He olivat lähteneet Papeetesta partiomatkalle 12 vuorokautta aikaisemmin vartiolaivalla, joka odotteli passen ulkopuolella. Irene oli ensimmäinen cruising-vene, jonka he olivat onnistuneet löytämään.
Kaipasimme takaisin kalastamaan Apatakille, ja sateiden mentyä ohi aloimme katsella sopivaa hetkeä passen läpäisyyn ja matkan jatkamiseen. Tuulta tuntui riittävän noin 10 m/s päivästä toiseen, joten päätimme lähteä yrittämään ulos passesta tuulesta huolimatta 23. lokakuuta. Yritimme sovittaa passen läpäisyn sellaiseen hetkeen, jolloin virta on sisäänpäin laguuniin. Silloin aallot tasoittuvat, koska ne ovat virran kanssa samansuuntaiset. Kulku on helppoa, jos vain veneen nopeusresurssit riittävät menoon vastavirtaan. Oikean hetken ennustaminen ei ole kovin yksinkertaista, sillä avoimilla kohdilla aallot tuovat riutan yli jatkuvasti vettä laguuniin, joten virta kulkee passesta ulos suurimman osan ajasta. Tähän vaikuttaa vallitsevan tuulen lisäksi usein etelästä tai lounaasta vyöryvä maininki. Jos se on korkea, virta ei käänny lainkaan. Lisäksi jokaisella atollilla on oma viipeensä virran kääntymisessä, esimerkiksi Apatakilla vesi on laguunissa korkeimmillaan silloin, kun se riutan ulkopuolella on matalimmillaan. Kaiken kukkuraksi vuoroveden ajoitus on epätarkkaa, koska lähimmät vuorovesiasemat ovat kaukana, ja ajoitus pitää paikallisen kokemuksen puuttuessa interpoloida.Joko laskelmamme olivat oikein tai meillä oli hyvä säkä, sillä passeen tullessamme virran suunta oli sisään laguuniin. Aalloista ei ollut haittaa, mutta passen läpäisy kesti kauan, koska vastavirta pudotti nopeutemme pohjan suhteen alle kahteen solmuun. Ulos päästyämme nostimme pelkän kolmosgenuan, mutta sekin toi meidät Apatakin luoteispassen ulkopuolelle jo ennen auringon nousua hyvin miellyttävän yöpurjehduksen päätteeksi. Apatakille sisään meno luoteispassesta auringon noustua ei tuottanut ongelmia, ja ankkuroimme tutulle paikalle laguunin koilliskulmalla puolen päivän aikaan. 12 mpk:n matka laguunin yli tehtiin kohti nousevaa aurinkoa. Matkalla emme nähneet vastavalon vuoksi yhtään korallipäätä, vaikka tiesimme niitä olevan paljon reittimme molemmin puolin. Navigointi perustui täysin omaan GPS-jälkeemme, jota ilman olisi ehdottomasti pitänyt odottaa iltapäivään. Kauppareissumme kesti kaikkiaan 24 vuorokautta.
Pian tämän jälkeen saimme kutsun Paulinen syntymäpäiville Apataki Carenageen marraskuun toisena viikonloppuna. Purjehdus sinne laguunin sisällä oli melkein kuin seilaaminen Suomen saaristossa, hyvä vauhti ja korkea tuuleen nousukulma, kun ei ole aallokkoa. Syntymäpäivät olivatkin melkoiset juhlat, jotka kestivät kolme päivää. Pääjuhla oli lauantaina, jolloin kokonaisen sian grillaus aloitettiin jo aamulla. Alfredin serkku oli tuonut säkillisen lobstereita Toaulta, joita grillattiin myös iso kasa. Kaikkia ei grillattu, 4 noin kilon painoista lobsteria annettiin meille ja ne päätyivät tuoreena jääkaappiimme. Menuun kuului tietysti myös papukaijakalasta tehty poisson cru (kookosmaidossa marinoitu kala). Eeva oli tehnyt kuivatuista suppilovahveroista sienikastikkeen ja savustamastamme merousta (grouper) savukalatahnaa. Ilta alkoi ja päättyi polynesialaisella musiikilla, josta huolehtivat Alfredin 2 serkkua ukulelella ja kitaralla Alfredin soittaessa rumpua. Seuraavana päivänä juhlat jatkuivat avoimella kumpareella parin sadan metrin päässä marinasta. Alfred toi sinne traktorin keulakuormaajalla valtavan keskeltä onton puunrungon ja läjän oksia, joista tuli mahtava kokko. Ontto runko oli suunnattu juuret tuuleen päin, ja kun se syttyi sisältä, syntyi oksien reistä soihtuja, jotka paloivat tuntikaupalla. Istuimme taas pitkään iltaan polynesialaista musiikkia kuunnellen.
Palasimme vielä viikoksi takaisin ankkuriin mielipaikkaamme laguunin koilliskulmalle hankkimaan evästä tuleville viikoille. Viimeiset päivät kuluivat nopeasti kalastaessa ja kaloja prosessoitaessa. Kerran Tapio oli vähällä tehdä pahan virheen ollessaan kalastamassa harppuunalla. Tapio ampui melko isokokoista merouta, joka oli kuitenkin tarpeeksi nopea väistääkseen harppuunan ja kala vilahti korallipään alla oleviin koloihin pöllyttäen mennessään pohjahiekkaa niin, että vesi sameni. Samean veden läpi kolon suulla näkyi tumma hahmo, ja Tapio oli vähällä ampua sitä luullen sen olevan samainen tilannetta tarkkailemaan palannut merou. Onneksi Tapio jäi kuitenkin odottamaan veden selkiytymistä, ja silloin näkyi, että tumma hahmo olikin valtavan ison murenan pää. Se oli giant moray, joka voi kasvaa kolmemetriseksi, ja tämä yksilö oli maksimikokoa. Murenat viettävät päivänsä korallikoloissa niin, että yleensä vain pää on näkyvissä. Ne eivät ole mitenkään aggressiivisia, mutta puolustautuvat kyllä, jos niiden kimppuun käydään. Niiden puremat aiheuttavat hyvin vaikeasti parantuvia haavoja. Tässä tapauksessa liika liipasininto olisi voinut johtaa pahaan loukkaantumiseen.
Meiltä on usein kyselty haikaloista. Tuamotun laguuneissa on paljon blacktip ja whitetip reef sharkeja, jotka voivat kasvaa parimetrisiksi. Ihmiset eivät kuulu niiden päivittäiseen ruokavalioon, eikä niitä pidetä vaarallisina. Kun kalan verta pääsee veteen harppuunakalastuksen yhteydessä, niitä yleensä ilmestyy paikalle muutamassa minuutissa, ja silloin ne voivat yrittää varastaa kalastajan saaliin. Siinä kiistassa voi tietysti kalastajallekin tulla puremahaavoja. Sen vuoksi viemme aina harppuunoidun kalan jollaan niin nopeasti kuin mahdollista, ja tavallisesti muutamme paikkaa sen jälkeen. Laguuneissa on myös isompia blacktip sharkeja, mutta niitä kohtaamme harvoin snorklaukseen sopivassa veden syvyydessä. Paikalle sattuessaan ne varastavat hanakasti saaliimme syvemmässä vedessä pohjaongella kalastettaessa. Silloin on parasta lopettaa onkiminen.
Suuret ja vaarallisemmat hait pysyttelevät enimmäkseen laguunien ulkopuolella tai passen välittömässä läheisyydessä. Alfred kertoi, että joitakin vuosia aikaisemmin oli iso tiikerihai asettunut Apatakin laguunille asumaan. Se oli pelotellut helmiosteritarhoja hoitavat sukeltajat pahanpäiväisesti estäen työnteon. Silloin Alfred oli ruuvannut kiväärin patruunalla varustetun kärjen harppuunaansa ja tappanut hain. Näimme siitä valokuvia, ja sellaista haita mekin pelkäisimme kuollaksemme.
14.11. purjehdimme takaisin motu Tamarolle, missä Apataki Carenage sijaitsee, ja Irene nostettiin maihin seuraavana päivänä. Tällä kertaa meillä oli tavallista enemmän aikaa lähtövalmisteluihin, koska nosto haluttiin tehdä ennen isäntäperheen pojan Tonyn ulkomaan matkaa. Kuten olemme aikaisemminkin kirjoittaneet, elämä maissa olevassa veneessä Apatakilla on varsin mukavaa, joten aikainen nosto ei meitä juurikaan harmittanut. Suomeen lähdimme Apatakilta 3.12. ja Helsingissä olimme 7.12. illalla. Matka alkoi 8-paikkaisella lentokoneella Niutahin kylästä Papeeteen ja sieltä Los Angelesin ja Pariisin kautta Helsinkiin. Lumipyry Pariisissa ja Finnairin lakko pidensivät muutoinkin pitkää matkaamme ja Marjaniemessä olikin sitten aikamoinen lumityöurakka odottamassa. Palaamme Irenelle 5.5.2011.
Liikuimme kuluneen 7 kuukauden aikana hyvin vähän, vain 1062 mpk. Tuntui, että ei osaa oikein lähteä mihinkään, kun on jo perillä. Moottoritunteja kertyi 47, ja dieselpolttoainetta kului kaikkiaan 100 l. Arviomme mukaan kulutimme makeaa vettä 8500 l, josta 200 l pesuvettä noudettiin maista ja 1500 l tehtiin vesikoneellamme merivedestä. Loput saimme sadeveden keräysjärjestelmästämme. Lähetämme tämän vasta Suomesta, koska SSB-radion kautta kulkeva sähköpostiyhteytemme Ireneltä vaikeutui veneen noston jälkeen, kun radioantennilla ei ollut enää meriveden muodostamaa kunnon maatasoa. Internet-yhteyden ansiosta voimme nyt liittää mukaan myös muutamia valokuvia.
Toivotamme kaikille ystävillemme ja lukijoillemme Hyvää Joulua ja Onnellista Uutta Vuotta.
Eeva ja Tapio
s/y Irene
15 deg 33 min S
146 deg 14 min W
Purjehdimme Apatakilta Fakaravalle lokakuun alussa käydäksemme kaupassa. Saimme niskaamme squallirintaman iltapäivällä heti päästyämme ulos Apatakin luoteispassesta. Se meni kuitenkin ohi pian puolenyön jälkeen, ja loppumatkan purjehdimme reippaassa tuulessa löysää kryssiä hyvää vauhtia. Olimme Fakaravan passen ulkopuolella jo aamuyöstä, ja jäimme muutamaksi tunniksi piihin odottamaan päivänvaloa. Ennen lähtöä saamamme sääennusteet olivat ristiriitaisia. Näyttää siltä, että kohtaamamme squallirintama oli niin pienipiirteinen sääilmiö, että se ei näkynyt GFS-säämalliin perustuvassa grib-tiedostossa eikä niin muodoin myöskään Apatakin Spotweatherissa. Meteo Francen meteorologit pystyivät sen syntymisen kuitenkin ennustamaan. Harmi vain, että Meteo Francen ennusteet kattavat vain 2 vuorokautta ja ne ovat kovin yleisluontoisia eivätkä sisällä minkäänlaista synopsista, joten yleensä ne ovat melkein yhtä hyödyttömiä kuin Yleisradion säätiedotus merenkulkijoille.
Fakarava oli meille entuudestaan tuttu paikka, joten lähdimme ostoksille saman tien. Saimme kaasua ja säilykkeitä sekä hiukan paikallisesti kasvatettuja tuoreita vihanneksia, mutta esim. sipulia ei ollut saatavissa. Olimme sovittaneet tulomme vuorolaivan aikatauluun, mutta ei auttanut muu kuin odottaa sen saapumista yhtä hartaasti kuin paikalliset kauppiaatkin. Laiva tuli pari päivää myöhässä, mutta se ei juuri herätä huomiota täällä, missä on "island time". Kaasu piti jälleen valuttaa paikallisesta kaasupullosta omaamme. Tällä kertaa varmistimme punnitsemalla oman pullomme täyttymisen. Siihen tarvittiin taittopyörä ja köysijärjestelyjä, koska pullon paino ylitti jousivaakamme mitta-alueen. Laivaa odotellessamme kävimme tyhjentämässä paikan ainoan kaupan oluesta, punaviinistä ja rommista, tosin se ei juuri varastotilojamme täyttänyt. Vuorolaivan tultua saimme myös jonkin verran vihanneksia ja hedelmiä. Fakaravalla vierähti viikko, ja sen jälkeen purjehdimme naapuriatolli Toaulle melko heikossa tuulessa. Se oli ensimmäinen kerta puoleen vuoteen kun ei tarvittu reivejä. Toaun passe on tuulen puolella, ja sitä pidetään vaarallisena. Passe on melko leveä, mutta vettä on vain 6 m kynnyksen kohdalla, ja aallot saattavat nousta siinä hyvin korkeiksi ja jyrkiksi. Heikon tuulen ansiosta pääsimme kuitenkin sisään laguuniin vaivatta. Fakaravan laguunilla leppoisissa olosuhteissa pääsimme vihdoin tutkimaan salaperäistä vuotoa, joka on saanut pilssipumpun käymään silloin tällöin purjehduksen aikana, ankkurissa ollessa sitä ei ole tapahtunut. Osoittautui, että takatilan luukun uran kupariseen tyhjennysputkeen oli syöpynyt reikä lähelle pohjan läpivientiä, joka on 10 cm vesilinjan yläpuolella. Reikä oli tietysti putken takapuolella niin, että sen saattoi nähdä vain peilillä. Aina aallon nostaessa perää siitä tuli vesisuihku. Tilapäinen korjaus onnistui helposti halki leikatun muoviletkun ja letkuklemmarin avulla. Pysyvä korjaus tehdään myöhemmin lasikuidusta laminoitua putkea käyttäen. Samana päivänä illallisella Hackmannin Savonia veitsi katkesi keskeltä. Ulospäin ei veitsessä ollut näkynyt mitään vikaa, mutta murtumapinnassa oli vain 10% tervettä metallia, muu oli ruosteen peittämää. Täytyy vain toivoa, että samanlaisia paikkoja ei ole seisovassa rikissämme. Kurjaa, kun ei mihinkään metalliin voi luottaa täällä. Lisäksi istumalaatikossa olevan kaikuluotaimen LCD-näytön mustuminenoli edennyt siihen pisteeseen, että sitä ei enää voinut lukea, ja autopilotin ajomoottorin vaihteistosta alkoi kuulua ääntä, joka kuulosti kiinni hirttäneen laakerin pyörimiseltä pesässään. Kun vielä hai vei vieheeseen tarttuneesta 15 kg:n mahi-mahista kaiken paitsi pään, ei päivää voi sanoa erityisen onnistuneeksi. Ankkuroimme Toaun laguunin kaakkoislaidalle, jossa pidimme 2 päivää sadetta ja teimme venetöitä.
Autopilotin ongelmaksi osoittautui moottorin kiintomagneetin irtoaminen liimauksestaan. Se liimattiin takaisin paikoilleen joustoepoksilla, ja se on sen jälkeen toiminut hyvin. Pitkä päivä kuitenkin meni korjausoperaatioon. Käytämme Autohelm 6000 autopilottiamme hyvin vähän, koska yli 90% maileista kuljemme tuuliperäsimen ohjauksessa. Autopilotti on silti erittäin tärkeä varuste, koska se vastaa yhtä miehistön jäsentä esim. purjeoperaatioiden aikana, jolloin veneen trimmi muuttuu eikä ole aikaa tuuliperäsimen uudelleen asetteluun. Käytämme sitä myös lyhyillä pätkillä ja moottorilla ajettaessa sekä heikossa myötätuulessa, jolloin se pitää paremmin suunnan kuin tuuliperäsin. Istumalaatikon kaikuluotain vaihdettiin varalaitteeseen näytön mustumisen vuoksi. Autopilotin kontrolliyksikön näytölle kävi samoin jo aikaisemmin ja seuraavaksi ovat menossa GPS repeaterin, sisällä olevan fish finder-kaikuluotaimen ja yleismittarin näytöt. Myös SSB-radion näytössä on merkkejä samasta kehityksestä, ja se on jo kalliimpi korvata. Elektroniikkalaitteet eivät kestä tropiikkia pitkän päälle.
Siirryimme Toaun laguunin kaakkoislaidalta neljän mpk:n päähän pohjoiseen autioituneen Maragain kylän edustalle. Juuri ennen ankkurointia sarja squalleja vyöryi ylitse, mutta kapeimmat korallipäiden välit onnistuimme läpäisemään auringon vielä paistaessa. Seuraavat päivät satoi ja tuuli kovaa, koska olimme etelästä tulleen kylmän rintaman alla. Ilma oli järkyttävän kylmä, usein vain 25 C keskellä päivää. Meteo France antoikin varoituksen vaarallisen kylmästä säästä. Maragain lähellä on iso alue, missä on vettä vain noin 30 cm. Siellä asustaa pohjassa olevissa koloissa rukoilijasirkan näköinen rapu, jonka nimi Polynesian kielellä on varua, englanniksi mantis shrimp. Ne väijyvät koloissaan ohi kulkevia kaloja, jotka ne sieppaavat terävillä ja nopealiikkeisillä saksillaan. Sitä pidetään suurena herkkuna, mutta saksia pitää varoa, sillä se pystyy silpomaan niillä ihmisen sormet. Meillä oli suunnilleen tiedossa kuinka niitä pyydystetään, mutta huonon sään vuoksi sen kokeileminen jäi seuraavaan kertaan. Näimme myös useita liki kolmemetrisiä nurse shark haita matalassa vedessä päivätorkuilla.
Maragaissa on 4 taloa eikä enää yhtään asukasta. Oltuamme siellä viikon näkemättä muita ihmisiä yllätyimme perusteellisesti, kun eräänä aamuna iso RIB (kiinteäpohjainen kumivene) ilmestyi vierellemme. Siinä oli 4 läpimärkää miestä, kaksi tullista ja kaksi merivartiostosta. Passesta ei selviä kuivana isollakaan RIBillä, kun virta on ulos laguunista vasten aallokkoa. Kaksi miestä tuli Irenelle pitämään tarkastusta. Heti alkuun he joutuivat lainaamaan meiltä kynän ja paperia raporttiaan varten, koska heiltä oli kaikki kastunut. Miehet olivat hyvin kohteliaita ja ystävällisiä, ja totesivat Irenen papereiden olevan kunnossa. He olivat myös hyvin tyytyväisiä löydettyään edes yhden veneen tarkastettavakseen. He olivat lähteneet Papeetesta partiomatkalle 12 vuorokautta aikaisemmin vartiolaivalla, joka odotteli passen ulkopuolella. Irene oli ensimmäinen cruising-vene, jonka he olivat onnistuneet löytämään.
Kaipasimme takaisin kalastamaan Apatakille, ja sateiden mentyä ohi aloimme katsella sopivaa hetkeä passen läpäisyyn ja matkan jatkamiseen. Tuulta tuntui riittävän noin 10 m/s päivästä toiseen, joten päätimme lähteä yrittämään ulos passesta tuulesta huolimatta 23. lokakuuta. Yritimme sovittaa passen läpäisyn sellaiseen hetkeen, jolloin virta on sisäänpäin laguuniin. Silloin aallot tasoittuvat, koska ne ovat virran kanssa samansuuntaiset. Kulku on helppoa, jos vain veneen nopeusresurssit riittävät menoon vastavirtaan. Oikean hetken ennustaminen ei ole kovin yksinkertaista, sillä avoimilla kohdilla aallot tuovat riutan yli jatkuvasti vettä laguuniin, joten virta kulkee passesta ulos suurimman osan ajasta. Tähän vaikuttaa vallitsevan tuulen lisäksi usein etelästä tai lounaasta vyöryvä maininki. Jos se on korkea, virta ei käänny lainkaan. Lisäksi jokaisella atollilla on oma viipeensä virran kääntymisessä, esimerkiksi Apatakilla vesi on laguunissa korkeimmillaan silloin, kun se riutan ulkopuolella on matalimmillaan. Kaiken kukkuraksi vuoroveden ajoitus on epätarkkaa, koska lähimmät vuorovesiasemat ovat kaukana, ja ajoitus pitää paikallisen kokemuksen puuttuessa interpoloida.Joko laskelmamme olivat oikein tai meillä oli hyvä säkä, sillä passeen tullessamme virran suunta oli sisään laguuniin. Aalloista ei ollut haittaa, mutta passen läpäisy kesti kauan, koska vastavirta pudotti nopeutemme pohjan suhteen alle kahteen solmuun. Ulos päästyämme nostimme pelkän kolmosgenuan, mutta sekin toi meidät Apatakin luoteispassen ulkopuolelle jo ennen auringon nousua hyvin miellyttävän yöpurjehduksen päätteeksi. Apatakille sisään meno luoteispassesta auringon noustua ei tuottanut ongelmia, ja ankkuroimme tutulle paikalle laguunin koilliskulmalla puolen päivän aikaan. 12 mpk:n matka laguunin yli tehtiin kohti nousevaa aurinkoa. Matkalla emme nähneet vastavalon vuoksi yhtään korallipäätä, vaikka tiesimme niitä olevan paljon reittimme molemmin puolin. Navigointi perustui täysin omaan GPS-jälkeemme, jota ilman olisi ehdottomasti pitänyt odottaa iltapäivään. Kauppareissumme kesti kaikkiaan 24 vuorokautta.
Pian tämän jälkeen saimme kutsun Paulinen syntymäpäiville Apataki Carenageen marraskuun toisena viikonloppuna. Purjehdus sinne laguunin sisällä oli melkein kuin seilaaminen Suomen saaristossa, hyvä vauhti ja korkea tuuleen nousukulma, kun ei ole aallokkoa. Syntymäpäivät olivatkin melkoiset juhlat, jotka kestivät kolme päivää. Pääjuhla oli lauantaina, jolloin kokonaisen sian grillaus aloitettiin jo aamulla. Alfredin serkku oli tuonut säkillisen lobstereita Toaulta, joita grillattiin myös iso kasa. Kaikkia ei grillattu, 4 noin kilon painoista lobsteria annettiin meille ja ne päätyivät tuoreena jääkaappiimme. Menuun kuului tietysti myös papukaijakalasta tehty poisson cru (kookosmaidossa marinoitu kala). Eeva oli tehnyt kuivatuista suppilovahveroista sienikastikkeen ja savustamastamme merousta (grouper) savukalatahnaa. Ilta alkoi ja päättyi polynesialaisella musiikilla, josta huolehtivat Alfredin 2 serkkua ukulelella ja kitaralla Alfredin soittaessa rumpua. Seuraavana päivänä juhlat jatkuivat avoimella kumpareella parin sadan metrin päässä marinasta. Alfred toi sinne traktorin keulakuormaajalla valtavan keskeltä onton puunrungon ja läjän oksia, joista tuli mahtava kokko. Ontto runko oli suunnattu juuret tuuleen päin, ja kun se syttyi sisältä, syntyi oksien reistä soihtuja, jotka paloivat tuntikaupalla. Istuimme taas pitkään iltaan polynesialaista musiikkia kuunnellen.
Palasimme vielä viikoksi takaisin ankkuriin mielipaikkaamme laguunin koilliskulmalle hankkimaan evästä tuleville viikoille. Viimeiset päivät kuluivat nopeasti kalastaessa ja kaloja prosessoitaessa. Kerran Tapio oli vähällä tehdä pahan virheen ollessaan kalastamassa harppuunalla. Tapio ampui melko isokokoista merouta, joka oli kuitenkin tarpeeksi nopea väistääkseen harppuunan ja kala vilahti korallipään alla oleviin koloihin pöllyttäen mennessään pohjahiekkaa niin, että vesi sameni. Samean veden läpi kolon suulla näkyi tumma hahmo, ja Tapio oli vähällä ampua sitä luullen sen olevan samainen tilannetta tarkkailemaan palannut merou. Onneksi Tapio jäi kuitenkin odottamaan veden selkiytymistä, ja silloin näkyi, että tumma hahmo olikin valtavan ison murenan pää. Se oli giant moray, joka voi kasvaa kolmemetriseksi, ja tämä yksilö oli maksimikokoa. Murenat viettävät päivänsä korallikoloissa niin, että yleensä vain pää on näkyvissä. Ne eivät ole mitenkään aggressiivisia, mutta puolustautuvat kyllä, jos niiden kimppuun käydään. Niiden puremat aiheuttavat hyvin vaikeasti parantuvia haavoja. Tässä tapauksessa liika liipasininto olisi voinut johtaa pahaan loukkaantumiseen.
Meiltä on usein kyselty haikaloista. Tuamotun laguuneissa on paljon blacktip ja whitetip reef sharkeja, jotka voivat kasvaa parimetrisiksi. Ihmiset eivät kuulu niiden päivittäiseen ruokavalioon, eikä niitä pidetä vaarallisina. Kun kalan verta pääsee veteen harppuunakalastuksen yhteydessä, niitä yleensä ilmestyy paikalle muutamassa minuutissa, ja silloin ne voivat yrittää varastaa kalastajan saaliin. Siinä kiistassa voi tietysti kalastajallekin tulla puremahaavoja. Sen vuoksi viemme aina harppuunoidun kalan jollaan niin nopeasti kuin mahdollista, ja tavallisesti muutamme paikkaa sen jälkeen. Laguuneissa on myös isompia blacktip sharkeja, mutta niitä kohtaamme harvoin snorklaukseen sopivassa veden syvyydessä. Paikalle sattuessaan ne varastavat hanakasti saaliimme syvemmässä vedessä pohjaongella kalastettaessa. Silloin on parasta lopettaa onkiminen.
Suuret ja vaarallisemmat hait pysyttelevät enimmäkseen laguunien ulkopuolella tai passen välittömässä läheisyydessä. Alfred kertoi, että joitakin vuosia aikaisemmin oli iso tiikerihai asettunut Apatakin laguunille asumaan. Se oli pelotellut helmiosteritarhoja hoitavat sukeltajat pahanpäiväisesti estäen työnteon. Silloin Alfred oli ruuvannut kiväärin patruunalla varustetun kärjen harppuunaansa ja tappanut hain. Näimme siitä valokuvia, ja sellaista haita mekin pelkäisimme kuollaksemme.
14.11. purjehdimme takaisin motu Tamarolle, missä Apataki Carenage sijaitsee, ja Irene nostettiin maihin seuraavana päivänä. Tällä kertaa meillä oli tavallista enemmän aikaa lähtövalmisteluihin, koska nosto haluttiin tehdä ennen isäntäperheen pojan Tonyn ulkomaan matkaa. Kuten olemme aikaisemminkin kirjoittaneet, elämä maissa olevassa veneessä Apatakilla on varsin mukavaa, joten aikainen nosto ei meitä juurikaan harmittanut. Suomeen lähdimme Apatakilta 3.12. ja Helsingissä olimme 7.12. illalla. Matka alkoi 8-paikkaisella lentokoneella Niutahin kylästä Papeeteen ja sieltä Los Angelesin ja Pariisin kautta Helsinkiin. Lumipyry Pariisissa ja Finnairin lakko pidensivät muutoinkin pitkää matkaamme ja Marjaniemessä olikin sitten aikamoinen lumityöurakka odottamassa. Palaamme Irenelle 5.5.2011.
Liikuimme kuluneen 7 kuukauden aikana hyvin vähän, vain 1062 mpk. Tuntui, että ei osaa oikein lähteä mihinkään, kun on jo perillä. Moottoritunteja kertyi 47, ja dieselpolttoainetta kului kaikkiaan 100 l. Arviomme mukaan kulutimme makeaa vettä 8500 l, josta 200 l pesuvettä noudettiin maista ja 1500 l tehtiin vesikoneellamme merivedestä. Loput saimme sadeveden keräysjärjestelmästämme. Lähetämme tämän vasta Suomesta, koska SSB-radion kautta kulkeva sähköpostiyhteytemme Ireneltä vaikeutui veneen noston jälkeen, kun radioantennilla ei ollut enää meriveden muodostamaa kunnon maatasoa. Internet-yhteyden ansiosta voimme nyt liittää mukaan myös muutamia valokuvia.
Toivotamme kaikille ystävillemme ja lukijoillemme Hyvää Joulua ja Onnellista Uutta Vuotta.
Eeva ja Tapio
s/y Irene
RSS-syöte