Hao
Vietimme 4 hienoa viikkoa Haolla. Olimme pari viikkoa saman korallikielekkeen suojassa, mistä lähetimme edelliset kuulumisemme. Kalaa tuli niin paljon kuin pystyimme savustamaan tai muuten säilyttämään. Kylän lähelle "Marinaan" palattuamme vietimme paljon aikaa Ginette ja Charles Laun seurassa. Charles on Haon kunnanjohtaja ja Assam Laun nuorempi veli, johon tutuistuimme vuosi sitten hänen vieraillessaan veljensä luona Apatakilla. Saimme paljon tietoa ihmisten elämästä näillä syrjäisillä atolleilla

Tarkoituksemme oli lähteä Haolta torstaina, 29.10. mutta silloin tuuli kovaa ja päätimme odottaa seuraavaan päivään. Tehdessämme lähtötarkistuksia totesimme, että AIS vastaanottimen antenni ei toiminut. Meillä oli vara-antenni, mutta se piti ensin kosteussuojata valamalla ferrule (=antennin juuressa oleva impedanssimuunnin) polyuretaaniin, koska kokemuksemme mukaan nykyiset VHF-antennit kestävät näissä oloissa korkeintaan 2 vuotta ilman lisäsuojausta. Pääsimme asennustyöhön vasta seuraavana päivänä polyuretaanin kovetuttua.

Lauantaina näimme, että satama-altaan toisella reunalla olevassa talossa valmisteltiin juhlia. Illalla tuli paikallinen nuorten naisten tanssiryhmä esiintymään, ja menimme katsomaan sitä altaan toiselle puolelle laiturin reunalta valaistun alueen ulkopuolelta. Meidät kuitenkin nähtiin, ja juhlatalon isäntä tuli taluttamaan meidät pöydän ääreen. Kaulaamme pujotettiin upeat simpukkaketjut ja ruoka tarjoiltiin ensiksi meille. Ruoan jälkeen porukka alkoi tanssia, ja meidät vedettiin mukaan. Vieraat olivat enimmäkseen nuoria, joilta ei puhtia puuttunut. Huh.

Palasimme veneelle puolen yön aikoihin, mutta musiikki juhlatalossa jatkui puoli viiteen aamulla. Totesimme, että emme mitenkään voi lähteä käymättä kiittämässä upeista juhlista eilistä isäntäväkeämme, joten lähtö lykkääntyi jälleen. Ymmärrettävästi juhlapaikalla oli kovin hiljaista sunnuntai-iltaan saakka, jolloin veimme sinne ison purkillisen savustetusta grouperista tehtyä pateeta ja parin Eevan tekemiä patalappuja sekä kuvia edellisillan juhlista. Niinpä lähtömme venyi maanantaiaamuun. Lähtiessämme kaikki neljä sukupolvea vastapäisen rannan talosta kerääntyi pihalle vilkuttamaan meille hyvästiksi.

Fatu Hiva
Matka Fatu Hivalle Marquesas-saarille kesti 7 vuorokautta. Reissu meni varsin mukavasti, mutta vastatuulen ja vastavirran vuoksi hitaasti. 4 ensimmäistä vuorokautta kuljimme 5-6 solmun vauhtia melko sileässä vedessä. Vastatuulen vuoksi nopeutemme määränpäätä kohti veden suhteen oli kuitenkin vain noin 3-4 s ja kun siitä ottaa pois vastavirran 1 s, ei paljon jää jäljelle. Tuuli olisi ollut paremmasta suunnasta muutamaa päivää aikaisemmin, mutta purjehtiminen vastatuuleen mukavissa olosuhteissa ei meitä liiemmin harmittanut. Sitten tuuli loppui kokonaan, otimme purjeet alas ja menimme nukkumaan jättäen veneen ajelehtimaan. Yön aikana olimme lokin mukaan kulkeneet 10 mpk, mutta olimme silti vain parin mpk:n päässä lähtöpaikastamme. Melko arvaamattomia ovat nämä Pacificin virrat. Seuraavan päivän rimpuilimme vielä olemattomassa tuulessa, mutta illansuussa pääsimme taas liikkeelle. Loppumatka menikin vauhdikkaasti purjeet tiukasti skuutattuna, mutta oikeaan suuntaan kohtalaisessa  tuulessa.

Ainoa varuste, joka hajosi matkalla, oli WC:n oven lukko. Vipu, jonka välityksellä oven kahva siirtää lukon kieltä katkesi, eikä ovea saanut auki. Murphyn lain mukaan kun jotain hajoaa, se tapahtuu pahimpaan mahdolliseen aikaan, eli tässä tapauksessa aikaisin aamulla kun WC:lle olisi ollut eniten käyttöä. Oven avaaminen valtameren aallokossa oli tavallista vaivalloisempaa. Lopulta pala oven huulloslistaa saatiin irrotettua suhteellisen siististi ja syntyneestä raosta voitiin lukon kieli sahata rosvonsahalla poikki. Sitten piti vielä keksiä tilapäinen lukko ettei ovi paukkuisi auki ja kiinni jokaisessa aallossa.

Ankkuroimme Hanavaven lahteen Fatu Hivalla 7.11. Löytöretkeilijät antoivat paikalle aikoinaan nimen Baie des Verges eli penisten lahti, koska eroosio on muovannut rannan vulkaanisista kallioista valtavia peniksen muotoisia tappeja. Myöhemmin tulleille lähetyssaarnajille nimi ei kuitenkaan kelvannut, vaan he saivat sen muutetuksi Baie des Viergesiksi, eli neitsyeiden lahdeksi. Polynesian kielinen nimi on Hanavave. Ranskalaiset matkaesitteet väittävät tätä maailman kauneimmaksi paikaksi, mutta siinä voi olla hitunen liioittelua. Maisemiltaan upea paikka se on joka tapauksessa. Fatu Hiva on syrjäinen saari, jolla asuu noin 600 henkeä. Heistä puolet asuu  Hanavavessa ja loput 6 km:n päässä vuorten takana Omoassa. Lentokenttää ei ole, ja vuoriston takia sellainen olisikin vaikea rakentaa. Vuorolaiva käy Fatu Hivalla keskimäärin kerran kuukaudessa. 

Hanavavessa on kauppa, mutta siellä on vain aivan perustarvikkeita, sillä ihmiset kasvattavat ja kalastavat ruokansa itse. Kyläläiset eivät ole erityisen halukkaita myymään tuotteitaan, koska heillä ei ole paikkaa missä käyttää rahaansa. Sen sijaan he käyvät mielellään vaihtokauppaa saadakseen tarvitsemiaan tavaroita. Onneksi kaupasta löytyi sentään hyvänlaatuista sipulia, sillä muiden vihannesten puutteessa se maistuu kovin makealle. Vihannesten kasvatus ei kuulemma onnistu Fatu Hivalla, koska muurahaiset syövät ne. Hedelmiä sen sijaan riittää joka lähtöön. Eevan valmistama savukalapate maistuu paikallisille jopa niin, että sitä pyydetään tuomisiksi mennesämme kutsuttuina ruokailemaan paikallisiin koteihin. Sama on toistunut saaresta toiseen koko Polynesiassa. Skandinaaviseen tapaan savustettu kala on täällä tuntematon herkku ja se herättää mielenkiintoa. Patee vaatii kuitenkin tuoreta sipulihakkelusta ja näin kulutuksemme sipulin suhteen on melkoinen.

Pian Hanavaveen tultuamme kävimme keräämässä reppumme täyteen mangoja läheisessä mangometsässä. Kylän läpi kulkiessamme meidät pysäytti tien vieressä kopraa tekemässä ollut mies, joka halusi antaa meille kookosta matkaevääksi. Siitä sukeutui sen verran juttua, että Tapio päätyi korjaamaan miehen iPadin. Sen jälkeen koko kylä tuntui tuntevan meidät ja tulimme sieltä mukanamme kokonainen kottikärrylastillinen lahjaksi saamiamme banaaneja, pamplemouseja ja mangoja sekä 3 kg:n pussi pakastettua paikallista vapaana juossutta luomu-kanaa. Se maistui lähinnä metsälinnulle, mutta vaati pitkän kypsennysajan.

Ensimmäinen kävelyretkemme vuorille katkesi alkuunsa Tapion kenkien hajoamiseen. Ne olivat laadukkaat Sievin jalkineen kengät, mutta pohjien materiaali mureni pois kilometrin kävelyn jälkeen. Suomessa niillä oli kävelty monta vuotta, mutta puolen vuoden säilytys veneen vaatekomerossa tropiikissa riitti tuhoamaan pohjamateriaalin. Se harmitti, sillä ne olivat mukavimmat kengät mitä Tapiolla on koskaan ollut. Tässä on varmaan syy siihen, että paikalliset ihmiset eivät käytä kenkiä, vaan kaikenlaisia halpoja muovisandaaleja elleivät kulje avojaloin. Seuraavalla kävelyretkellämme pohjat irtosivat Eevan melko uusista lenkkareista. Se ei ollut yllätys, sillä nykyajan lenkkarit on koottu kontaktiliimalla, mikä ei kestä täällä. Maastokelpoisten kenkien puute rajoittikin vuoristoretkemme kävelyyn sandaaleilla edestakaisin Omoaan menevää tietä pitkin. Kyllä silläkin tavalla sai liikuntaa, sillä tie nousee tiukkoina serpentiineinä 500 m:n korkeuteen heti kylän jälkeen.

Sää oli kovin sateinen Hanavavessa parin viikon ajan. Hanavaven lahti on lounaasta luoteeseen avoin, joten luoteenpuoleinen pitkä mainiki tulee suoraan sisään. Kallioista heijastunut ristiaallokko keikutti meitä jatkuvasti niin, että venetöitä oli hankala tehdä sisällä ja kannella sade esti kaikki yritykset tehdä kansitöitä. Lahden pohjukassa on pieni aallonmurtaja ja sen takana on pienvenesatama. Aallonmurtaja suojaa suoralta mainingilta, mutta vesi nousee ja laskee satamassakin mainingin tahdissa paiskoen rajusti laituriin kiinnitettyjä jollia. Sen vuoksi ajoimme jollan useimmiten veneiden nostoluiskalle, irrotimme moottorin ja kannoimme jollan ja moottorin kauas rannalle.

Fatu Hivalta oli vaikea päästä lähtemään, Eevalla oli potilaita ja Tapiolla oli kyläläisten tavaroita korjattavana. Eeva opetti myös paikallisen ystäväperheemme rouvalle ompelukoneen käyttöä ja leninkien ompelua. Vastaavasti kaikki veneen säilytystilat olivat jatkuvasti täynnä mangoja, banaaneja, papaioja, pamplemouseja, appelsiineja, limeja sekä jääkaapissa riitti kalaa ja kanaa. Saimme myös useita kutsuja kyläläisten koteihin, vaikka olemmekin kielivammaisia. 

Kerran kun Tapio tuli jollalla noutamaan satamasta ompelutunnilta palaavaa Eevaa sattui onnettomuus, joka olisi voinut johtaa hankaliin seurauksiin. Tapion ollessa aallonmurtajan pään kohdalla huomattavasti muita suurempi aalto murtui juuri jollan kohdalla. Jolla kääntyi ylösalaisin, eikä Tapio pysynyt mukana siinä kyydissä. Tapio hautautui veden alle eikä nähnyt mitä tapahtui, mutta rannalla olijat kertoivat, että jolla pyörähti 360 astetta keulansa ympäri ja seuraavat aallot heittivät sen vesilastissa rantakivikkoon. Pinnalle päästyään Tapion oli vaikea päättää, uidako rantaan meille elintärkeää jollaa pelastamaan, mikä näytti tosi vaaralliselta, vai pelastaa itsensä uimalla aallonmurtajan suojaan. Onneksi Tapion ei tarvinnut tehdä kumpaakaan, koska naapuriveneilijä kävi poimimassa Tapion jollaansa ja paikallinen mies juoksi rantatyrskyihin ja onnistui kahlaamaan jollamme kanssa aallonmurtajan suojaan. Loppujen lopuksi tappiot rajoittuivat Tapion aurinkolasien ja lakin mene  tykseen. Perämoottori piti tietysti perin pohjin huuhtoa makealla vedellä ja kuivata.

Jätimme hyvästit paikallisille ystävillemme monien halauksien kera Itsenäisyyspäivänä. Käynnistimme moottorin ja aloimme nostaa ankkuria aikaisin seuraavana aamuna. Ankkuripaikallamme oli vettä 27 m, joten ketjua oli pitkästi harjattavana neljän viikon ankkurissa olon jälkeen. Tapion käydessä veneessä sisällä siellä tuntui dieselöljyn hajua. Nopea vilkaisu moottoritilaan osoitti, että kaikki pinnat olivat märät dieselöljystä. Ankkurin nosto loppui siihen ja moottori sammutettiin. Vika löytyi heti, siirtopumpulta polttoainefiltterille menevään letkuun oli tullut reikä, josta dieselöljyä oli suihkunnut joka suuntaan. Loppupäivä menikin sitten paikkoja siivotessa ja letkun uusimisessa. Edellisissä kuulumisissamme kerroimme, kuinka sama tapahtui filtteriltä injektiopumpulle menevälle letkulle. Valitettavasti sen uusiminen tyhjensi polttoaineletkuvarastomme, joten jouduimme korvaamaan vuotavan letkun kirkkaalla PVC-letkulla. Se tuskin on pitkäikäinen moottoritilan lämpötilassa. Vu  otava amerikkalainen polttoaineletku täyttää SAE:n ja ABYC:n standardit, on paloturvallinen ja hyväksytty auto- ja venekäyttöön. Se ei kuitenkaan täytä Irenen standardia, joka vaatii että letkun on pidettävä sisällään kuljettamansa neste.

Tahuata
Purjehdimme seuraavana päivänä 40 mpk:n päähän Tahuatalle ja ankkuroimme noin tusinan muun veneen sekaan saaren luoteisreunalla olevaan Hanamoenoa nimiseen lahteen. Luoteismaininki vyöryi sinnekin, mutta lahden pohjan hiekkaranta ei heijastanut aaltoja takaisin, joten keikkuminen oli vähäisempää kuin Hanavavessa. Maihin ei kuitenkaan päässyt muutoin kuin ankkuroimalla jolla riittävän syvään veteen ja uimalla tyrskyvyöhykkeen läpi rannalle.

Vietimme siellä viikon, mutta keikkuminen ja meitä molempia vaivanneet selkäkivut hidastivat venetöitä. Saimme kuitenkin korjattua aurinkokatoksemme, joka muodostaa myös kaksi kolmasosaa sadeveden keräysjärjestelmämme pinta-alasta. Vaikka teimme katoksen 9 vuotta sitten, kangas oli vielä varsin hyvässä kunnossa. Aurinko oli kuitenkin haurastuttanut ompelulangan. Saumoja oli jo korjailtu pariin otteeseen, ja tällä kertaa päätimme ommella kaikki 200 metriä saumaa uudelleen. Suojasimme myös langan auringolta levittämällä kapean Sikaflex 290DC raidan saumojen päälle. Se oli aikaa vievä toimenpide, sillä se piti tehdä pala kerrallaan koska koko kangas ei mahtunut olemaan auki kannellamme. Lisäksi sadekuurot keskeyttivät työn useaan otteeseen.


Hiva Oa
Siirryimme Hanamoenoasta Atuonan edustalle motu Anakeen suojaan Hiva Oalla joulukuun puolivälissä. Motu Anakee on pieni mutta korkea saari, ja sekä tuuli että aallot kiersivät ankkuripaikallemme niin, että keikuimme koko ajan kamalasti. Keula osoitti milloin mihinkin suuntaan, mutta sillä ei ollut väliä, sillä myös aallot tulivat kaikista suunnista yhtäaikaa. Ilmeisesti myös virta tekee sinne pyörteen ja tuo planktonia, koska parikymmenpäinen parvi isoja manta rauskuja pyöri jatkuvasti ympärillämme.

Emme taatusti olisi pysyneet niin keljussa paikassa päivääkään, mutta Atuonassa ei parempia paikkoja ollut saatavilla. Ainoa mainingilta suojainen ankkuripaikka Atuonassa on pieni sisäsatama aallonmurtajan takana. Se oli kuitenkin täynnä keula-ja peräankkurein vieriviereen ankkuroituja veneitä, jotka olivat tulleet jo viikkoja aikaisemmin varaamaan itselleen paikan sieltä. Emme tietenkään olisi menneet Atuonaan ollenkaan, ellei siellä olisi ollut Matavaa o te Fenua Enata. Se on kerran neljässä vuodessa järjestettävä nelipäiväinen Marquesasin perinteisen kulttuurin festivaali.

Katselimme useana päivänä mahtavia tanssiesityksiä siltä ajalta, jolloin Marquesasilaiset olivat vielä ihmissyöjiä. Vanhat Marquesasin soturien sotahuudot kävivät tutuiksi, samoin senaikaiset asusteet sulkineen ja saaliseläinten hampaineen niin kaulakoruissa, päähineissä kuin lannevaatteissakin. Tanssiesitykset kertoivat tarinoita , joita oli helppo seurata, kun olimme hieman tietoisia historiasta. Oli vaikea kuvitella Kalevalasta saatavan vastaavaa spektaakkelia.

Katselimme myös miten Tikejä tehdään kivestä ja Pääsiäissaarten delegaatio veisti Aku-Akua. Lounaalla festivaalivieraille tarjottiin kunkin saaren tapaan tehtyä perinneruokaa. Me söimme Fatu Hivalaisten maauunissa valmistamaa porsasta ja kahdenlaisia ruokabanaaneja. Erikoisuutena oli se, että ruokailijoilla tuli olla omat lautaset. Emme tienneet tätä etukäteen, mutta meille syntyi lautaset ensiaputarvikelaatikosta, joka on mukanamme aina maihin mennessämme. Tanssiryhmiä oli kaikilta Marquesasin asutuilta saarilta ja niihin kuului n. 300 tanssijaa, jopa lapsilla oli omat esityksensä 4-5 vuotiaista lähtien. Se on paljon, kun ottaa huomioon, että koko Marquesasilla asuu vain noin 7000 henkeä. Kaikkiaan Atuonaan oli kerääntynyt parisen tuhatta Marquesasilaista ja noin 50:n cruising-veneen miehistöt sekä yhteysalus Aranui 5:n mukana tulleet pari sataa turistia.

Festivaalin loputtua purjehdimme takaisin Tahuatalle ja olemme nyt ankkurissa Baie Hanatefaussa Tahuatan lounaisrannikolla. Täällä on rauhallista, sillä olemme suojassa tähän vuodenaikaan tyypilliseltä pohjoisesta vyöryvältä pitkältä mainingilta. Tulopäivänämme kymmenpäinen ryhmä spinner-delfiinejä piti täällä hienon esityksen ankkuroitujen veneiden keskellä. Siihen kuului korkeita hyppyjä kierteellä (siitä nimi spinner dolphin) sekä hurjalla vauhdilla tehtyjä hyppysarjoja pitkin veden pintaa.

Aiomme viettää joulun täällä noin kymmenen muun veneen kanssa, joista osa on jo tuttuja aikaisemmista ankkuripaikoistamme. Jouluaattona iltapäivällä on paikalla olevien veneiden yhteinen jollatapaaminen, missä jollat kiinnitetään lautaksi jonkin veneen perään ja kaikki höpisevät keskenään. Illalla käymme koko porukalla seuraamassa messua puolen mpk:n päässä sijaitsevan Hapatonin kylän kirkossa. Joulupäiväksi on suunnitteilla veneilijöiden yhteisateria Hapatonin paepaella. Paepae on vanha polynesialaisten seremoniatasanne.

El Nino
Ranskan Polynesiaan kuuluvat Marquesas-saaret sijaitsevat niin lähellä päiväntasaajaa (8 astetta eteläistä leveyttä), että troopiset myrskyt eivät tiedä, kumpaan suuntaan pitäisi pyöriä. Niinpä ne eivät pyöri lainkaan. Lisäksi kylmän Humbold-virran vaikutus ulottuu tänne El Ninonkin aikana, joten hurrikaaneilla ei ole käyttövoimaa. Tunnetun historian aikana tänne ei ole iskenyt yhtään trooppista myrskyä. Kaikki El Nino indikaattorit osoittavat nyt yhtä voimakasta El Ninoa kuin v. 1998. Silloin lounaisella Tyynellä merellä oli 16 nimettyä trooppista myrskyä, joista 8 Ranskan Polynesian alueeella. Viimeisimpien tietojen mukaan tämänkertainen El Nino on jo saavuttanut huippunsa ja sen odotetaan heikkenevän lähikuukausina.

Tällä kaudella lounaisella Tyynellä merellä on toistaiseksi kehittynyt vain yksi nimetty trooppinen myrsky Tuni. Se toi paljon sadetta 3500 km:n päähän meistä Samoalle ja Niuelle, mutta jäi muutoin heikoksi ja lyhytikäiseksi. Uusia myrskyjä ei ole odotettavissa aivan lähiaikoina.

Lähiaikojen suunnitelmamme
Joulun jälkeen aiomme purjehtia Marquesasin pääsaarelle Nuku Hivalle bunkraamaan, sillä täkäläisten kauppojen tavaravalikoima on äärimmäisen niukka. Polttoaineletkuakin ja perämoottoribensaa olisi hyvä saada. Lisäksi havaitsimme tuuligeneraattorin mastoputkessa halkeaman, joka pitäisi hitsata. Se voi kuitenkin osoittautua ylivoimaiseksi Marquesasilla, koska täällä ei ole paikkaa, missä veneen saisi kiinnitettyä laituriin kunnollisen sähkönsyötön piiriin. Syklonikauden jälkeen tarkoituksemme on purjehtia takaisin Apatakille ja nostaa Irene maihin sekä tulla käymään Suomessa.

Eeva ja Tapio Hämäläinen
s/y Irene

P.P.P. Apataki 5.7.2015

Tähän kuulumistemme osaan pyrimme kokoamaan tietoja, joista voi olla hyötyä muille cruising-elämää viettäville tai sitä suunnitteleville.

1. Kittisaumat

Toistaisen kokemuksemme mukaan Soudal ja varmaan muidenkin valmistajien MS-polymeerit tarttuvat ja pysyvät hyvin kiinni lähes kaikilla pinnoilla.  Tosin olemme käyttäneet Soudalia vain pari vuotta,joten pitkäaikaista kokemusta meillä ei vielä ole. Sen tiedämme, että Soudal ei kestä UV-säteilyä, vaan menee tahmeaksi purukumiksi noin puolessa vuodessa. Tiedämme myös, että polyuretaanit irtoavat kaikista metallipinnoista ja etenkin rosterista ennenmmin tai myöhemmin. Sen jälkeen saumat alkavat vuotaa, varsinkin jos niissä on pienintäkään liikettä. Näin on käynyt mm. mastokauluksellemme, rustirautojen läpivienneille ja etuluukullemme, vaikka ne asennettiin aikoinaan Trinidadilla mahdollisimman huolellisesti jättäen paksu polyuretaanisauma lasikuidun ja metallin väliin. Siksi olemme joutuneet saumaamaan ne kitillä ulkopuolelta, ja saumat on pitänyt uusia vuosittain. Ainoa tuntemamme kitti, joka kestää hyvin aurinkoa on polyuretaani Sikaflex 290DC. Nyt olemme päätyneet käyttämään k  ittisaumoissa Soudalia ja lopuksi suojaamaan Soudalin UV:ltä kerroksella Sikaflex 290DC:tä. Parin vuoden kuluessa näemme, onko tämäkään kestävä ratkaisu.

2. Pentterin harmaavesisäiliön pumpun kytkin Irenen pentterin lavuaarit tyhjenevät pieneen harmaavesisäiliöön, jonka automaattisella kytkimellä varustettu pumppu tyhjentää aina veden pinnan noustessa kytkentärajalle. Säiliö asennettiin v.2008, koska kovassa aallokossa siihen asti suoraan mereen tyhjentyvästä lavuaarista ruiskahti silloin tällöin vettä sisäänpäin. Lisäksi paineella oli tapana työntää lavuaarin tulppa pois paikoiltaan ankkurissa ollessakin, jos ankkuripaikkkaan osui pitkää maininkia. Säiliö varustettiin alunperin Johnson Pumpin elektronisella Ultima kytkimellä. Se on osoittautunut hyvin epäluotettavaksi, koska kytkin on jouduttu vaihtamaan 6-10 kk välein. Se on tilan ahtauden vuoksi kenkku homma. Nyt hajonnut kytkin oli seisemäs sitten säiliön asennuksen, joten sattumasta tuskin on enää kyse. Kytkimellä on 4 vuoden takuu, mutta siitä ei ole paljon iloa täällä. Valitettavasti säiliö on niin kapea, että Rulen koholla varustettu kytkin ei mahdu sinne. Suomessa käydessämme huomasimme, että myös Whale on tuonut markkinoille elektronisen kytkimen. Tällä kertaa asensimme säiliöön Whalen kytkimen, saa nähdä kestääkö se yhtään paremmin. Se ei tietenkään sopinut vanhan paikalle, ja uusien kiinnityskorvakkeiden tekoon ja asennukseen tankin juuri ja juuri kämmenen mentävän huoltoluukun kautta hupeni taas yksi P.P.P. päivä. Käyttämämme Johnson Pumpin Viking 16 kalvopumppu on sen sijaan osoittautunut erinomaiseksi sekä suunnittelultaan että toimintavarmuudeltaan. Asennusmahdollisuuksia on paljon ja huoltaminen helppoa.

3. Potkuriakselin luistaminen

Potkuriakselin korjaamiseen meni pitkä P.P.P. päivä ja siihen tarvittiin paljon sukeltamista. Aloitimme aikaisin aamulla poistamalla moottoritilan sivuseinän ja irrottamalla potkuriakselin laipan merikytkimen laipasta ja potkuriakselista. Sitten poistettiin potkuriakselin sinkkianodi, jolloin potkuriakselia sai siirrettyä taaksepäin lähes akselitiivisteeseen saakka. Silloin akselin laippa saatiin pois ja päästiin käsiksi merikytkimen laippaan, jonka kiinnitysmutteri oli löystynyt. Tämä on sattunut meille kerran ennenkin 7 vuotta sitten, joten tiesimme mitä pitää tehdä. Syy löystymiseen on ilmeisesti sama, mikä on pudottanut potkureita Volvon saildrivestä, eli toistuvat iskut kiinnitysmutteria vastaan aina kytkettäessä pakki päälle. Mutteri ja kierre pestiin huolellisesti ja asennettiin takaisin runsaan kierrelukitteen kera. Aurinko oli juuri laskemassa, kun kaikki oli taas paikoillaan ja paikat siivottu. Kun Irene seuraavan kerran nostetaan ylös, teemme järeämmän lukituksen m  utterille.

4. Suojautuminen salaman iskuilta

Täydellistä suojaa salaman iskuja vastaan ei tiettävästi ole olemassa. Irenellä masto on kytketty paksulla kaapelilla kölipultiin, mutta se ei riitä suojaamaan elektronisia laitteita salaman indusoimilta jännitepiikeiltä. Tätä tarkoitusta varten olemme asentaneet sekä sähköjärjestelmän päätaululle että kunkin laitteen sähkönsyöttöön transient suppressorit (22V rajajännite 12V järjestelmään ja 43V rajajännite 24V järjestelmään). Lisäksi kaikki NMEA-verkon portit on suojattu transient suppressoreilla. Ne toimivat kuin nopeat zener-diodit, jotka alkavat johtaa jännitteen ylitäessä rajajännitteen arvon. Käyttämämme suppressorit ovat diodin näköisiä komponentteja, joiden pituus on 10 mm ja halkaisija 5 mm. Ne pystyvät absorboimaan 1,5 kW pulssin, jonka nousuaika on 10 mikrosekuntia ja puoliintumisaika 1000 mikrosekuntia. Kaikkiaan Irenellä on nyt 29 kpl transient suppressoreita asennettuna. Niitä asennetaan vielä lisää mastolta tuleviin sähköjohtoihin, kunhan ehditään.

Melkein kaikki tuntemamme syklonikausia tropiikissa viettäneet veneet ovat kärsineet jonkinlaisia ukkosvaurioita. Meidän kohdallamme ne ovat onneksi rajoittuneet palaneisiin kulkuvalolamppuihin. Saimme jälleen muistutuksen ukkosriskistä, kun ollessamme tulossa veneelle huhtikuussa tapasimme sattumalta Papeetessa vanhat tuttavamme, jotka olivat purjehtineet Ranskan Polynesiasta Chileen ja takaisin. He olivat paluumatkalla joutuneet ukkosmyrskyyn, joka oli rikkonut kaikki veneen elektroniset laitteet mukaan luettuna autopilotin. Kolmen viikon purjehdus käsiohjauksella kahden hengen miehistöllä oli käynyt heille hyvin raskaaksi.

5. Winlink

Winlink on radioamatöörien vapaaehtoisvoimin ylläpitämä SSB radion ja Internetin yhdistävä järjestelmä. Siihen kuuluu yli 100 automaattisesti toimivaa amatööriasemaa (RMS) ympäri maailmaa, jotka skannaavat jatkuvasti kuuntelemiaan taajuuksia ja ovat jatkuvassa yhteydessä Internetiin. Taajuuksia on useilla bandeilla, ja sen vuoksi yhteys onnistuu mistä tahansa maailmankolkasta, ainakin tiettyinä vuorokauden aikoina. Winlink-taajuudet ovat luonnollisesti radioamatööribandeilla, ja Winlinkin käyttö edellyttää radiamatöörilupaa ja -tunnusta. Voimme lähettää sähköpostiviestejä ottamalla oman tietokoneemme ja SSB-radioomme kytketyn modemin välityksellä yhteyden johonkin näistä asemista. Kun yhteys on muodostunut, viestimme välittyy radioteitse RMS:n tietokoneelle, joka lähettää sen edelleen Internetin kautta vastaanottajille. Vastaavasti meille lähetetyt viestit tallentuvat jollekin Winlinkin servereistä, ja tieto meille tulossa olevista viesteistä välittyy netin kautta RMS asemill  e noin joka viides minuutti. Kun muodostamme yhteyden RMS-asemaan, se hakee meille tulossa olevat viestit serveriltä ja lähettää ne meille radioteitse. Winlink-sanomiin voi liittää myös liitetiedostoja kunhan ne eivät ole liian suuria. Muutoin lähettäjän kannalta Winlink-viesti ei eroa normaalista sähköpostiviestistä. Winlink-osoitteet ovat muotoa Callsign@winlink.org, missä Callsign on vastaanottajan radioamatööritunnus.

Vaikka radioyhteydessä käytetään huipputekniikkaa datan paketoimisessa, virheiden korjauksessa ja modulaatiomenetelmässä, on se hyvin hidas verrattuna normaaliin internet-yhteyteen. Nopeus riippuu radiokeleistä, koska virheitä sisältävät datapaketit lähetetään uudelleen, mikä voi hidastaa huomattavasti liikennettä. Tämän vuoksi olemme rajoittaneet meille tulevien viestien liitetiedostojen maksimikooksi 20 kb, ja samasta syystä itse viestikään ei saisi olla juuri sen suurempi. Tämän kokorajoituksen puitteissa tekstimuotoista dataa (.txt tiedostot) voi olla toista kymmentä sivua, mutta esim. lähes kaikki Word-tiedostot ovat liian suuria. Sen vuoksi Winlinkin serveri muuntaa sähköpostiviestit tekstimuotoisiksi riippumatta siitä millä ohjelmalla ne on kirjoitettu. Konversiossa kaikki graafiset elementit jäävät pois, mutta itse teksti säilyy. Liitetiedostoja ei kuitenkaan muunneta.

Kuten edellisestä voi päätellä, Winlink ei kestä SPAMia, vaan tukkeutuu helposti. Sen vuoksi Winlink ylläpitää White Listiä eli luetteloa rekisteröidyistä lähettäjistä, ja hyväksyy vain näistä osoitteista tulevat sähköpostit. Kaikki osoitteet, joihin me lähetämme sähköpostia otetaan White listille automaattisesti 400 päivän ajaksi. Voimme myös editoida White Listiämme Winlinkin kotisivun kautta silloin harvoin kun Internet on käytettävissämme. White List rajoituksen voi kuitenkin kiertää lisäämällä sähköpostin subject-kentän alkuun merkit //wl2k, jolloin posti tulee läpi vaikka lähettäjän osoite ei olisikaan White Listillämme.

Winlinkillä on myös Position Reports palvelu. Lähettämämme paikkaraportit tallentuvat Winlinkin tietokantaan, ja niitä voi tarkastella Winlinkin APRS-sivulla Google Earth pohjalla. Tarkastelun kohteeksi voi valita kaikki tietyn ajan kuluessa lähetetyt paikkaraportit tai vain tietyn kutsumerkin lähettämät raportit. Raportti voi sisältää paikan ja ajan lisäksi lyhyen lähettäjän kirjoittaman kommentin. Meillä on tapana lähettää paikkaraportti kerran vuorokaudessa ollessamme liikkeellä ja muutoin aina vaihtaessamme ankkuripaikkaa. Lisätietoja löytyy Winlinkin kotisivuilta (www.winlink.org).

Tässä on esimerkki Winlinkin paikkaraporttien käytöstä turvallisuusvälineenä:

Vastaanotimme alla olevan 17.6.2015 klo 6.50 utc (16.6. klo 20.50 paikallista aikaa) päivätyn Winlink-viestin s/y Zingayalta, joka on ranskalainen vene päätellen ranskalaisesta radiamatööritunnuksesta.

E-mail 1:

To: OH2FMC, OE5BTO, VA2VIF, KJ4ZFP, KE6NCE, OE5YCL, VA3JEQ, OH2GRK, DH1RC, VE7QFQ, AB4TN, DO1KMN, KC7IVM, F4HBR, KF7TNW, OE1RLU, FG1JQ
Cc:

Subject:            Missing Boat in French Polynesia / Avis de recherche

Hello,

We have no news from the French sailing boat Beneteau Oceanis 43  named "Rua Mata i", departed from Raiatea, Leeward Island of French Polynesia  on 31th  of May 2015 to Marquesas Island, 3 POB.

 They have a satphone but no contact is possible

 If you have any information, please contact us, or MRCC Papeete

 Bonjour,

Avis de recherche pour le bateau Ocenanis 43, ""Rua Mata i", qui a pris la mer le 31 mai 2015 de Raiatea, Iles sous le vent, Polynésie Française à destination des Marquises. 3 personnes à bord.

 Un téléphone satellite est à bord mais ne répond pas.

Si vous avez des informations contactez-nous, ou le MRCC Papeete

 Bonne navigation à tous.

 FG1JQ, bateau Zingaya

Tässä Winlink-vene s/y Zingaya pyytää auttamaan veneen nimeltä "Rua Mata'i" etsinnässä. Zingaya on ilmeisesti lähettänyt Winlinkin Position Reports palveluun kyselyn lähistöllä olevista paikkaraportteja lähettäneistä Winlink-veneistä ja saanut vastaukseksi osoitekentässä mainitut 17 radioamatööritunnusta (toinen suomalainen vastaanottaja OH2FMC on s/y Fågel Blå) ja lähettänyt näille yllä olevan mailin. Jos Zingayalla on ollut käytettävissään Internet yhteys, lähistöllä olevien veneiden paikkaraportit ja kutsut on ollut helppo nähdä myös Winlinkin APRS nettisivulta. Samalla yhteyskerralla vastaanotimme alla olevan 17.6.2015 klo 20.59 utc (17.6. klo 10.59 paikallista aikaa) päivätyn mailin s/y Zingayalta. Arvatenkin joku viestin vastaanottaneista Winlink-veneistä tiesi, missä s/y Rua Mata'i oli ja oli informoinut Zingayaa. Kadoksissa ollut vene löytyi siis puolessa vuorokaudessa.

E-mail 2:

To:                       OH2FMC, OE5BTO, VA2VIF, KJ4ZFP, KE6NCE, OE5YCL, VA3JEQ, OH2GRK, DH1RC,             VE7QFQ, AB4TN, DO1KMN, KC7IVM, F4HBR, KF7TNW, OE1RLU, FG1JQ

Cc:                      

Subject:            End of "Missing Boat in French Polynesia"  -  Avis de recherche Annulé

Hi,

The missing boat is back in Tuamotus, all well on board.

Bonjour,

 Le bateau disparu est revenu aux Tuamotus, tout va bien à bord. L'avis de recherche est annulé.

BOn vent à tous.

 Benoit,

FG1JQ

6. SailMail

SaiMail Association on voittoa tuottamaton yhdistys, joka ylläpitää samanlaista palvelua kuin Winlink. Sillä on 19 asemaa ympäri maailmaa, jotka on sijoitettu sopivin välein tärkeimpien purjehdusreittien varrelle. Sen vuoksi yhteyden saanti on yleensä helppoa. SailMailin jäsenmaksu on 250 USD/vuosi vuonna 2015. SailMail toimii meriradiokanavilla, ja veneellä tulee olla kotimaansa viranomaisten antama radiolupa ja meriradiotunnus. Tällä hetkellä meitä lähin SailMail-asema on Manihilla Tuamotulla, jonne on Apatakilta matkaa vain 70 mpk. Yhteys sinne on nopea ja onnistuu minä vuorokauden aikana tahansa voimakkaan signaalin ansiosta. Tosin tähän aikaan vuodesta Manihin asema on kovin varattu ja joskus joutuu odottamaan vuoroaan pitkäänkin. Siinä tapauksessa käytämme usein Havaijilla tai USA:n länsirannikolla sijaitsevia asemia.

Me käytämme Winlinkiä ja SaiMailia rinnakkain. Se on helppoa, koska niitä voi käyttää samalla Airmail client-ohjelmalla ja hiiren napsauksella voimme valita Winlinkin ja SailMailin välillä. SailMaililla ei ole White List järjestelmää SPAMia vastaan, joten jos osoitteemme joutuu spammaajien käsiin, se tietää meille paljon riesaa. Siksi käytämme SailMailia lähinnä säätietojen vastaanottamiseen ja Winlinkiä muuhun sähköpostiliikenteeseen. SailMail osoitteet ovat muotoa Callsign@sailmail.com, missä Callsign on veneen meriradiotunnus. SailMaililla ei ole Winlinkin paikkaraporttipalvelua vastaavaa APRS-järjestelmää, mutta netissä on tarjolla useita vastaavia palvelusivuja, joihin voi lähettää paikkaraportin sähköpostina. Niistä tunnetuin lienee Yotreps, jota ylläpitää uusseelantilainen Mike Harris (www.pangolin.co.nz). Pangolinin sivuilta löytyy myös paljon muuta hyödyllistä tietoa ja softaa. Toinen vastaava palvelusivusto on Sailblogs (www.sailblogs.com).

Lyhytaaltoradioon perustuvat Winlink ja SailMail täyttävät täysin kommunikaatiotarpeemme. Niiden datan siirtonopeus on yleensä yhtä hyvä tai parempi kuin Iridiumilla, mutta niiden käyttö tulee oleellisesti halvemmaksi. Me emme ole kokeneet minkäänlaista tarvetta satelliittipuhelimelle. Lisäksi voimme käyttää ssb-radiotamme yhteydenpitoon muihin veneisiin. Se on varsinkin pitkillä ylityksillä oleellinen turvallisuuslisä, sillä todennäköisesti hätätilanteessa lähin apu on toinen samaa ylitystä tekevä vene. Laivat kulkevat omia reittejään useimmiten kaukana meistä, koska ne eivät ole riippuvaisia tuulista niin kuin me.

Tapio ja Eeva

s/y Irene

Irenen kuulumisia Apatakilta 5.7.2015

Lat 15 deg 23,05 min S

Long 146 deg 112,17 min W

Teillä Suomessa taitaa kesä olla parhaimmillaan, veneet vesillä ja päivät pitkiä. Meillä päivän pituus on vain 10 1/2 tuntia eikä aurinkokaan nouse sen korkeammalle kuin Suomessa tähän aikaan vuodesta. Se tuntuu selvästi aurinkopaneliemme heikentyneenä tuottona.

1. Opararin reissu

Me tulimme Irenelle 1.4. ja saimme veneen vesille pari viikkoa myöhemmin. Tällä kertaa emme saaneet hyttipaikkoja laivalta, joten lähetimme vain matkatavaramme ja Tahitilta hankitut vene- ja ruokatarvikkeet laivalla ja matkustimme itse lentokoneella Tahitilta Apatakille pari päivää myöhemmin. Tämänkertainen reissumme alkoi tuttuun malliin. Pari päivää veneelle tulomme jälkeen jääkaappimme kompressori hajosi, ja olimme kuukauden päivät ilman jääkaappia. Se rajoitti huomattavasti ruokatalouttamme, koska mitään tuoretta ei voinut säilyttää yön yli. Siirryimme viikoksi Oparariin odottelemaan uuden jääkaappikoneiston saapumista USA:sta. Tapio kävi kalastamassa ja saikin hyvän saaliin. Kaloja ei ehditty savustaa enää saman päivän aikana, joten perkauksen jälkeen ne jätettiin vahvaan suolaveteen yöksi. Lähdimme aikaisin seuraavana aamuna niitä savustamaan, mutta silloin ne olivat jo täysin pilaantuneet.

Jääkaappia odotellessamme ssb-radiomme alkoi pudota pois päältä kesken kaiken, ja vika paheni pian niin, että radio oli käyttökelvoton. Asensimme sen tilalle samanlaisen vararadiomme, joka toimikin hyvin 4 päivää. Sitten senkin ssb-demodulaattori pimeni ja olimme jonkin aikaa ilman yhteyksiä ulkomaailmaan. Saimme Suomesta mukanamme tuodun uuden radion väliaikaisesti asennettua viikkoa myöhemmin, joten yhteytemme toimivat taas. Samalla päätimme luopua vanhasta v. 1979 hankitusta amatööriradiosta, kun sekään ei enää toiminut. Sen jäljiltä navigointitilan radionurkkaan jäi iso tyhjä tila, jonka hyödyntämiseksi radioiden ja navigointilaitteiden asennus piti uusia. Meillä on nyt 4 ssb-radiota, joista vain yksi toimii. Yritän vielä yhden radion korjausta, kunhan ehdin. Päivittäiseen rutiinimme kuuluu myös BBC:n uutisten kuuntelu lyhytaaltoradiosta aamuisin. Se on nykyisin käynyt hankalaksi, koska BBC:n lähetyksiä häiritään voimakkaalla häiriösignaalilla, joka alkaa yleensä noin min  uuttia ennen uutislähetyksen alkua. Emme tiedä mistä se on peräisin, mutta tuskinpa ketkään muut kuin kiinalaiset viitsivät syyllistyä noin matalaotsaiseen toimintaan.

Myös pentterin harmaavesisäiliön pumpun tukkeutuminen aiheutti meille jatkuvia ongelmia. Säiliö piti pestä muutaman päivän välein. Tätä ei ole tapahtunut aikaisemmin, emmekä keksineet siihen muuta syytä kuin sen, että vika on käyttämämme tiskipesuaineen koostumuksessa. Ongelma helpotti, kun siirryimme käyttämään aikoinaan Panamasta hankittua tiskipesuainetta, jota oli jäljellä koska se ei muiden ominaisuuksiensa puolesta miellyttänyt Eevaa. Sitä ei kuitenkaan riittänyt pitkälle, eikä täkäläisessä kaupassa ole valinnan varaa tiskiaineissa. Saa nähdä, joudummeko purjehtimaan Tahitille tiskipesuainetta ostamaan. Matka sinne kestää 2 vrk ja paluu 3-4 vrk vastatuuleen ja vastavirtaan. Lisäharmia aiheutti harmaavesiläiliön pumpun kytkimen hajoaminen jälleen kerran.

Vähän ennen Vappua palasimme Carenageen ja Eeva lähti Niutahiin Carenagen veneellä kauppaan ja jääkaappikoneistoa noutamaan. Sen oli määrä tulla keskiviikkoisella lennolla. Samalla lennolla tuli kuitenkin myös yhden tänne maihin jätetyn veneen miehistö, mutta he eivät olleet lähettäneet matkatavaroitaan ja Tahitilta ostamiansa tavaroita laivalla. Ne täyttivät 8-paikkaisen lentokoneen matkatavaratilat kokonaan, joten kaikki lentorahti oli jouduttu jättämään pois. Pauline onnistui järjestämään pakettimme rahdituksen uudestaan 40 mpk:n päässä olevalle naapuriatolli Arutualle, josta Tony haki pari tänne tulevaa veneilijää ja samalla uuden jääkaappikoneistomme pari päivää myöhemmin. Sen asennus vei kaksi päivää, ja sitten siirryimme takaisin Oparariin tekemään muita venetöitä ja kalastamaan.

Juuri ennen Oparariin paluuta Tapio lähti sunnuntaipäiväksi kalastamaan avomerelle Tonyn kanssa. Tonyn kalastusvene on tyypillistä polynesialaista mallia. Se on n. 7 m pitkä keulakannella varustettu syvä V-pohjainen avovene, jossa on n. 100 hv sisäperämoottori. Keulakanteen on tehty ohjaajalle istuinkolo, jonne on asennettu ohjaussauva ja moottorinhallintalaitteet. Sieltä on hyvä näkyvyys, mitä tarvitaan korallipäiden välttämiseen ja kalojen löytämiseen. Kalastuspäivä alkoi parin tunnin ajelulla ulkomerellä lintuparvia etsiskellen. Kalastava lintuparvi on merkki pikkukalaparvesta, ja siellä ovat myös isot kalat. Kun lintuparvi löytyi, Tony alkoi etsiä yleensä lähellä pintaa uivia mahi-maheja (mahi-mahi on polynesialainen nimi, sama kala tunnetaan myös nimellä dorado ja dolphin fish). Kun noin kymmenkiloinen mahi-mahi löytyi, Tony alkoi ajaa sitä takaa veneellä viheltäen samalla kimakasti. Kala joutui paniikkiin, eikä hoksannut sukeltaa, vaan ui pinnassa parinkymmenen solmun n  opeudella. Kala teki jyrkkiä mutkia, ja me tulimme perässä samat mutkat veneellä. Tapahtuma muistutti elävästi takaa-ajokohtausta Bond-filmistä. Lopulta kala väsyi, ja Tony pääsi heittämään siihen atraimen. Myöhemmin päivällä pysähdyimme pohjaongelle Apatakin riutan ulkopuolelle. Siimaan kiinnitettiin valo ja sen alapuolelle useita syötillä varustettuja koukkuja. Erona suomalaiseen pohjaonkeen oli se, että veden syvyys oli 350 m. Kun siima nostettiin, oli koukuissa yleensä kiinni muutamia puolikiloisia golden groupereita, joita pidetään erittäin hyvän makuisina. Kotimatkalla vedettiin vielä perinteisellä tavalla Rapalaa, johon tarttui muutama 3-5 kg wahoo ja yksi 13 kg wahoo sekä vielä kookas dogtooth tuna, josta tosin saaliiksi jäi vain pää, kun hai vei loput.

2. Opararin reissu

Oparariin tultuamme Tapio kävi kalastamassa harppuunalla. Tuloksena oli ämpärillinen kalaa, mukana noin 3-kiloinen Chameleon grouper, jota varmaan Suomessa nimitettäisiin meriahveneksi. Onneksi harppuuna osui kalaa päähän, ja se hiljeni kerralla, muuten se olisi voinut potkia harppuunan pahasti mutkalle. Isommat kalat fileoitiin paistopaloiksi ja iltapäivä kului rannalla muita savustaen. Aika ei kuitenkaan riittänyt kaiken valmistamiseen, joten maanantaikin kului rannalla kalaa savustaen. Sitten olikin jääkaappi täynnä, joten Eevan asetti viikon kalastuskiellon. Jatkoimme siis venetöitä. Sää oli niin hieno, ettemme malttaneet pysyä veneessä sisällä, joten uusimme kittisaumoja kannella ja käsittelimme istumalaatikon teakit oksaalihapolla sekä teimme muita kansitöitä. Eeva ompeli uudet pelastuslautan kiinnityshihnat (vanhat 6 kk sitten asennetut aurinko oli polttanut vaaleaksi jauhoksi) ja monia muitakin pikkuasioita.

Tapasimme Opararissa myös ensimmäistä kertaa toisen suomalaisen veneen Tuamotulla. Olli Tikkanen (s/y Fågel Blå) sai meiltä ssb-radiolla purjehdusohjeet Oparariin ja oli muutaman päivän lähellämme ankkurissa. Vene oli meille ennestään tuttu, sillä edellisen kerran Fågel Blå ja Irene olivat vierekkäin Esteponassa Espanjassa syksyllä 1976, mikäli muistamme oikein. Fågel Blå oli tosin silloin aikaisempien omistajien hallussa.

Palasimme Apataki Carenagen edustalle ankkuriin torstaina 28.5. käydäksemme taas kaupassa Niutahissa samalla kun Niutahista haettiin perjantain lennolla Apatakille tulevia Laun perheen jäseniä (Nancy, Cally ja Alfredin äiti Aroarii). Air Tahiti siirsi kuitenkin lennon viikonloppuun, jolloin kauppa ei ollut auki. Maanantaina Carenagessa oli iso perhejuhla, kun Paulinen ja Alfredin tytären Nancyn tytär Cally täytti 2v. Tilaisuutta varten teurastettiin sika, josta puolet valmistettiin perinteisessä maauunissa ja toinen grillattiin kokonaisena. Meidät oli kutsuttu mukaan, ja Eeva valmisti juhliin ison sienikastikkeen Suomessa savusaunassamme kuivatuista suppilovahveroista ja savukalapateeta Opararissa savustetuista kaloista.

Yhteysalus Cobia tuli Niutahiin seuraavana tiistaina illalla, ja Assam ja Aroarii lähtivät hakemaan sillä tulevia tavaroita. Eeva pääsi kauppaan tiistaina heidän mukanaan, mutta joutui yöpymään Niutahissa ja palasi keskiviikkona iltapäivällä. Ostosten pesemistä ja paikoilleen laittoa jäi vielä seuraavalle päivällekin, joten kauppareissuun kului kokonainen viikko. Eeva osti kaupan tyhjäksi oluesta ja rommista, mikä ei juurikaan kasseja täyttänyt. Tuoretavaraa eikä viiniä ollut. Tony kävi viikolla myymässä kalastamiaan kalafileitä Fakaravalle, ja toi sieltä meille vähän täydennystä.

Saimme myös istumalaatikon pöydän lakattua viiteen kertaan ja hitsattua kokoon hajonneen uimaportaamme Carenagessa ennen kolmatta reissuamme Oparariin. Hitsauksen kestävyys on kuitenkin kyseenalainen, koska niin ohuen materiaalin hitsaaminen puikolla ja generaattorisähköllä on vaikeaa. Täytimme myös nestekaasupullomme Carenagessa, mutta tahitilaisten kaasutyöntekijöiden lakon vuoksi kaasu oli lopussa kaikkialla Tuamotulla. Alfredin ystävät Tahitilla olivat kuitenkin onnistuneet jostain löytämään 3 täyttä kaasupulloa, jotka tulivat Cobialla. Saimme oman kaasupullomme täytettyä valuttamalla kaasua yhdestä niistä. Täyttö tällä menetelmällä kestää kuitenkin ainakin puoli vuorokautta.

Lauantaina illalla tarjosimme Laun perheelle Eevan Niutahista ostaman lampaankoiven. Eeva paistoi sen Laun uunissa, koska se ei olisi mitenkään mahtunut Irenen uuniin. Siitä tuli taas iso perhejuhla, pöydässä oli 14 henkeä ja monenlaista herkkua. Tony oli Fakaravalta palatessaan kalastanut ja saanut ison tonnikalan ja kolme mahi-mahia. Niistä saatiin upea sashimi ja grillattua mahi-mahia. Jo perinteeksi käynyt Eevan suppilovahverokastike kuului tietysti myös asiaan.

Eevalla on potilaita riittänyt sekä naapuriveneistä että myös Laun perheestä ja Tapio on autellut naapuriveneitä teknisissä ongelmissa parhaansa mukaan. Tarkoituksemme oli lähteä Oparariin sunnuntaina 7. kesäkuuta, mutta pöydän lakkaus ei ollut vielä kuiva ja Eevan lääkäripalveluista kiitolliset naapuriveneet halusivat tarjota meille illallisen, joten jäimme vielä yhdeksi yöksi Carenageen. Kaikkiaan pikakäyntiimme Carenagessa kului 11 päivää. Tämän vuoden Tyynen meren ylittäjät ovat nyt näillä main, ja Carenagessakin oli lähtiessämme 8 venettä. Oli jo aikakin päästä sieltä karkuun omiin oloihimme.

3. Opararin reissu

Venetyöt Opararissa alkoivat NMEA verkon rakentamisella asialliseen kuntoon, jotta saimme mukanamme tuomamme uudet varusteet liitettyä verkkoon. Sen suunnittelu osoittautui yllättävän mutkikkaaksi. Verkkoon kuuluu 12 laitetta, jotka haluamme pitää mahdollisimman erillisinä, ettei mahdollinen salaman isku tuhoaisi koko järjestelmää. Lisäksi haluamme, että voimme sähkön kulutuksen minimoimiseksi pitää päällä vain kulloinkin tarvittavan osan verkosta. Avomerellä ei tarvita esim. GPS-väriplotteria, mutta GPS-data tarvitaan repeatereille. Lisäksi halusimme rakentaa laajan ukkosssuojauksen verkolle. Suunnittelu piti aloittaa lohkokaavion piirrosta ja sitten piirtää kytkentäkaaviot verkon neljälle liitosrasialle ja NMEA-signaalin vahvistimelle. Kaksi viikkoa ei riittänyt rasioiden kalustamiseen ja n. 150 johdonpään kytkemiseen, varsinkin kun jatkuvasti ilmaantui väliin kiilaavia töitä, kuten tuuligeneraattorin laakereiden vaihto ja ompelukoneen korjaus. Lisäksi päivä tai pari viikos  sa kului päivittäisen ruoan hankkimiseen. Kun NMEA-verkko oli saatu kuntoon jatkettiin radionurkan uudelleen kalustamisella. Siinäkin vierähti reilu viikko, kun samalla uusittiin navigointilaitteiden virransyöttö ja varauduttiin B-luokan AIS transceiverin asennukseen.

Olimme lopulta valmiit lähtemään avomerelle kesäkuun lopussa, 3 kk veneelle tulomme jälkeen. Tapio huomasi käydessään puhdistamassa lokipotkurin ja potkurin ennen lähtöä, että potkuriakseli oli liukunut taaksepäin. Taittolapapotkuri osui auetessaan peräsimeen ja oli jo rouhaissut pienen palan sen etureunasta. Syynä oli merikytkimen laipan kiinnitysmutterin löystyminen. Tämä on sattunut meille kerran ennenkin 7 vuotta sitten, joten tiesimme mitä pitää tehdä. Mutteriin käsiksi pääseminen edellytti potkuriakselin laipan irrottamista ja potkuriakselin siirtoa taaksepäin laipan pituuden verran, jolloin akselin laippa saatiin pois tieltä. Akselin siirtämistä varten piti akselilla oleva sinkkianodi irrottaa, mikä taas vaati paljon sukeltamista. Oli kuitenkin hyvä todeta, että Tapio ei ole vielä käynyt niin raihnaiseksi ja jäykäksi, ettei moottorin taakse ryöminen ja siellä työskentely enää onnistu.

Nyt on El Nino kausi, ja tuulet ovat olleet vaihtelevia ja ajoittain hyvin heikkoja. Menetimme hyvän sääikkunan potkuriakselin kanssa rähjätessä, sillä kun se oli saatu kuntoon tuuli tyyntyi kokonaan lähes viikoksi. Peilityyni sää vaihtui nopeasti keskiviikkona 3.7. maráamuksi. Sen jälkeen on tuullut 12-15 m/s, äkäisissä puuskissa enemmänkin, ja vähäisiä sateita on tullut vähän väliä. Meteo France varoitti kovasta tuulesta ja yli 4 m aalloista sekä vaarallisen kylmästä säästä, sillä lämpötilan on ennustettu laskevan alle 25 C. Sää on samanlainen kuin lähtiessämme 1. kerran Ua Poulta 6 vuotta sitten, jolloin käännyimme takaisin rähjättyämme ensin tosi kurjassa kelissä lähes vuorokauden ajan. Tällä kertaa olemme Opararissa suojassa aallokolta ja osittain tuuleltakin. Jotain tässä on opittu kuudessa vuodessa. Maráamun pitäisi olla ohi ensi tiistaina tai keskiviikkona, ja valmistaudumme lähtemään silloin.

Tarkoituksemme on seilata Tahitille Taravaoon ja täydentää veneen varastot perusteellisesti kaikella tarvittavalla muonalla ja juomalla sekä puuttuvilla venetarvikkeilla. Nyt ovat varastot vähissä, kun viimeksi niitä on kunnolla täydennetty tullessamme Apatakille 1.4. Välillä on saatu niukkaa ensiapua Niutahin Magasin Pahaista niillä tarvikkeilla mitä on sattunut olemaan tarjolla. Tällä hetkellä tuorevarastossa on 6 perunaa, 1 porkkana, 10 sipulia, valkosipulia ja nyrkin kokoinen kaalinkerän jämä. Rannalla riittää kookosta ja laguunissa kaloja. Nälkää ei nähdä, mutta tuoretta vihreää tekee mieli. Olemme yrittäneet idättää vihertävää pöytään kyseenalaisin tuloksin. Olosuhteet ovat ehkä turhan lämpimät ja kosteat.

Tahitilta aiomme purjehtia eteläiselle Tuamotulle, missä on vielä paljon atolleja, joilla emme ole käyneet. Tosin viime viikkojen ajan eteläisellä Tuamotulla ja Gambierilla on ollut enimmäkseen kurjaa säätä ja pohjoisessa kaunista, mikä ei erityisesti motivoi lähtemään etelään. Ellei tule yllätyksiä, syys-lokakuussa purjehdimme Marquesasille syklonikauden ajaksi. Sieltä tulemme tänne takaisin ehkä ensi vuoden huhtikuussa ja lähdemme käymään Suomessa toukokuun alkupuolella. Palaamme ensi vuoden elokuussa ja lähdemme sitten länteen. Se on tämänhetkinen suunnitelmamme, mutta muutoksia voi vielä tulla.

Voimme varsin hyvin ja meillä on mukavaa täällä. Sääkin on ollut enimmäkseen varsin miellyttävä, vaikka ajankohdan puolesta nyt on talvituulten aika, mikä tarkoittaa voimakasta pasaatituulta. El Ninon aikana talvituulet ovat kuitenkin usein normaalia heikompia. Sen sijaan epävakaata säätä on useammin lännenpuoleisine tuulineen, jotka tekevät ankkurissa olon laguuneilla epämukavaksi tai jopa vaaralliseksi.

Toivotamme hyvää purjehduskautta kaikille lukijoillemme.

Tapio ja Eeva

s/y Irene

Tuamotu, atolli Fakarava  21.10.2014

S 16 deg 03,6'
W 145 deg 37,3'

Palasimme Irenelle 27.8. 2014 lähes vuoden kestäneen Suomen reissun jälkeen. Tulomatka meni edellisvuosien tapaan. Lentomme oli perillä aikaisin perjantaina aamulla, ja sitä seurasi kolme hektistä päivää Tahitilla hankkiessamme ruokaa ja juomaa sekä venevarusteita. Maanantaina aamulla veimme 20 pahvilaatikollista hankkimiamme tavaroita ja matkalaukkumme satamaan, missä ne pakattiin Apatakille iltapäivällä lähtevään yhteysalukseen. Laivalla on tilaa kymmenien tuhansien torakoiden lisäksi 12 matkustajalle ja matkustimme sen mukana. Laiva tuli Niutahin kylään myöhään tiistai-iltana, missä isäntäväkeämme oli meitä vastassa. Emäntämme Pauline oli ollut Papeetessa hoitamassa  puolitoista vuotiasta lastenlastaan, ja palasi seuraavan päivän lennolla. Jäimme Niutahiin yöksi niin että Paulinekin sai kyydin 11 mpk:n päässä olevalle motu Tamarolle (motu=saari), missä myös Apataki Carenage on. Olimme Irenellä keskiviikkona iltapäivällä aikaeron huomioon ottaen melko tarkasti 7 vrk Helsing  istä lähtömme jälkeen.

Tullessamme vene oli varsin hyvässä kunnossa, hometta ei ollut sisällä juuri missään, ja kannellakin vain suojapeitteen köysissä ja muutamissa jatkuvasti auringolta suojassa olleissa paikoissa. Säilytyksen aikana hajonneita varusteitakin oli tavanomainen määrä, listaan kertyi vain tusinan verran merkintöjä. Pari seuraavaa päivää kului tuomiemme tavaroiden paikoilleen laitossa niin että saimme vähän asuintilaa itsellemmekin. Sitten pääsimme aloittamaan vesillelaskun valmistelun, joka ei paljon poikkea suomalaisesta veneen kevätkunnostuksesta. Vesille pääsimme 11.9.2014, mutta  veneen huoltotyöt jatkuivat vielä viikon verran marinan poijussa.

Apataki Carenagessa oli vähemmän veneitä kuin aikaisemmin, koska tulli lyhensi ulkomaalaisten veneiden verovapaata maassaoloaikaa kahdesta vuodesta 18 kuukauteen vuosi sitten. Se ei sopinut alkuunkaan yhteen syklonikausien kanssa, ja Tyynen meren yli tulleet veneet jatkoivat matkaansa vielä saman kauden aikana. Veneiden tuomat tulot putosivat välittömästi niin paljon, että tulli muutti taas sääntöjä ja tulevat veneet saavat nyt "Yacht in Transit" statuksen kolmeksi vuodeksi. Tällaista poukkoilua näimme riittämiin Karibialla, ja aloimme kutsua sitä Saarelaispolitiikaksi.

Lähdimme jatkamaan venetöitä Oparariin Apatakin laguunin koilliskulmalla kun saimme veneen purjehduskuntoon. Sieltä on n. 10 km lähimpään ihmisasumukseen. Vietimme Opararissa 11 mukavaa päivää, jotka kuluivat venetöissä ja päivittäisen ruoan hankkimisessa. Työlista ei juuri lyhentynyt, koska uusia vikoja tuli sitä mukaa kun vanhoja saatiin korjattua. Eeva istui paljon ompelukoneen ääressä tehden ja korjaten veneen suojapeitteitä (tuuliperäsimen peite, pelastuslautan peite, jollan keulapussi, perämoottorin suojapeite ym.). Perämoottorin jäähdytysvesipumpun impelleri hajosi ja samalla tehtiin koneelle vähän isompikin huolto. SSB-radion kaiutin on 90% ajasta mykkä, mutta kuulokeliitin toimi. Irenen varastoista löytyi pieni kovaääninen, jolle tehtiin tyhjentyneestä teepurkista kaiutinboksi. Kun sen liittää kuulokeliittimeen, voimme molemmat kuunnella BBC:n aamu-uutiset, tosin varsin vaatimattomalla teholla. Yksi aamupäivä meni tuulimittariston korjauksessa ja iltapäivä kalastaess  a (2 noin kilon painoista kalaa), ja seuraava päivä kaloja savustaessa rantahietikolla. Savukalasta Eeva tekee aivan erinomaista pate'eta, josta myös isäntäväkemme ja muut seilorit pitävät kovin. Muut päivät Opararilla kuluivat samaan malliin.

Emme voineet jatkaa matkaamme muualle Tuamotulle hieman yllättävästä syystä. Saavuttuamme Polynesiaan kuulimme, että hallitus oli päättänyt uudistaa setelit ja vaihtoaikaa uusiin oli vain syyskuun loppuun. Sen jälkeen vanhat setelit menettivät täysin arvonsa. Muutamia turistipalveluja tarjoavia atolleja lukuun ottamatta maksaminen luottokortilla ei ole mahdollista Tuamotulla. Olimme jättäneet vuosi sitten huomattavan summan Ranskan Polynesian frangeja Irenelle. Ne olivat jääneet käyttämättä koska purjehdussuunnitelmamme menivät myttyyn Eevan sairastumisen vuoksi. Emme voineet vaihtaa kassaamme Papeetessa, koska rahat olivat Irenellä. Tuamotulla on pankki vain Rangiroalla, joka sijaitsee 70 mpk meidän suunnitelmiemme kannalta väärään suuntaan. Apatakilla puhuimme Paulinen kanssa ja saimme toimitettua rahat Alfredin äidin mukana Papeeteen, jossa Nancy (Laun tytär) vaihtoi setelit pankissa. Rahat saimme Alfredin mukana takaisin, kun Alfred kävi Papeetessa lääkärissä. Näin asiat  hoituvat täällä, kunhan ei yritä tehdä mitään kiireellä. Rahanhakureissulla Carenageen vierähti noin viikko. Eeva valmisti yhteisen illallisen Laun perheelle ja Tapio auttoi Tonia (Alfredin ja Paulinen poika) tämän kalastusveneen moottorin korjauksessa. Lopuksi tietenkin Lautkin tarjosivat päivällisen.

Samalla pääsimme käymään Niutahissa kaupassa (1. kerta kuukauteen) Carenagen veneellä. Irenellä kauppamatka on hankala, koska kylän laituri on passen varrella, jossa suurimman osan ajasta kulkee 5-8 solmun pyörteinen virta. Passen läpimeno pitää ajoittaa tarkoin vuorovesien mukaan meidän nopeusresurseillamme, joten kauppamatka Irenellä venyisi yli vuorokauden mittaiseksi ja edellyttäisi kiinnittymistä kylän laituriin, jota myös yhteysalukset käyttävät. Kylä on laguunissa alatuulen puolella, eikä siellä ole suojaista ankkuripaikkaa laguunin puolella. Passen virta aiheuttaa myös terävän aallokon kohdatessaan laguunin aallot, joten läpimeno jollalla on hyvin vaikeaa, vaikka Irenen ankkurointi kylän lähelle hyvässä säässä onnistuisikin. Paikallisille moottoriveneille on suojaisa poukama kylän kohdalla passen varrella, mutta se on aivan liian matala purjeveneille. Saimme hankittua vähän olutta sekä perunoita, sipuleita ja 12 appelsiinia, siinä oli kaikki tuore tavara mitä oli saat  avilla. Mukana kylässä käymässä oli myös kaksi turistia Carenageen tulleesta charter-veneestä. Kävellessämme kylän raittia sanoin heille, että aika pysähtyy täällä. He kysyivät, että loppuuko vanheneminenkin. Vastasin, että kyllä loppuu. Se tuntuu ainakin meidän kohdallamme pitävän paikkansa, koska meillä molemmilla monet iän karttuessa kehittyneet pikkukrempat ovat yllättäen hävinneet.

Sen jälkeen palasimme Oparariin viimeistelemään venettä avomerikuntoon ja täyttämään jääkaappimme kalafileillä ja savustetulla tai muuten prosessoidulla kalalla. Monena päivänä Tapio harppuunoi 3-6 kg kalaa, ja siimalla ja koukulla tai vieheellä kalastaminenkin yleensä onnistui. Silloin vain ei voinut niin helposti valita saalislajia. Parina päivänä tuuli oikutteli ja kääntyi 360 astetta muutaman tunnin kuluessa. Ankkuriketju jäi silloin korallimöykkyjen taakse ja sen selvittäminen yleensä edellytti sukeltamista 10 m syvyyteen katsomaan miten sotku selvitetään.

Eräänä päivänä näimme pari paikallista miestä keräämässä kookospähkinöitä rannalla ja päätimme käydä tervehtimässä heitä, koska olimme ilmeisestikin heidän maillaan. Meidät otettiin ystävällisesti vastaan, vaikka meillä ei ollut paljonkaan yhteistä kieltä. Miehet halusivat näyttää meille pyydystämäänsä rapua, joka oli yli puolitoistakiloinen palmurapu. Ne ovat harvinaisia ja niitä pidetään suurena herkkuna. Miehet halusivat ehdottomasti antaa ravun meille, vaikka olisi se varmaan maistunut heillekin. Jollan pohjalla se onnistui nappaamaan sakseensa jollan ankkurille tukevasta kankaasta tehdyn säilytyspussin, johon tuli reikä. Veneellä laitoimme ravun ankkureineen ämpäriin. Saimme saksen avattua kahden ison ruuvimeisselin avulla, mutta silloin rapu nappasi kiinni ämpärin reunasta irrottaen siitä isot muovilastut. Palmurapu tarvitsee vahvat sakset, sillä se elää kiipeämällä kookospalmuun ja järsimällä kookospähkinään reiän saksillaan. Ravusta riitti meille kaksi tukevaa ja herk  ullista illallista, vaikka pyrstössä ei olekaan juuri mitään syötävää. Veimme ravun antaneille miehille litran boksin valkoviiniä, ja seuraavana päivänä vielä uuden Rapala Magnum uistimen kun he tulivat noutamaan kasaamiaan kookospähkinöitä.

16.10. lähdimme kaupassa käymään 100 mpk:n päähän atolli Fakaravalle. Meillä oli hyvä sää, hieman löysä kryssi ja tuultakin vain 8-10 m/s. Tulimme perille varhain seuraavana päivänä aivan riittävästi nukkuneina. Fakaravalla on kaksi kauppaa ja koju, jossa myydään vihanneksia ja hedelmiä ainakin muutaman päivän ajan yhteysaluksen käynnin jälkeen. Olemme nyt  usean kauppareissun jälkeen täyttäneet varastotilamme ja valmiita jatkamaan matkaa. Tarkoituksenamme on seilata etelään Fakaravan n. 30 mpk pitkällä laguunilla ja tutustua sen itäreunan ankkuripaikkoihin. Laguunin eteläpäässä on toinen passe, josta pääsemme kauemmas kaakon suuntaan muille atolleille. Tuuli on kuitenkin ollut varsin tarkkaan pohjoisluoteesta viime päivät, joten laguunin itäreunan ankkuripaikat ovat alttiina laguunin sisäiselle aallokolle. Lähdemme sitten, kun tuuli kääntyy taas normaaliin suuntaansa koillisen ja kaakon välille. Sinänsä sää on ollut hieno kuluneet kaksi kuukautta, aurinko on paistanut ja tuu  li on ollut leppoisa muutamaa päivää lukuun ottamatta. Watermakeriakin on pitänyt käyttää, koska sadevettä on tullut vähänlaisesti.

Joutuessamme viime huhtikuussa perhesyiden takia siirtämään lähtömme Suomesta elokuuhun tiesimme, että tästä tulee meille tynkäkausi täällä Tuamotulla. Syklonikausi alkaa marras-joulukuussa, ja sää muuttuu silloin epävakaaksi. Koko Tuamotulla ei ole yhtään kaikilta tuulilta suojaista ankkuripaikkaa, joten vene pitää joko nostaa maihin tai purjehtia riittävän kauas pohjoiseen syklonikauden ajaksi. Laguuneilla on vaarallista, vaikka ei kohtaisikaan varsinaista trooppista myrskyä. Hyvä esimerkki tästä on kun vuosi sitten normaalia syvempi through eli matalapaineen laakso kulki pohjoisen Tuamotun ylitse. Apataki Carenagen edustalla oli silloin 3 venettä (2 katamaraania ja yksi monohull) ankkurissa. Kuunneltuaan kovaa pohjoistuulta ennustaneet säätiedot Alfred neuvoi kippareita siirtymään laguunin pohjoisosaan. Kipparit kuitenkin uskoivat grib-tiedostojaan, joissa ei mitään erityisen kovaa tuulta näkynyt, ja laittoivat vain ulos lisää ankkureita. Seuraavana aamuyönä molemmet katam  araanit olivat korkealla rantahiekalla ponttoonit täynnä repeämiä ja vettä ja miehistöt läpimärkinä Laun ruokasalissa. Myös Carenagen laituri rakennuksineen oli tuhoutunut. Maissa olleille veneille ei aiheutunut vahinkoa.

Tänä vuonna SOI (=Southern Oscillation Index) on ollut reippaasti negatiivinen heinäkuusta lähtien, mikä ennustaa El Nino-kautta. Silloin syklonien normaali rata siirtyy itään ja pohjoiseen eli kohti Ranskan Polynesiaa. Apataki on kuitenkin alueen luoteislaidalla, joten troopisen myrskyn suora osuma ei ole kovin todennäköinen. Normaalia epävakaampaa säätä on kuitenkin odotettavissa. Me voimme joko purjehtia 550 mpk:n päähän Marquesas-saarille tai nostaa veneen jälleen maihin Apatakilla ja lentää Suomeen syklonikauden ajaksi. Tällä hetkellä olemme kallistumassa jälkimmäisen vaihtoehdon kannalle, koska meiltä jäi vielä hoidettavia asioita kesken lähtiessämme Suomesta elokuussa. Todennäköisesti olemme Suomessa ensi joulukuun puolivälistä maaliskuun puoleen väliin.

Toivotamme ystävillemme ja lukijoillemme hyvää loppusyksyä.

Eeva ja Tapio Hämäläinen
s/y Irene

Kuulumistemme tähän osaan pyrimme kokoamaan sellaista tietoa, josta arvelemme olevan hyötyä pitkän matkan purjehdusta ja cruising-elämää suunnitteleville. Seuraavasta käy toivottavasti ilmi, millaisia aineita ja varaosia kannattaa pitää veneessä mukana. P.P.P. on suomennos amerikkalaisen ystävämme käyttöön ottamasta vastaavan osion otsikosta S.D.I.P. (=Shitty Day In Paradise).

Muurahaiset:

Tullessamme veneelle kaikkialla käveli pieniä muurahaisia. Ne muistuttavat paljon Suomen sokerimuurahaisia, mutta ovat kooltaan alle puolet niistä. Yritimme ensin hävittää niitä suihkuttamalla hyönteismyrkkyä niiden kulkureiteille, mutta sillä ei ollut vaikutusta niiden määrään. Istumalaatikon teak-ritilän alta löytyi pienehkö pesä, mutta senkään hävittäminen ei vaikuttanut muurahaisten määrään. Ajan mittaan havaitsimme, että niiden reitti kulki paaran pistopunkan kattopanelin taakse. Tietysti juuri se paneli on erityisen hankala irrottaa. Hyönteismyrkyn toistuva suihkuttaminen kattopanelin reunan alle tuotti aina muutamia satoja kuolleita muurahaisia, mutta se ei vaikuttanut kannella ja sisätiloissa liikkuvien määrään.

Tässä vaiheessa otimme käyttöön järeämmän aseen. Salongin pöydän alle levitettiin pala vahakangasta, johon laitettiin pieni keko marmeladia ja sen ympärille ja päälle siroteltiin boorihappoa. Se on valkoista jauhetta, jota saa apteekeista Suomessakin. Muurahaiset kulkivat innolla syömässä marmeladia ja kuljettivat samalla jaloissaan boorihappoa pesäänsä. Seuraavana päivänä näkemämme muurahaiset vaikuttivat tavallista hitaammilta, ja seuraavana yönä heikkokuntoisia muurahaisia putoili kattopanelin raosta Eevan pistopunkkaan häiriten yöunta. Sen jälkeen kuolleita ja kuolevia muurahaisia satoi Eevan punkaan niin paljon, että Eevan piti lähteä evakkoon nukkumaan salongin sohvalle muutamaksi yöksi. Neljä päivää boorihapposyötin asettamisesta paaran pistopunkasta ja sen turkkilevyn alta siivottiin rikkalapiollinen kuolleita muurahaisia. Emme niitä laskeneet, mutta niitä täytyi olla satoja tuhansia, koska ne ovat niin pieniä. Sen jälkeen muurahaisia ei ole veneessä näkynyt. Vuosia sitten torakoita pesiytyi Irenelle, emmekä päässeet niistä eroon muutoin kuin samanlaisella boorihappokäsittelyllä.

Poissaolomme aikana seuraavat varusteet olivat hajonneet:

1. Pentterin kattoon asennettu liesituuletin 100mm tietokonetuuletin, elektroniikka ei enää toiminut, korvattiin samanlaisella, joka otettiin varaosista
   
2. Styyran pistopunkan tuulettimen toinen sähkön syöttöjohto oli poikki jossain panelien takana: Korjattiin asentamalla kokonaan uusi johdin
3. Sisä/ulkolämpömittarin LCD-näyttö oli mustunut Odottaa uuden lämpömittarin hankintaa
   
4. Pentterin harmaavesisäiliön pumpun kytkin ei toiminut Korvattiin uudella kytkimellä, joka otettiin varaosista. Tämä oli 6. kytkin harmaavesisäiliön asennuksen jälkeen v. 2009.
   
5. Akkupölynimurin akut täysin kuolleet: Korjattiin asentamalla uudet akut jotka otettiin veneen varaosista
6. Salongin kaapin oven sarana jumissa styyran puolella Vuosia sitten vuodon yhteydessä messinkiseen saranaan on päässyt merivettä ja se jatkaa hapettumista varmaan maailman tappiin saakka. Korjataan uusimalla sarana, kunhan ehditään.
   
7. HP funktiolaskimen LCD-näyttö mustunut Odottaa uuden laskimen hankintaa. Harmi vain, että kätevällä RPN notaatiolla varustettuja laskimia ei taida enää olla saatavissa.
   
8. Otsalamppujen kuoret tahmaantuneet ja linssit sumenneet Odottaa uusien otsalamppujen hankintaa. Monet jokapäiväiset tavarat eivät kestä tropiikin lämpötiloja.
   
9. MagLite taskulamppu oli hapettunut sisältä niin, että paristot eivät mahtuneet paikoilleen Muutama vuosi sitten paristot unohtuivat lamppuun ja vuotivat. Silloisesta huolellisesta puhdistuksesta huolimatta hapettuminen vain jatkuu. Se korjattiin ainakin toistaiseksi liottamalla kuorta muutama tunti fosforihapossa.
   
10. Fiskarsin veitsien kahvat tahmaantuneet Veitset sai käyttökuntoon pesemällä kahvat petrolilla. Fiskarsin pehmeät (musta/oranssi) veitsenkahvat eivät kestä tropiikin lämpötiloja.
    
11. CD-soitin ei toimi, radiopuoli toimii Ilmeisesti levy ei pyöri. Yritetään korjata, kun ehditään. Jos ei onnistu, on hankittava uusi.
    
12. Tuulimittariston tuulen suunnan näytöt heilahtelivat villisti oikean lukeman ympärillä Oli helppo arvata, että suuntanäytön vaimennuskondensaattori oli menettänyt varauskykynsä. Tämä on tyypillistä ikääntyville elektrolyyttikondensaattoreille. Irenen varaosista löytyi sopiva kondensaattori ja vika korjaantui helposti.
    
13. Garmin 182 mustavalkoisen karttaplotterin mustunut näyttö on mennyt entistä mustemmaksi Pääasiallinen käyttömme karttaplotterille on ankkurivahti, joka näyttää asemamme ankkuriin nähden. Kaikissa nykyisissä väriplottereissa on niin huono resoluutio, että valmistajat eivät varusta niiden ohjelmiin tähän tarkoitukseen riittävän pientä skaalaa, ja mustavalkoisia ei enää valmisteta. Emme ole myöskään löytäneet toimivaa plotteria käytettynä. Austalialaisen naapuriveneen kippari oli harmitellut samaa asiaa ja tutkinut markkinoilla olevat tuotteet perin pohjin. Hänellä on 12" Furuno, mutta siitäkään ei ole tähän tarkoitukseen sen enempää kuin viime vuonna asennetusta omasta väriplotteristamme. Ainoa ratkaisu, jonka hän oli löytänyt, on tietty Samsungin pad, jossa on riittävä resoluutio ja johon on ladattavissa ankkurivahtisovellus. Ongelmana vain on se, että sovellus käyttää padin sisäistä GPS:ää, jonka tarkkuus on surkea. Toistaiseksi käytämme vaikeasti luettavaa vanhaa mustavalkoista plotteriamme.
    
14. SSB-radion kovaääninen pätkii pahoin ja on suuren osan ajasta mykkä, sen lisäksi LCD-näyttö on jonkin verran mustunut Kuulokeliitin kuitenkin toimii, ja asia saatiin korjattua väliaikaisesti ulkoisella kuulokeliittimeen liitetyllä kaiuttimella. Meillä on myös vararadio, mutta siitäkin on LCD-näyttö mustunut ja se toimii vain radioamatööritaajuuksilla. Tarvittaessa voimme kuitenkin käyttää sitä Winlink-yhteyksiin. Toistaiseksi pärjäämme nykyisellä radiolla ja tyhjään, peltiseen teepurkkiin asennetulla lisäkovaäänisellä. Meillä on radion huoltomanuaali kovalevyllä, ja tarkoitus on yrittää vielä uudelleen radion korjausta, kun sopiva hetki löytyy.
    
15. Canon ip90 printterin paperin siirtomoottori on jumissa Korjausyritys kilpistyi siihen, että yhteen kannen kiinnitysruuveista ei pääse käsiksi ilman erikoistyökalua. Jos sopiva hetki löytyy, yritetään tehdä työkalu ja tehdään uusi korjausyritys. Jos ei onnistu, printteri tuodaan huoltoon Suomeen ja hankitaan uusi varalle. Canon ip90 mustesuihkuprintteri on pienikokoinen ja sillä  voi tehdä valokuvia. Valokuva perheestä on usein osoittautunut parhaaksi vastalahjaksi mitä voimme antaa syrjäisillä seuduilla asuville meihin ystävällisesti suhtautuneille ihmisille. 
    
16. HP 340 printteri: Meillä on varalla HP 340 printteri, mutta se kirjoitti vain yhden sivun hyvää jälkeä ja sen jälkeen 5 sivua huonoa jälkeä. Sen jälkeen tietokone ei enää saanut printteriin yhteyttä. Se printteri lentää roskiin ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa. Harmi vain, että nyt Irenellä ei ole toimivaa printteriä.

Tapio & Eeva Hämäläinen

s/y Irene

Irenen sijaintitieto MP:n sivulla on perustunut Shiptrak.org sivustoon, joka puolestaan on saanut sen Winlinkin tietokannasta. Winlink paransi hiljattain tietokantansa suojausta, ja tietojen saaminen sieltä nyt edellyttää joitakin muutoksia tietoja käyttävien softaan. Shiptrak ei ole ainakaan toistaiseksi toteuttanut niitä, eikä sivu enää toimi. 

Winlinkin oma sivusto tarjoaa aivan saman palvelun kuin Shiptrak ja Winlinkin APRS sivu aukeaa linkillä http://www2.winlink.org:8081/maps/positionReports.aspx?callsign=oh2grk. Tämä avaa karttanäytön, mutta sen voi muuttaa satelliittikuvaksi sivun oikean ylälaidan "KARTTA" painikkeesta.

Olemme seuraavat pari viikkoa purjehtimassa tai ainakin veneessä odottamassa sateen loppumista.

Terveiset

Tapio

Palasimme 12. maaliskuuta 2013 atolli Apatakille, missä Irene oli ollut maihin nostettuna joulukuusta 2011 lähtien. Mukanamme oli 23 pahvilaatikollista ruokaa ja juomaa sekä varaosia ja tarvikkeita. Toimme Suomesta sellaisia varaosia, joita ei saa Tahitilta niin paljon kuin matkalaukkuihimme mahtui ja painot antoivat myöten, mutta suurin osa hankittiin kuitenkin Papeetesta ennalta laaditun suunnitelman mukaisesti. Lento- ja laiva-aikataulusta johtuen meille jää vain puolitoista arkipäivää aikaa suorittaa hankintoja Papeetessa, joten ne pitää suunnitella tarkasti etukäteen, varsinkin kun ottaa huomioon, että useimmat liikkeet ovat muutaman tunnin kiinni iltapäivällä.

Irene laskettiin vesille Apataki Carenagessa kolme viikkoa tulomme jälkeen. Sen jälkeiset pari viikkoa menivät venetöihin ollessamme Apataki Carenagen poijussa. Elämä vesillä olevassa veneessä on kuitenkin paljon helpompaa kuin maissa, kun veneen systeemit toimivat ja tuuli viilentää ja pitää hyttyset poissa.

Nuorempi poikamme Jyri ja hänen vaimonsa Outi tulivat Apatakille häämatkalleen 9.huhtikuuta mukanaan 12 pahvilaatikollista Papeetesta ohjeittemme mukaan hankittua ruokaa ja juomaa. Seuraavat 4 viikkoa kuluivat nopeasti heidän kanssaan. Vietettyämme ensin joitakin päiviä Apataki Carenagen poijussa nauttien Laun perheen vieraanvaraisuudesta purjehdimme Apatakin laguunin koilliskulmalle Oparariin kalastamaan ja tutustumaan laguunin luontoon ja vesielämään. Palasimme sieltä vielä viikoksi Carenageen, jossa rikasimme purjelautamme ja Jyri pääsi pitkästä aikaa surffaamaan.

Lähdimme Carenagesta vappuna tarkoituksena purjehtia Anse Amyotiin naapuriatolli Toaulla. Pysähdyimme kuitenkin yöksi muutaman mpk:n päähän eteläisestä passesta sijaitsevan saaren Motu Rua Vahinen (motu=saari) suojaan ehtiäksemme passeen virtaminimin aikaan, joka oli aikaisin aamulla. Jyri lähti siellä snorklaamaan, mutta tuli pian takaisin oikein vauhdilla, sillä pohjalla lepäilevä parimetrinen grey reef shark oli noussut sieltä snorklaajaa ihmettelemään. Ne ovat uteliaita eläimiä ja saattavat tulla katsomaan sukeltajaa läheltä varsinkin alueilla, missä ne eivät ole tottuneet ihmisiin. Grey reef shark voi joskus myös tulkita sukeltajan tunkeilijaksi ja käyttäytyä aggressiivisesti. Suurin osa laguuneilla sattuvista hain puremista on grey reef sharkin aiheuttamia, mutta ne eivät tapahdu syöntitarkoituksessa. Kaksi muuta suurikokoista laguuneilla elävää hailajia ovat lemon shark ja nurse shark. Ne voivat näyttää pelottavilta, mutta eivät juuri piittaa ihmisistä. Suurin osa haikannasta on hieman pienempiä blacktip- ja whitetip sharkeja. Niitä on paljon, mutta niitä ei pidetä vaarallisina ihmisille, elleivät ne riehaannu veteen leviävästä verestä. Siimalla kalastamista ne kyllä haittaavat nappaamalla koukkuun tarttuneen kalan jos sattuvat paikalle. Silloin ei kannata jatkaa kalastamista, sille ne jäävät lähistölle odottamaan seuraavaa helppoa saalista.

Seuraavana aamuna pääsimme vaikeuksitta ulos passesta, mutta nappivastainen tuuli kenkkuili meille puhaltaen squalleissa 10-14 m/s ja niiden välissä 3-5 m/s. Meillä oli myös puolentoista solmun vastavirta. Vaikka matkaa ei ollut kuin 25 mpk, emme ehtineet Anse Amyotiin ennen pimeän tuloa. Matkalla vieheeseemme tarttui 15 kiloinen mahi-mahi, ja Outi pääsi kokemaan sekä kalastamisen jännitystä että merisairautta suunnilleen sen karmeimmassa muodossa.

Anse Amyot on Toaun luoteisnurkalla sijaitseva ns. blind passe, josta ei pääse laguunille muutoin kuin kanootilla, mutta se muodostaa kuitenkin aallokolta suojaisen ankkurilahden. Paikka oli meille tuttu, mutta sisääntulo on kapea. Päätimme kuitenkin yrittää sisään pimeässä, sillä sisääntulossa on linjavalot. Taempi linjavalo kuitenkin sammahti kesken lähestymisen, arvatenkin aurinkopanelilla ladattava akku oli menettänyt varauskykynsä eikä sähköä riittänyt kuin tunnin ajan auringon laskettua. Jatkaessamme varovasti lähestymistä GPS:n varassa meitä kutsuttiin VHF:llä. Kutsuja oli lahdessa ankkurissa oleva jenkkivene, jonka kippari tarjoutui tulemaan jollalla opastamaan meidät sisään. Se oli mitä tervetulleinta, ja pääsimme ankkuriin ilman kohtuutonta riskiä. Jenkkikipparin vaimo Liisa on suomalainen ja ilahtui kovin, kun pääsi puhumaan äidinkieltään kanssamme. Tässä tarinassa on kaksi opetusta:

• Näimme ankkurivaloja Anse Amyotissa, ja menettelimme tyhmästi kun emme itse pyytäneet hyvissä ajoin apua sisääntulossa VHF:llä. Vaikka olimme atollin suojan puolella, niin sen ympäri kiertävän mainingin vuoksi mikä tahansa pohjakosketus olisi johtanut hyvin suurella todennäköisyydellä veneen tuhoutumiseen.
  

• Tyypillinen veneonnettomuus korallialueella johtuu juuri karille ajosta huonossa näkyvyydessä. Olemme monta kertaa päättäneet, että pimeässä emme yritä sisäänmenoa, vaan jäämme kiltisti merelle odottamaan päivänvaloa. Nyt kuitenkin annoimme mukavuudenhalumme voittaa ja toimimme vastoin periaatettamme. Myös halu helpottaa huonosti voivan miehistön osan kärsimystä painoi vaakakupissa.
  

Viivyimme Anse Amyotissa muutamia päiviä, joiden aikana nuoret pääsivät snorklaamaan Tuamotun upeimmilla korallinpäillä. Anse Amyotista jatkoimme yöpurjehduksen päässä olevalle Fakaravalle, joka on Toausta seuraava atolli etelään. Matkalla Fakaravalle törmäsimme squallirintamaan, jossa tuuli nousi yön ajaksi 15-20 m/s tuntumaan, joten Outi pääsi kokemaan vielä senkin puolen tätä elämää. Tällä kertaa matka sujui vauhdikkaasti, ja olimme passen ulkopuolella jo aamuyöstä. Jäimme piihin odottamaan päivänvaloa, mutta virta painoi meidät passen alatuulen puolelle. Korkean aallokon ja virran vuoksi emme päässeet takaisin moottorilla, vaikka matka oli lyhyt. Päivän valjettua ajoimme lähelle rantaa, ja pääsimme akanvirrassa takaisin passeen.

Olimme jo Fakaravan laguunilla, kun mastosta kuului kova pamaus, osia lensi mereen ja keulapurje romahti kannelle. Jouduimme odottamaan muutamia päiviä veneen keikkumisen vuoksi ennen kuin saimme haetuksi maston huippuun jääneen fallin pään alas ja pääsimme tarkastelemaan tapahtuman syytä. Vaihdoimme muutama vuosi sitten jatkuvaa huoltoa tarvitsevat fallien messinkiset pikasakkelit melko järeisiin ruostumattomiin (pituus 125 mm), joiden työkuormaksi on spesifioitu 4000 kg. Tällainen sakkeli oli katkennut paksusta kohtaa noin 10 mm päässä saranasta. Murtumapinnassa ei ollut juuri lainkaan tuoretta metallia näkyvillä raerajakorroosion vuoksi. Päällepäin ei sakkelissa kuitenkaan ollut näkynyt mitään vikaa. Aiomme palata käyttämään messinkisiä pikasakkeleita, niihin voi ainakin luottaa.

Fakaravalta Outi ja Jyri lensivät Papeeteen jatkaakseen matkaa Amerikan kiertueelleen. Heidän lähdettyään odotimme siellä vuorolaivan käyntiä, ja sen jälkeen voimme ostaa ensimmäiset tuoreet vihannekset kuukauteen. Bunkrattuamme perusteellisesti seilasimme takaisin Anse Amyotiin tarkistamaan paikallisen ystävämme verenpainelääkityksen, jonka Eeva oli aloittanut tulomatkallamme. Toaulla ei ole mitään terveyspalveluja, koska asukkaitakin on vain noin 30. Fakaravallakin lääkäri on paikalla vain 2 viikkoa kuukaudessa. Koska meillä oli vielä maaliskuussa mukanamme tuotuja uusia varusteita asentamatta nuorten meille tuomien lisäksi, päätimme lähteä takaisin Apatakin koilliskulmalle omaan rauhaan jatkamaan venetöitä ja kalastamaan, vaikka se oli kaikki taaksepäin purjehdussuunnitelmiamme ajatellen. Siellä voimme hankkia itse ruokamme, koska tiedämme mitä kaloja voimme syödä. Anse Amyotissa vierähti lähes viikko, koska Eevan piti varmistaa ystävämme verenpaineen stabiloituminen. Saimme sieltä mukaamme kylmälaukullisen kalafileitä toimitettavaksi Apataki Carenageen, joka sijaitsee Apatakin laguunin kaakkoiskulmalla, joten suuntasimme ensin sinne.

Apatakin laguuni on karkeasti suorakaiteen muotoinen ja kooltaan noin 15 x 12 mpk. Atollin ainoa kylä Niutahi sijaitsee sen lounaiskulmalla eteläisen passen varrella. Niutahissa on myös lentokenttä, jonne Air Tahiti lentää kolmesti viikossa 6-paikkaisella koneella. Tulimme sisään laguuniin eteläisen passen kautta, mutta ajoituksemme ei osunut aivan nappiin, koska passessa oli 4-5 solmun pyörteinen vastavirta. Kun tähän vielä lisää 10 m/s vastatuulen ja sen laguunin sisällä nostaman aallokon, ei nopeusreserviä jäänyt kuin solmun verran täydellä moottoriteholla. Päästiin kuitenkin läpi. Tiesimme odottaa normaalia voimakkaampaa vastavirtaa, koska merellä vyöryi roaring fortiesilla puhaltavan myrskyn lähettämä 3 m korkuinen maininki. Se täyttää laguuneja murtuessaan laguunin reunariuttaa vasten ja lisää ulosvirtaavan veden määrää niin, että virta ei välttämättä käänny lainkaan vuorovedestä huolimatta. Lisäksi maininki muuttaa laguunin viivetekijää eli virtaushuipun ja vuoroveden huipun välistä aikaeroa. Apatakin eteläisessä passessa tämä aikaero on 1,5 - 3 tuntia. Meillä on apuna useiden cruisereiden kokemusten perusteella laadittu Tuamotu Current Guestimator tietokoneohjelma, mutta varsinkin korkean mainingin olosuhteissa sen tarkkuus on nimensä veroinen, eli vastaa hyvää arvausta. 

Carenagessa vierähti muutamia päiviä. Siellä ollessamme tuli vuorolaiva käymään Niutahissa ja Eeva pääsi Carenagen veneen mukana käymään kaupassa täydentämässä vihannes- ja olutvarastoamme. Kauppaa pidetään auki vain niin kauan kuin tavaraa riittää vuorolaivan käynnin jälkeen. Lähdimme Carenagesta mielipaikkaamme Oparariin laguunin koilliskulmalla 21.5. Moottorillamme oli starttivaikeuksia jo Fakaravalta lähtiessämme. Arvelin silloin niiden johtuvan huonosta kontaktista hehkutusjärjestelmässä. Apataki Carenagessa asiaa tutkiessani huomasin pakoputken rosterisesta joustavasta osasta tippuvan vesipisaroita. Siellä ei vettä saa olla missään tapauksessa, koska Irenen pakoputki on kuiva istumalaatikon takaosassa kannen tasolla sijaitsevaan vedenerottimeen saakka. Pakoputken ympärillä on suurempi halkaisijaisen putken muodostama vesivaippa, joka jäähdyttää kuivan osan. Siirtämällä vedenerottimen niin ylös kuin mahdollista olemme varmistaneet sen, että pakoputken kautta ei pääse vettä moottoriin ankarassakaan aallokossa, mikä on tapahtunut useille muille veneille, joissa on tavanomainen märkä pakoputki.

Irrotimme pakoputken kuparisen kuivan osan ja totesimme, että putkeen oli syöpynyt reikä ja vesi pääsi vesivaipasta kuivalle puolelle. Koska kuuma merivesi on sellaista myrkkyä, että tavanomaiset haponkestävät teräkset AISI 304 ja 316 ruostuvat hetkessä, oli moottorin ja pakoputken vesivaipallisen osan välissä olevaan rosteriseen haitariputkeen ehtinyt syöpyä pieniä reikiä, joista näkemäni vesipisarat olivat peräisin. Vettä oli myös öljyn seassa, mikä piti luonnollisesti vaihtaa. Pestessämme pakoputkea suolahapolla rantahietikolla vuoto lisääntyi selvästi, mikä viittaa siihen, että putken seinämä on seitinohut laajalta alueelta. Valitettavasti vuotokohtaa ei pystynyt näkemään, koska se on juuri putkessa olevassa 90 asteen mutkan takana. Asensimme putken takaisin paikoilleen ja ohitimme vesivaipan letkulla. Siten voimme käyttää moottoria noin. 10 min kerrallaan ennen kuin vesivaippa kuumeni liiaksi. Tein pakoputken kuivan osan itse paksuseinäisestä kupariputkesta melko tarkalleen 40 vuotta sitten. Päätimme hankkia uuden samanlaisen putken, ja jos se kestää toiset 40 vuotta, on sen puhki syöpyminen jonkun muun kuin meidän ongelma.

Purjehdimme takaisin Apataki Carenageen toukokuun lopulla ja pyysimme isäntäväeltä apua pakoputkiongelmaamme. Alfredin isä Assam olikin juuri lähdössä Papeeteen lääkäriin, ja hän otti mukaansa vuotavan putkemme. Alfredin ja Paulinen tytär asuu Papeetessa ja oli juuri saanut esikoisensa, joten Pauline oli Papeetessa tytärtään auttamassa ja vauvaa paapomassa. Pauline toimitti putken metallipajalle malliksi, ja sitten kului viikko ennen kuin se saatiin siellä työn alle. Ilmeisesti kupariosien kohdalla oli joitakin saantivaikeuksia, koska minulla oli täysi työ selittää, etten missään tapauksessa halua putkea tehtävän haponkestävästä teräksestä. Materiaalia odoteltiin pari viikkoa, ja sen jälkeen itse putken tekemiseen meni pari työpäivää. Koska laiva käy Apatakilla vain kerran kahdessa viikossa, meni uuden putken kuljetukseen Apatakille reilu viikko.

Koko tämän ajan olimme kiinnittyneinä Apataki Carenagen poijuun. Olo poijussa tuntui turvattomalta, kun tuuli kääntyi luoteeseen ja nousi 12-15 metriin sekunnissa. Tällöin meillä oli avointa selkää laguunin sisällä edessämme 16 mpk ja rannan korallipäät muutaman veneen mitan päässä takanamme. Jos poiju olisi pettänyt, aikaa mihinkään toimenpiteisiin veneen pelastamiseksi ei olisi jäänyt, varsinkin kun moottori ei ollut toimintakunnossa. Laskimme varmuuden vuoksi ankkurin, mutta se jäi väistämättä ketjukasan alle. Siirtäessämme ankkuria tuulen kääntyessä havaitsimme, että se oli sotkeentunut omaan ketjuunsa. Sen selvittäminen oli kenkku homma, koska aallot löivät keulakannen yli ja kannella oli vähän väliä puoli metriä vettä. Tässä vaiheessa myös satoi 6 vuorokautta yhteen menoon.

Odotteluajan käytimme venetöihin. Saimme mm. ommelluksi Irenen uuden säilytyspeiton kokoon. Peitto on kooltaan 6,3 x 3,6 m ja kaikkine vahvikkeineen, muotolaskoksineen ja purjerenkaineen sen tekemiseen kului viisi täyttä työpäivää. Saimme onneksi käyttää isäntäväkemme ruokasalia ompeluun. Keulan styyranpuolen dorade-venttiilistä oli alkanut tippua vesipisaroita. Syyksi paljastui rosterisen kansiläpivientiputken korroosio. Teimme uuden putken laminoimalla lasikuidusta. Uuden GPS-plotterin asennus vaati paljon työtä johtojen vetoineen ja kansiläpivienteineen, koska se ei suostunut toimimaan ulkoisen antennin puutteessa vanhan plotterin paikalla. Myös uuden Fish Finder kaikuluotaimen asennukseen meni pari päivää. Vanhan veneen sähköjärjestelmien modernisoinnissa tuntuu riittävän työtä loputtomiin, koska kukaan ei voinut 40 vuotta sitten kuvitella, kuinka paljon lisää sähköisiä vempaimia veneeseen kertyy vuosien kuluessa. Tällä kaudella saatiin asennettua 4 automaattisulaketta lisää 12V järjestelmäämme, yksi virran ulosotto lisää kannelle sekä maasähköjärjestelmän muutos vastaamaan nykyisiä vaatimuksia vikavirtasuojakytkimineen sekä monta muuta pitkään työlistalla ollutta työtä. Maasähköjärjestelmän modernisointiin aikaisemmin ei oikein ole ollut motiivia, koska maasähköä ei ole ollut käytettävissämme kahdeksaan vuoteen. Tähän väliin mahtui myös isäntäväkemme uuden aurinkosähköjärjestelmän asennustöitä.

Uutta pakoputkea odotellessamme Eevan tulehtunut imusolmuke kasvoi kasvamistaan ja lopulta puhkesi ja jäi vuotamaan antibiooteista huolimatta. Eevan piti lähteä lentokoneella lääkäriin ja laboratoriotutkimuksiin Papeeteen. Lähtöön liittyi paljon itkua ja jäähyväisten jättämistä, sillä epäilimme vahvasti 6 vuotta sitten koetusta rintasyövästä peräisin olevaa metastaasia. Olimme jo valmiita siihen, että Eeva lentää saman tien Papeetesta Suomeen hoitoihin. Pauline oli Eevaa vastassa Papeeten lentokentällä ja vei hänet korkeatasoiselle klinikalle tutkimuksiin. Tällainen operaatio olisi ollut meille vaikea ilman paikallista apua, sillä ranskan kielen taitomme on yhtä heikko kuin paikallisten asukkaiden englannin kielen taito, joka ei ole hääppöinen. Kyseessä oli kuitenkin vain erittäin sitkeä imusolmuketulehdus, ja Eeva palasi laboratorio- lääkäri- ja apteekkikäyntien jälkeen takaisin Apatakille viikkoa myöhemmin vuorolaivalla. Mukanaan hänellä oli 17 pahvilaatikollista ruokaa ja juomaa sekä mm. uudet räpylät Tapiolle. Tapion vanhat olivat alkaneet murtua kovasta käytöstä johtuen. Räpylät, maski ja harppuuna ovat tärkeitä varusteita ruokahuoltomme kannalta.

Eevan haava ei kuitenkaan parantunut lääkityksestä huolimatta, vaan ja tihkui edelleen. Eeva arveli, ettei se parane ilman kirurgista operaatiota. Lääkäri Papeetessa oli kehottanut hoitamaan asian Suomessa, mikäli leikkaus tarvitaan. Täällä laguuneissa on paljon haita, eikä verta vuotavana ole kiva mennä edes uimaan. Kalastaessanikin muutan aina paikkaa harppuunoituani kalan, sillä hait alkavat pyöriä ympärillä muutamassa minuutissa haistettuaan kalan veren. Yleensä hait eivät ole ihmisistä kiinnostuneita, mutta eivät ne pieniä yksilöitä lukuun ottamatta kyllä väistäkään, jos sattuvat uimaan vastaan.

Saimme uuden pakoputken heinäkuun alussa ja sen asentamiseen kului pari päivää, koska ruuvien reiät paksuun laippaan piti porata paikan päällä niiden kohdistamiseksi. Puolitoista vuotta vanha starttiakkumme kukistui täysin samoihin aikoihin pakoputken kanssa, ja kun sekin oli uusittu, moottori toimi taas. Juuri kun saimme moottorin käyttökuntoon, tarkistimme salongin pilssin. Se oli täynnä vettä. Maston jalan tyhjennysreiästä menee letku automaattisella pilssipumpulla varustettuun WC-tilan pilssiin. Tyhjennysreikä oli mennyt tukkoon ja maston sisään isojen sateiden aikana tunkeutunut sadevesi oli vuotanut ylempänä olevan kaapeliläpiviennin kautta salongin pilssiin. Maston sisusta emme halua tukkia, koska se on varma tapa joutua korroosio-ongelmiin. Vesi on kummaa ainetta, se tulee läpi 0,1 mm raosta helposti, mutta jos teet sille 10 mm reiän, se menee tukkoon eikä päästä pisaraakaan lävitse. Pilssiä siivotessa meni päivä, varsinkin kun siirrettävä pumppumme piti ensin huoltaa ennen kuin se alkoi toimia. Samoihin aikoihin toisen veneen kipparin pohjeluu murtui ja nivelsiteet rapsahtivat. Eevan apua tarvittiin useaan otteeseen, ennen kuin hänelle saatiin lento järjestetyksi parempien terveyspalvelujen piiriin

Meitä oli 2 venettä odottamassa pitkään osia Carenagen poijussa. Toinen oli brittivene, joka menetti peräsimensä peräsinakselin katkettua raerajakorroosion vuoksi merellä toukokuun puolivälissä. Katkenneen akselin pää tönäisi mennessään ohueksi syöpyneen alumiinisen peräsinputken puhki, ja vene oli vähällä upota. Uuden peräsimen toimitus Ranskasta kesti 7 viikkoa ja se saapui elokuun alussa. Olimme luvanneet auttaa kipparia ja isäntäväkeämme sen asennuksessa, koska myös laakeri, laakeripesä ja peräsinputki piti uusia. Täytyy jälleen kerran vain ihmetellä tapaa, millä uudet veneet rakennetaan.

Kun olimme selvinneet näistä operaatioista, purjehdimme takaisin Oparariin Apatakin laguunin koilliskulmalle miettimään jatkosuunnitelmiamme. Olimme suunnitelleet purjehdusta 1000 mpk:n päähän Gambier-saarille Tuamotun kaakkoispäähän tarkoituksena tutustua syrjäisempiin atolleihin matkan varrella. Eevan tilanne oli nyt stabiili, mutta muodosti sellaisen aikapommin, että sen kanssa emme halunneet lähteä vielä syrjäisemmille seuduille. Päätimme katkaista vuoden 2013 purjehduksen ennen aikojaan ja tulla Suomeen hoitamaan terveysongelmat kuntoon. Lensimme Suomeen 28.8. Tahitilta. Arvelimme, että Eevan leikkaus ja toipuminen ottaa todennäköisesti niin paljon aikaa, ettei meidän kannata enää palata ennen syklonikauden alkua. Se alkaa marraskuussa ja loppuu maaliskuussa.

Suursäätila vuonna 2013 oli La Ninan puolella, ja sen seurauksena talvi oli hyvin tuulinen. Kaukana etelässä isot korkeapaineet liikkuivat lännestä itään kuin helmet nauhassa, ja niiden pohjoispuolella tuulee kovaa idän ja kaakon väliltä. Korkeapaineet tapaavat olla hidasliikkeisiä, ja 12-15 m/s tuulta jatkuu yleensä viikon kerrallaan. Kesäkuun puolivälistä elokuun puoliväliin ei viime vuonna mahtunut montakaan päivää ilman kovaa tuulta. Tuuligeneraattoriamme ei useinkaan tarvinnut pitää päällä kuin muutama tunti päivässä energian tarpeemme kattamiseksi. Korkeapaineet pyörtävät myös kylmää ilmaa tropiikkiin, ja sen myötä niiden pohjoispuolelle syntyy usein okluusiorintama sateineen. Huhtikuu ja toukokuu ovat yleensä parasta purjehdusaikaa pasaatituulen alueilla, kun talvituulet eivät ole vielä alkaneet. Sama pätee syys- ja lokakuuhun ennen syklonikautta.

Nyt ollaan lähellä auringonpilkkumaksimia, ja sen seurauksena radiokelit olivat hyvät. Pidin suoria yhteyksiä suomalaisiin radioamatööreihin lähes joka ilta. Yksi heistä on entinen jäsenemme Veikko Pakarinen Marjaniemestä, joten olimme kyllä perillä Marjaniemen kuulumisista. Vanha ystävämme Mikko Oksanen purjehti viime kesänä s/y Ninnillään Islannista Grönlantiin ja sieltä Fär-saarten kautta Suomeen. Häneenkin sain usein radioyhteyden, vaikka kummallakin on vain takastaagiantenni ja verraten heikkotehoinen radiolähetin.

Kaikkiaan vuosi 2013 ei ollut meille hyvä purjehdusvuosi, vaikka mitään todella vakavaa ei tapahtunutkaan. Matkaa kertyi lokiin vain 500 mpk.

Kirjoitamme tätä maaliskuun puolessa välissä Marjaniemessä. Meillä oli paluuliput Tahitille 27.2.2014, mutta Eevan hoito oli vielä kesken, joten siirsimme lähtömme Vapun päivään. Toivottavasti pääsemme matkaan edes silloin.

Eeva ja Tapio Hämäläinen
s/y Irene

Apatakin laguunin koillisnurkka 16.8.2013
15 deg 23.0 min S
146 deg 12.1 min W

Meillä ei ole paljon kerrottavaa. Olemme jälleen Apatakin laguunin koilliskulmalla ankkurissa. Purjehdussuunnitelmamme tälle vuodelle ovat peruuntuneet. Teimme huhtikuussa 400 mpk lenkin poikamme ja hänen vaimonsa kanssa Tuamotulla, ja palasimme sitten tänne asentamaan uusia varusteita hajonneiden tilalle. Vastoinkäymisemme alkoivat toukokuun puolivälissä. Kuten edellisissä kuulumisissa kerroimme, moottoriimme tuli vettä vuotavasta pakoputken vesivaipasta. Teetimme uuden putken metallipajalla Papeetessa, jonne lähetimme vanhan putken malliksi. Polynesiassa kaikki ottaa paljon aikaa, odotimme uutta putkea 6 viikkoa. Siihen sisältyi myös laivarahdista johtuva viive, sillä laiva käy Apatakilla vain joka toinen viikko. Koko tämän ajan olimme Apataki Carenagen poijussa.

Olo poijussa tuntui turvattomalta, kun tuuli kääntyi luoteeseen ja nousi 12-15 metriin sekunnissa. Tällöin meillä oli avointa selkää laguunin sisällä edessämme 16 mpk ja rannan korallipäät muutaman veneen mitan päässä takanamme. Jos poiju olisi pettänyt, aikaa mihinkään toimenpiteisiin veneen pelastamiseksi ei olisi juuri jäänyt, varsinkin kun moottori ei ollut toimintakunnossa. Laskimme varmuuden vuoksi ankkurin, mutta se jäi väistämättä ketjukasan alle. Siirtäessämme ankkuria tuulen kääntyessä havaitsimme, että se oli sotkeentunut omaan ketjuunsa. Sen selvittäminen oli kenkku homma, koska aallot löivät keulakannen yli ja kannella oli vähän väliä puoli metriä vettä. Tässä vaiheessa myös satoi 6 vuorokautta yhteen menoon.

Uutta pakoputkea odotellessamme Eevan tulehtunut imusolmuke kasvoi kasvamistaan ja lopulta puhkesi ja jäi vuotamaan. Eevan piti lähteä lääkäriin ja laboratoriotutkimuksiin Papeeteen. Lähtöön liittyi paljon itkua ja jäähyväisten jättämistä, sillä epäilimme vahvasti 6 vuotta sitten koetusta rintasyövästä peräisin olevaa metastaasia. Olimme jo valmiita siihen, että Eeva lentää samantien Suomeen hoitoihin. Ilmeisesti kyseessä oli kuitenkin vain erittäin sitkeä imusolmuketulehdus, ja Eeva tuli takaisin Apatakille viikon kuluttua mukanaan 17 pahvilaatikollista ruokaa ja juomaa. Haava ei kuitenkaan ole paranntunut ja tihkuu edelleen, eikä varmaan parane ilman leikkausta. Täällä laguuneissa on paljon haita, eikä verta vuotavana ole kiva mennä edes uimaan. Kalastaessanikin muutan aina paikkaa harppuunoituani kalan, sillä hait alkavat pyöriä ympärillä muutamassa minuutissa haistettuaan kalan veren. 

Odotteluajan käytimme venetöihin. Saimme mm. ommelluksi Irenen uuden säilytyspeiton kokoon. Entinen repeytyi tuulessa viime marraskuussa. Peitto on kooltaan 6,3 x 3,6 m ja kaikkine vahvikkeineen, muotolaskoksineen ja purjerenkaineen sen tekemiseen kului viisi täyttä työpäivää. Saimme onneksi käyttää isäntäväkemme ruokasalia ompeluun. Nyt on kangas valmis seuraavaa säilytyskautta varten. Uuden GPS-plotterin asennus vaati paljon työtä johtojen vetoineen ja kansiläpivienteineen, koska se ei suostunut toimimaan ulkoisen antennin puutteessa vanhan plotterin paikalla. Myös uuden Fish Finder kaikuluotaimen asennukseen meni pari päivää. Vanhan veneen sähköjärjestelmien modernisoinnissa tuntuu riittävän työtä loputtomiin, koska kukaan ei voinut 40 vuotta sitten kuvitella, kuinka paljon lisää sähköisiä vempaimia veneeseen kertyy vuosien kuluessa. Tällä kaudella saatiin asennettua 4 automaattisulaketta lisää 12V järjestelmäämme, yksi virran ulosotto lisää kannelle sekä maasähköjärjestelmän muutos vastaamaan nykyisiä vaatimuksia vikavirtasuojakytkimineen sekä monta muuta pitkään työlistalla ollutta työtä. Maasähköjärjestelmän modernisointiin aikaisemmin ei oikein ole ollut motiivia, koska maasähköä oli käytettävissämme viimeksi 8 vuotta sitten. 

Saimme uuden pakoputken heinäkuun alussa ja sen asentamiseen kului pari päivää, koska ruuvien reiät paksuun laippaan piti porata paikan päällä niiden kohdistamiseksi. Puolitoista vuotta vanha starttiakkumme kukistui täysin samoihin aikoihin pakoputken kanssa, kun sekin oli uusittu, moottori toimi taas. Juuri kun saimme moottorin käyttökuntoon, tarkistimme salongin pilssin. Se oli täynnä vettä. Maston jalan tyhjennysreiästä menee letku automaattisella pilssipumpulla varustettuun WC-tilan pilssiin. Tyhjennysreikä oli mennyt tukkoon ja maston sisään isojen sateiden aikana tunkeutunut sadevesi oli vuotanut ylempänä olevan kaapeliläpiviennin kautta salongin pilssiin. Maston sisusta emme halua tukkia, koska se on varma tapa joutua korroosio-ongelmiin. Vesi on kummaa ainetta, se tulee läpi 0,1 mm raosta helposti, mutta jos teet sille 10 mm reiän, se menee tukkoon eikä päästä pisaraakaan lävitse. Siinä päivä kuluikin pilssiä siivotessa, varsinkin kun siirrettävä pumppummekin piti ensin huoltaa ennen kuin se alkoi toimia. Samoihin aikoihin toisen veneen kipparin pohjeluu murtui ja nivelsiteet rapsahtivat. Eevan apua tarvittiin useaan otteeseen, ennenkuin hänelle saatiin lento järjestetyksi parempien terveyspalvelujen piiriin. Tähän väliin mahtui myös isäntäväkemme uuden aurinkosähköjärjestelmän asennustöitä.

Meitä oli 2 venettä odottamassa pitkään osia Carenagen poijussa. Toinen oli brittivene, joka menetti peräsimensä peräsinakselin katkettua raerajakorroosion vuoksi merellä toukokuun puolivälissä. Katkenneen akselin pää tönäisi mennessään ohueksi syöpyneen peräsinputken puhki, ja vene oli vähällä upota. Uuden peräsimen toimitus Ranskasta kesti 7 viikkoa ja se saapui elokuun alussa. Olimme luvanneet auttaa kipparia ja isäntäväkeämme sen asennuksessa, koska myös laakeri, laakeripesä ja peräsinputki piti uusia. Täytyy jälleen kerran vain ihmetellä tapaa, millä uudet veneet rakennetaan. 

Kun olimme selvinneet näistä operaatioista purjehdimme takaisin Apatakin laguunin koilliskulmalle miettimään jatkosuunnitelmiamme. Olimme suunnitelleet purjehdusta 1000 mpk:n päähän Gambier-saarille Tuamotun kaakkoispäähän tarkoituksena tutustua syrjäisempiin atolleihin matkan varrella. Eevan tilanne on nyt stabiili, mutta muodostaa sellaisen aikapommin, että sen kanssa emme halua lähteä vielä syrjäisemmille seuduille. Päätimme katkaista tämän vuoden purjehduksen ennen aikojaan ja tulla Suomeen hoitamaan terveysongelmat kuntoon. Olemme nyt valmistelleet venettä ylösnostoa ja säilytystä varten ja lennämme Suomeen 28.8. Tahitilta. Eevan leikkaus ja toipuminen ottaa todennäköisesti niin paljon aikaa, ettei tänne kannata enää palata ennen syklonikauden alkua. Se alkaa marraskuussa ja loppuu maaliskuussa. Meillä on paluuliput 27.2.2014. Tällä aikataululla tulemme viettäneeksi sydäntalven sekä Suomessa että täällä.

Täällä on ollut tuulinen talvi. Kaukana etelässä isot korkeapaineet ovat liikkuneet lännestä itään kuin helmet nauhassa, ja niiden pohjoispuolella on tuullut kovaa idän ja kaakon väliltä. Korkeapaineet tapaavat olla hidasliikkeisiä, ja 12-17 m/s tuulta jatkuu yleensä viikon kerrallaan. Kesäkuun puolivälistä elokuun puoliväliin ei ole tänä vuonna mahtunut montakaan päivää ilman kovaa tuulta. Tuuligeneraattoriamme ei ole useinkaan tarvinnut pitää päällä kuin muutama tunti päivässä energian tarpeemme kattamiseksi. Korkeapaineet pyörtävät myös kylmää ilmaa tropiikkiin, ja sen myötä niiden pohjoispuolelle syntyy usein okluusiorintama sateineen. Nyt on talvi kääntymässä kevään puolelle ja kovat tuulet ovat hellittäneet. Radiokelit ovat olleet hyvät, olen pitänyt suoria yhteyksiä suomalaisiin radioamatööreihin lähes joka ilta. Yksi heistä on jäsenemme Veikko Pakarinen Marjaniemestä, joten olemme kyllä perillä Marjaniemen kuulumisista.

Tässä kuulumisemme tältä erää, jatkoa seurannee ensi toukokuussa.

Hyvää purjehduskauden loppua,

Eeva ja Tapio Hämäläinen
s/y Irene

P.P.P. toukokuussa 2013
Kuulumistemme tähän osaan pyrimme kokoamaan sellaista tietoa, josta arvelemme olevan hyötyä pitkän matkan purjehdusta ja cruising-elämää suunnitteleville. Seuraavasta käy toivottavasti ilmi, millaisia varaosia kannattaa pitää veneessä mukana.

Pidämme Irenellä listaa määräaikaishuolloista, jossa on määritelty huoltoväli kullekin kohteelle ja johon merkitään suoritetut huollot. Sen lisäksi pidämme huoltopäiväkirjaa, joihin kirjataan sellaisia yksittäistapauksia, joiden muistamisesta voi olla hyötyä tulevaisuudessa. Tässä yhteenveto Irenen huoltopäiväkirjasta parin viime kuukauden ajalta:

2.4.13 
Pentterin harmaavesisäiliön pumppu (Johnson Viking 16) ei jaksanut lainkaan imeä, koska läppäkumi oli paisunut eivätkä läpät sulkeutuneet kunnolla, läppien hiominen paransi vaivan
2.4.13 
Pentterin harmaavesisäiliön laponestoventtiilin kansi oli haljennut ja venttiili vuoti pahasti, kansi korvattiin lähes sopivalla pullon korkilla, johon porattiin reikä
5.4.13 
Asennettu 2 uutta kaidetta ruffin katolle
8.4.13 
Kannella olevat vesi-ja polttoainekanisterit uusittu, vanhat kiinnitysalustat eivät sopineet uusille kanistereille, kuusi alustaa muutettu ja rakennettu kaksi uutta, tämä vei useita työpäiviä
10.4.13 
Muutettu vanhat kanisterien suojapeitteet sopiviksi uusille kanistereille ja ommeltu kaksi uutta peitettä 
15.4.13 
Istumalaatikon kaikuluotain uusittu, vanha ei toiminut vesillelaskun jälkeen
15.4.13 
Irronnut juotos käsi-VHF:n akkusetistä korjattu, hajonnut poissa ollessamme
18.4.13
 Laptop hajosi, Windows jää jumiin kesken boottauksen, korvattu toistaiseksi varaläppärillä
19.4.13 
Ommeltu uudet Ranskan Polynesian ja Ranskan kohteliaisuusliput, liput kestävät käytössä ehjinä 2-3 kuukautta
20.4.13 
Jollan perämoottorin suojahuppu uusittu, vanhan oli aurinko syönyt hajalle
20.4.13 
24 laturin diodisilta uusittu, lataus toimi vain osateholla, sillan vaihto ei auttanut
29.4.13 
Jääkaapin kompressoritilan tuuletin uusittu, vanha alkoi täristää ja räpistä laakerivian vuoksi
29.4.13 
Perämoottorin kippauksen estohaka korjattu kovajuottamalla, haka hajosi raerajakorroosin vuoksi
30.4.13 
Akkuvirtaa mittaava digitaalivolttimittari uusittu, vanha vain lopetti toimintansa
3.5.13 
Perämoottorin bensatankin polttoaineputken juureen ilmestynyt halkeama korjattu joustoepoksilla
5.5.13 
24V laturin säätimen päätetransistoria edeltävä transistori uusittu, nyt lataus on ok
7.5.13 
Merivesipumpun sulakepesä uusittu, vanhan oli korroosio syönyt käyttökelvottomaksi
8.5.13 
WC:n ja loput salongin valoista vaihdettu LED-valoiksi
14.5.13 
12V akkujen latausjännitteet säädetty huomioimaan uuden AGM-akun korkeamman latausjännitteen
15.5.13 
Genuafallin raerajakorroosion vuoksi katkennut rosterinen pikasakkeli uusittu, fallin pää noudettu maston huipusta
Ompelukoneen huolto
16.5.13 
Vedenkeräysjärjestelmän letkujen uusiminen
Keulapurjeen halssikulman tampin uusiminen, ommeltu kuormaliinasta
Pakatun jollan kiinnityshihnojen uusiminen, ommeltu kuormaliinasta
Pakatun jollan suojapussin korjaus
17.5.13 
Istumalaatikon himmeiksi menneiden instrumenttipaneleiden suojakansien kiillotus
18.5.13 
Storan peitteen korroosion syömiä purjerenkaita uusittu
22.5.13 
Todettu vettä moottorissa, vuotokohdan etsintä ja moottorin öljyn vaihto
23.5.13 
Pakoputki purettu ja pesty suolahapolla, pakoputken vesivaippa vuotaa pakoputkeen ja edelleen moottoriin
Asennus takaisin paikoilleen, vesivaippa ohitettu muoviletkulla 
24.5.13 
Vian etsiminen istumalaatikon kaikuluotaimesta, 2 vuotta sitten uusitussa läpiasennetussaa anturissa on kosteutta
25.5.13 
WC:n pumpun akselitiivisteen vaihto
Ankkurivinssin käyttökapulan mikrokytkimen korjaus, jousi kuoleentunut, lisätty pätkä kierrejousta jousen alle
Ankkurivinssin toinen solenoidi jumittaa, solenoidi avattu ja puhdistettu ruostehitusista
26.5.13 
Starttiakku menetti varauskykynsä hyvin nopeasti eikä jaksa enää käynnistää moottoria, akku on 1,5 vuotta vanha 
28.5 13 
Vesitankkimittarin anturit ja mittari instrumenttipaneelissa vaihdettu WEMAan, VDO:n anturit eivät kestä täällä
29.5.13 
Pentterin harmaavesisäiliön pumpun kytkin lopetti toimintansa, kytkin uusittu 
31.5.13 
Savustuslaatikon alumiininen ritilän aluspelti murtui, uusi tehtiin messinkipellistä 
1.6.13 
Akkukäyttöisen pölynimurin korjaus, yksi diodi oli oikosulussa, aikaa hukkui melkein päivä

Lisätietoja ja selityksiä:
Vesi moottorissa
Veden tunkeutuminen moottoriin on vakava ongelma. Irenen pakoputken alkuosa on kuiva ja jäähdytysvesi kulkee sen ympärillä olevassa vesivaipassa. Vedenerotin on vasta kannen tasolla, mikä varmistaa sen, että vettä ei pääse moottoriin kovassakaan kelissä. Kuparista tehty vesivaipallinen osa on liitetty moottorin pakosarjaan joustavalla rosterisella haitariputkella, josta tippui vesipisaroita. Koska kuuma merivesi on sellaista myrkkyä, että tavanomaiset haponkestävät teräkset AISI 304 ja 316 ruostuvat hetkessä, oli moottorin ja pakoputken vesivaipallisen osan välissä olevaan haitariputkeen parissa viikossa ehtinyt syöpyä pieniä reikiä. 

Irrotimme pakoputken kuparisen kuivan osan ja totesimme, että putkeen oli syöpynyt reikä ja vesi pääsi vesivaipasta kuivalle puolelle ja edelleen pakosarjan kautta moottoriin. Vettä oli myös öljyn seassa, mikä piti luonnollisesti vaihtaa. Pestessämme pakoputkea suolahapolla rantahietikolla vuoto lisääntyi selvästi, mikä viittaa siihen, että putken seinämä on seitinohut laajalta alueelta. Valitettavasti vuotokohtaa ei pysty näkemään, koska se on putkessa olevan 90 asteen mutkan takana. Asensimme putken takaisin paikoilleen ja ohitimme vesivaipan letkulla. Voimme nyt käyttää moottoria max. 10 min kerrallaan ennen kuin vesivaippa kuumenee liiaksi. Se ei riitä laguunien passien läpäisyyn, joten pysyttelemme Apatakilla siihen asti, että saamme tämän korjattua.

Pikasakkelin katkeaminen
Purjehtiessamme Fakaravalle kovassa kelissä kuului mastosta kova pamaus, osia lensi mereen ja keulapurje romahti kannelle. Juoduimme odottamaan muutamia päiviä veneen keikkumisen vuoksi ennen kuin saimme haetuksi maston huippuun jääneen fallin pään alas ja pääsimme tarkastelemaan tapahtuman syytä. Vaihdoimme muutama vuosi sitten jatkuvaa huoltoa tarvitsevat fallien messinkiset pikasakkelit melko järeisiin ruostumattomiin (pituus 125 mm), joiden työkuormaksi on spesifioitu 4000 kg. Tällainen sakkeli oli katkennut paksusta kohtaa noin 10 mm päässä saranasta. Murtumapinnassa ei ollut juuri lainkaan tuoretta metallia näkyvillä raerajakorroosion vuoksi. Päällepäin ei sakkelissa kuitenkaan ollut näkynyt mitään vikaa. Aiomme palata käyttämään messinkisiä pikasakkeleita, niihin voi ainakin luottaa.

Istumalaatikon kaikuluotain
Vaikka vuosien varrella olemme joutuneet tottumaan vehkeiden hajoamisiin, tämä koettelee jo kärsivällisyyttämme. Kolme vuotta sitten istumalaatikon kaikuluotain (Standard Horizon DS 150) lopetti toimintansa. Korvasimme sen silloin toisella samanlaisella, jonka näyttö kuitenkin mustui täysin 2 vuotta sitten. Korvasimme näytön rikkoutuneesta laitteesta otetulla näytöllä. Se toimi hyvin kunnes luotaimen anturi hajosi pari kuukautta myöhemmin anturiin tunkeutuneen veden vuoksi. Anturi uusittiin, mitä varten vene piti nostaa uudelleen ylös. Loppukauden luotain toimi taas hyvin. Tullessamme veneelle maaliskuussa 2013 oli itse laite taas pimeä. Se korvattiin Jyrin ja Outin Suomesta tuomalla Advansea 5400 luotaimella viime huhtikuussa ja kaikki oli ok kuukauden ajan. Lähtiessämme Apataki Carenagesta muutama päivä sitten ei luotain taaskaan löytänyt pohjaa. Syyksi osoittautui jälleen kosteuden tunkeutuminen anturiin. Anturi siis kesti lähes 2 vuotta, josta vain 6 kk vedessä. Nyt sen tilalle on kytketty pohjan sisäpuolinen vara-anturi, kaikuluotain toimii ainakin 10 m syvyyteen saakka, mutta vielä emmme tiedä, kuinka syvältä laite löytää pohjan. Joka tapauksessa sisäpuolisen anturin häviöt ovat suuremmat kuin läpisaennetun.

Tietokone
Edellisellä reissullamme läppärin CPU:n tuuletin lopetti toimintansa ja Windows kaatuili, kunnes ei enää millään suostunut boottaamaan. Jatkettiin varaläppärillä, mutta sen näppiksen ylin rivi ei toiminut ja lisäksi kovalevy hajosi parin viikon käytön jälkeen. Onneksi meillä oli tikulta boottaava Linux-pohjainen Navigatrix, joten sen avulla ainakin kommunikaatio- ja navigaatiomahdollisuutemme säilyivät. Toimme mukanamme viime maaliskuussa ison läppärin ja sille varalaitteeksi miniläppärin. Kuukauden käytön jälkeen ison läppärin Windows jäi jumiin kesken boottauksen ja on siitä lähtien ollut käyttökelvoton. Nyt olemme miniläppärin varassa, johon ei ehditty ladata ohjelmia eikä datoja ennen Suomesta lähtöä. Tärkeimmät ohjelmat siinä nyt ovat, ja ison läppärin kanssa taistellaan vielä kunhan aikaa liikenee ja saan kerätyksi kärsivällisyyttä Windowsin idioottimaisuuksien kanssa tappeluun. Uuden läppärin hankinta Tahitilta ei houkuttele, sillä muita kuin ranskalaisella näppäimistölllä varustettuja voi olla vaikea löytää. Ranskalainen näppäimistö on taas niin erilainen, että sen käyttö on vaikeaa siihen tottumattomalle. Lisäksi useiden ohjelmien asennus on mahdotonta jos käytettävissä ei ole nettiyhteyttä. Pidemmällä tähtäimellä tässä veneessä siirrytään pelkästään Linuxin käyttöön, koska sitä ei ole tehty kopioinnin pelossa mahdottomaksi korjata, ja avoimet ohjelmatkin ovat asennettavissa ilman nettiyhteyttä.

Vesitankkimittarit
Asensimme kahteen vesitankkiimme VDO:n laadukkaalta vaikuttavat pinnankorkeusanturit Trinidadilla v. 2002. Ne kuitenkin lopettivat toimintansa keskimäärin puolentoista vuoden käytön jälkeen. Tullessamme veneelle viime maaliskuussa oli paaran tankin anturi taas pimeä. Antureita on uusittu vuorotellen, ja lopulta veimme joukon toimimattomia VDO:n suomalaisen maahantuojan Kaha Oy:n tarkastettaviksi noin vuosi sitten. Kaha Oy otti asian tosissaan ja sahasi anturit halki tutkiakseen ongelmaa. Osoittautui, että kosteutta oli tunkeutunut varsin heikkoa signaalia käsittelevään piirilevyyn, vaikka se on valumuovin sisällä. Ilmeisesti kosteus oli tunkeutunut elektroniikkaan suoraan valumuovin lävitse. Kaha informoi tästä tehdasta, joka ei reagoinut asiaan millään tavalla. Lopulta Kaha suositteli meille kilpailija WEMAn mittareiden käyttöä ja korvasi takuuna parin anturin hinnan. Järjestelmä vaihdettiin WEMAn systeemiin pari päivää sitten, saa nähdä kauanko anturit nyt kestävät.

Pentterin harmaavesisäiliön pumpun kytkimet
Koska pentterin lavuaareihin roiskahteli vettä korkeassa aallokossa, teimme niille automaattisella pumpulla tyhjentyvän lasikuituisen harmaavesisäiliön tammikuussa 2008. Käytettävissä olevan tilan puitteissa säiliöstä tuli varsin kapea, ja pumpun kytkimeksi valittiin Johnson Pumpin Ultima, joka on vain peri senttiä leveä eikä sisällä liikkuvia osia. Sillä on myös 3 vuoden takuu. Ultima kytkimet lopettivat kuitenkin toimintansa 3-10 kk välein, ja niitä on nyt vaihdettu 6 kertaa. Marraskuussa 2011 tilalle vaihdettiin Rule 35, joka on elohopealla toimiva pilssipumpun kytkin. Se kesti 7 kk käyttöä. Rule on nyt muuttanut kytkintä ja luopunut elohopean käytöstä. Uuden kytkimen pitäisi Rulen mukaan kestää kymmeniä tuhansia kytkentöjä, mutta sen koho on 10 mm pidempi kuin vanha eikä se mahdu harmaavesisäiliöömme. Poikittain sitä ei voi asentaa, sillä muuten pumppu käy joka kerta laineen keikauttaessa venettä. Rulen elohopeakytkimen lopetettua toimintansa viikko sitten tilalle vaihdettiin taas Johnson Pump Ultima. Vaihto on kelju operaatio ahtaissa tiloissa ja kun tavaraa täytyy siirtää pois alta. Kytkinten naurettavan lyhyiden johtimien vuoksi vaihto edellyttää myös vesitiiviiden jatkosten tekemistä hankalassa paikassa. Useasta harjoituskerrasta huolimatta vaihtoon meni puoli työpäivää.

Veimme joukon hajonneita Ultima kytkimiä Helsingin venenäyttelyssä Johnson Pumpin edustajalle, joka auliisti vaihtoi ne uusiin takuun puitteissa. Paikalla oli myös valmistajan edustaja, joka myönsi, että vaikeuksia on ollut muillakin. Hän mainitsi, että vaikka piirilevy on valumuovin sisällä, kosteus näyttää tunkeutuvan valumuovin läpi elektroniikkaan. Kuulemma valumuovilaatua on muutettu, saa nähdä kauanko kytkin nyt kestää.

Akut
Irenellä on 24V järjestelmä käyttösähkölle ja kaksi 12V järjestelmää, toinen radioille ja navigointilaitteille, toinen pelkästään moottorille. 24V akusto koostuu neljästä 6V golfkart-akusta, joiden kapasiteetti on 225 Ah. Golfkart-akkuja käytetään golfkärryjen lisäksi hyvin monissa veneissä, ja niitä on kohtuullisen hyvin saatavilla ympäri maailmaa. Lisäksi niiden mitat ovat samat kaikkialla. 12V radio- ja navigointilaitejärjestelmässä meillä on nyt 95 Ah AGM-akku ja starttiakkuna 110 Ah standardi auton akku.

Palatessamme veneelle viime maaliskuussa 24V ja 12V radiojärjestelmän akut olivat 5 vuotta vanhat, joten toimme tullessamme niihin uudet akut. Toimenpide olikin paikallaan, sillä näiden akkujen kapasiteetista oli korkeintaan 10% jäljellä huolimatta siitä, että aurinkokennot säätimineen olivat pitäneet ne ladattuina poissaolomme aikana. Starttiakun uusimme syksyllä 2011 Nuku Hivalla, ja arvelimme että puolitoista vuotta vanhaa akkua ei tarvitse vielä uusia. Se toimikin hyvin kuukauden päivät, mutta yllättäen menetti sitten nopeasti varauskykynsä eikä jaksa enää startata moottoria. Olemme varautuneet aikaa sitten tähän tilanteeseen asentamalla järeän kytkimen, jota kääntämällä radioakku voidaan tilapäisesti kytkeä starttiakun rinnalle. Starttiakku on kuitenkin uusittava ensi tilassa.

Golf-kart akkujen käyttötilasto v. 2001-2013:
1. golf-kart asennus 01/2001, Trinidad
2. golf-kart asennus 11/2004, Trinidad, käyttöikä 3v 10kk, edelliset täysin loppu
3. golf-kart asennus, Cartagena, Kolumbia, käyttöikä 3v 1kk, vaihto varmuuden vuoksi, vanhoissa 50% kapasiteettia jäljellä
4. golf-kart asennus, Apataki, Ranskan Polynesia, käyttöikä 5v 4kk, vanhoissa alle 10% kapasiteettia jäljellä

Kansikanisterit
Irenellä on 8 kpl 20 l kanistereita kannella. Yksi on varattu varadieselille, yksi perämoottorin bensalle ja loput ovat vesikanistereita, jotka ovat osa sadeveden keräysjärjestelmäämme. Kokemuksemme on osoittanut, että ne on vaikea kiinnittää kunnolla ilman niitä varten rakennettuja alustoja, jotka ovat kiinteästi kiinni varvaslistoissa. Lisäksi aurinko polttaa muoviset kanisterit nopeasti rikki, ellei niillä ole suojapeitettä.Tapio

Apatakin laguunin koilliskulma 29.5.2013
15 deg 23,05 min S
146 deg 12,15 min W Kuulumisia Ireneltä toukokuussa 2013

Irene laskettiin vesille Apataki Carenagessa kaksi kuukautta sitten. Ensimmäiset pari viikkoa menivät venetöihin ollessamme Apataki Carenagen poijussa. Elämä vesillä olevassa veneessä on paljon helpompaa kuin maissa, kun veneen systeemit toimivat ja tuuli viilentää ja pitää hyttyset poissa.

Sitten nuorempi poikamme Jyri ja hänen vaimonsa Outi tulivat Apatakille häämatkalleen, ja seuraavat 4 viikkoa kuluivat nopeasti heidän kanssaan. Vietettyämme ensin joitakin päiviä Apataki Carenagen poijussa nauttien Laun perheen vieraanvaraisuudesta purjehdimme Apatakin laguunin koilliskulmalle kalastamaan ja tutustumaan laguunin luontoon ja vesielämään. Palasimme sieltä vielä viikoksi Carenageen, jossa rikasimme purjelautamme ja Jyri pääsi pitkästä aikaa surffaamaan. Sieltä purjehdimme Anse Amyotiin naapuriatolli Toaulla, missä nuoret pääsivät snorklaamaan Tuamotun upeimmilla coral headeilla. Matkalla pyydystimme 15 kiloisen mahi-mahin, jota on vieläkin jäljellä jääkaapissamme, ja Outi pääsi kokemaan merisairauden suunnilleen sen karmeimmassa muodossa. Anse Amyotista jatkoimme Fakaravalle, joka on Toausta seuraava atolli etelään. Sieltä nuoret lensivät Papeeteen jatkaakseen matkaa Amerikan kiertueelleen. Matkalla Fakaravalle törmäsimme squallirintamaan, jossa tuuli nousi yön ajaksi 15-20 m/s tuntumaan, joten Outi pääsi kokemaan vielä senkin puolen tätä elämää.

Nuorten lähdettyä odotimme Fakaravalla vuorolaivan käyntiä, ja sen jälkeen voimme ostaa ensimmäiset tuoreet vihannekset kuukauteen. Bunkrattuamme perusteellisesti Fakaravalla seilasimme takaisin Anse Amyotiin tarkistamaan paikallisen ystävämme verenpainelääkityksen, jonka Eeva oli aloittanut tulomatkallamme. Toaulla ei ole mitään terveyspalveluja, koska asukkaitakin on vain noin 30. Fakaravallakin lääkäri on paikalla vain 2 viikkoa kuukaudessa. Koska meillä oli vielä maaliskuussa mukanamme tuotuja uusia varusteita asentamatta nuorten meille tuomien lisäksi, päätimme lähteä takaisin Apatakin koilliskulmalle omaan rauhaan tekemään venetöitä ja kalastamaan, vaikka se on kaikki taaksepäin tämän vuoden purjehdussuunnitelmiamme ajatellen. Siellä voimme hankkia itse ruokamme, koska tiedämme mitä kaloja voimme syödä. Muiden huoltotöiden ohella meillä on vielä monia mukanamme tuomiamme laitteita asentamatta, ja lisäksi Jyrin ja Outin tuomat uudet varusteet. Anse Amyotissa vierähti lähes viikko, koska Eevan piti varmistaa ystävämme verenpaineen stabiloituminen. Saimme sieltä mukaamme kylmälaukullisen kalafileitä toimittavaksi Apataki Carenageen, joka sijaitsee Apatakin laguunin kaakkoiskulmalla, joten suuntasimme ensin sinne. 

Apatakin laguuni on karkeasti suorakaiteen muotoinen ja kooltaan noin 15 x 12 mpk. Atollin ainoa kylä Niutahi sijaitsee sen lounaiskulmalla eteläisen passen varrella. Tulimme sisään sen kautta, mutta ajoituksemme ei osunut aivan nappiin, koska passessa oli 4-5 solmun pyörteinen vastavirta. Kun tähän vielä lisää 10 m/s vastatuulen ja sen laguunin sisällä nostaman aallokon, ei nopeusreserviä jäänyt kuin solmun verran täydellä moottoriteholla. Päästiin kuitenkin läpi. Tiesimme odottaa normaalia voimakkaampaa vastavirtaa, koska merellä vyöryi roaring fortiesilla puhaltavan myrskyn lähettämä 3 m korkuinen maininki. Se täyttää laguuneja murtuessaan laguunin reunariuttaa vasten ja lisää ulosvirtaavan veden määrää niin, että virta ei välttämättä käänny lainkaan vuorovedestä huolimatta. Lisäksi maininki muuttaa laguunin viivetekijää eli virtaushuipun ja vuoroveden huipun välistä aikaeroa. Apatakin eteläisessä passessa tämä aikaero on 1,5 - 3 tuntia. Meillä on apuna useiden cruisereiden kokemusten perusteella laadittu Tuamotu Current Guestimator tietokoneohjelma, mutta varsinkin korkean mainingin olosuhteissa sen tarkkuus on nimensä veroinen, eli vastaa hyvää arvausta. 

Carenagessa vierähti muutamia päiviä. Siellä ollessamme tuli vuorolaiva käymään Niutahissa ja Eeva pääsi Carenagen veneen mukana käymään kaupassa täydentämässä vihannes- ja olutvarastoamme. Lähdimme Carenagesta mielipikkaamme Oparariin laguunin koilliskulmalla 21.5. ja olemme olleet täällä ankkurissa siitä lähtien. Emme ole päässeet asentamaan uusia varusteita vielä juuri lainkaan, koska entistenkin huolto- ja korjaustyöt ovat vieneet kaiken aikamme. Näistä on enemmän juttua kuulumisten P.P.P osiossa. Yhden kalastus- ja kalan savustuspäivän olemme kuitenkin pitäneet.

Moottorillamme oli starttivaikeuksia jo Fakaravalta lähtiessämme. Arvelin silloin niiden johtuvan huonosta kontaktista hehkutusjärjestelmässä. Apataki Carenagessa asiaa tutkiessani huomasin pakoputken rosterisesta joustavasta osasta tippuvan vesipisaroita. Siellä ei vettä saa olla missään tapauksessa, koska Irenen pakoputki on kuiva istumalaatikon takaosassa kannen tasolla sijaitsevaan vedenerottimeen saakka. Pakoputken ympärillä on suurempihalkaisijaisen putken muodostama vesivaippa, joka jäähdyttää kuivan osan. Siirtämällä vedenerottimen niin ylös kuin mahdollista olemme varmistaneet sen, että pakoputken kautta ei pääse vettä moottoriin ankarassakaan aallokossa, mikä on tapahtunut useille muille veneille, joissa on tavanomainen märkä pakoputki.

Irrotimme pakoputken kuparisen kuivan osan ja totesimme, että putkeen oli syöpynyt reikä ja vesi pääsi vesivaipasta kuivalle puolelle. Koska kuuma merivesi on sellaista myrkkyä, että tavanomaiset haponkestävät teräkset AISI 304 ja 316 ruostuvat hetkessä, oli moottorin ja pakoputken vesivaipallisen osan välissä olevaan rosteriseen haitariputkeen ehtinyt syöpyä pieniä reikiä, joista näkemäni vesipisarat olivat peräisin. Vettä oli myös öljyn seassa, mikä piti luonnollisesti vaihtaa. Pestessämme pakoputkea suolahapolla rantahietikolla vuoto lisääntyi selvästi, mikä viittaa siihen, että putken seinämä on seitinohut laajalta alueelta. Valitettavasti vuotokohtaa ei pysty näkemään, koska se on juuri putkessa olevassa 90 asteen mutkassa. Asensimme putken takaisin paikoilleen ja ohitimme vesivaipan letkulla. Voimme nyt käyttää moottoria max. 10 min kerrallaan ennen kuin vesivaippa kuumenee liiaksi.

Tein pakoputken kuivan osan itse paksuseinäisestä kupariputkesta melko tarkalleen 40 vuotta sitten. Tarkoituksenamme on hankkia uusi samanlainen putki, ja jos se kestää toiset 40 vuotta, on sen puhki syöpyminen jonkin muun kuin meidän ongelma. Emme vielä tiedä, miten uuden putken hankkiminen näissä olosuhteissa onnistuu. Seilaamme piakkoin takaisin Apataki Carenageen, ja asia selvinnee Alfredin ja Tonyn avustuksella. Materiaalin uuteen putkeen voimme tietysti tilata, mutta sen tekemiseen tarvitaan myös kaasuhitsauslaitteet, joita tällä atollilla ei tiettävästi ole. Oman kaasupillimme teho ei riitä isojen kuparikappaleiden kuumentamiseen. Luultavasti Tahitilta löytyy joku paja, joka voi tehdä meille uuden putken, mikäli tarvittavat 90 asteen kapillaarimutkat löytyvät. Joka tapauksessa tämä vaikuttaa tämän kauden purjehdussuunnitelmiimme, Apatakilta emme lähde ennen kuin moottorimme on kunnossa. Onneksi teimme viime vuonna Irenen papeetenisoinnin eli maksoimme veneen maahantuontiverot, joten nyt tulli ei ole ajamassa venettä pois maasta.

Seuraavissa kuulumisissa varmaan selviää, miten pakoputkirempassa kävi. Toivotamme kaikille lukijoillemme hyvää purjehduskautta.

Eeva ja Tapio
s/y Irene