Ystävät,
Edellisen kerran kirjoitimme Cartagenasta, Kolumbiasta. Siellä olomme venyi liki kahden kuukauden mittaiseksi, koska Irenen uudet gelcoatit kyljissä ja kannessa valmistuivat vasta tammikuun puolivälissä. Sen jälkeen meillä oli vielä paljon töitä irrotettujen kansivarusteiden takaisin asentamisessa ja muutenkin veneen saamisessa takaisin purjehduskuntoon. Varustauduimme noin kahden kuukauden oleskeluun San Blasilla, joten tarvittiin monta reissua ruoka- ja juomakauppaan. Veneen huoltaminen Kolumbiassa on hankalaa, koska varusteita on hyvin niukalti saatavana kaupoista. Joskus oli turhauttavaa, kun taskulampun paristojen ostamiseen tarvittiin käynti monessa kaupassa kyselemässä. Meiltä kului myös puoli päivää tavallisten galvanoitujen sakkelien hankkimiseen. Kävimme turhaan yhdessä isossa ja useissa pienissä rautakaupoissa ja yhdessä venetarvikeliikkeessä, vasta toisesta venetarvikeliikkeestä löytyi 2 oikeankokoista sakkelia. Ruuhkaisessa liikenteessä taksimatkat vievät paljon aikaa. Vasta kun totuimme käyttämään mototakseja, luontuivat tällaiset ostosmatkat paremmin.
Mototaksit ovat osa julkista liikennettä Cartagenassa. Ne ovat kevytmoottoripyöriä, joiden takaistuimella matkat käyvät sujuvasti kuljettajan kiemurrellessa autojonojen ohitse ja tarvittaessa jalkakäytäviä hyväksi käyttäen. Vapaan mototaksin tunnistaa siitä, että kuljettaja kuljettaa ylimääräistä kypärää ja huomioliiviä käsivarrellaan. Niiden käyttäminen on havaintojemme mukaan ainoa liikennesääntö, jota Cartagenassa noudatetaan.
Liikennesuunnittelun nerokkuutta kuvaa se, että kaupungista etelään kulkee yksisuuntainen nelikaistainen katu, kun taas vastaantuleva liikenne joutuu hajaantumaan pikkukaduille. Lähellä sijaitsevan ison konttisataman vuoksi sivukaduilla kulkee paljon raskasta liikennettä, ja pitkillä rekoilla on suuria vaikeuksia mahtua kääntymään kulmissa. Helposti syntyykin tilanne, jossa kukaan ei pääse minnekään (moottoripyöriä ehkä lukuun ottamatta). Kolumbialaisilla on kuitenkin vahva usko äänimerkin ruuhkia selvittävään voimaan.
Osien teettäminen Cartagenassa onnistuu hyvin, vaikka viekin hieman aikaa. Esimerkiksi jalkakäyttöisen juomavesipumppumme kalvojen välissä oleva muovinen mäntä oli ratkennut poissa olomme aikana. Se osa ei kuulu pumpun huoltopakkaukseen, joka meillä tietenkin on. Luonnollinen ratkaisu olisi ollut uuden pumpun ostaminen, mutta Cartagenassa niitä ei ollut. Amerikasta olisi voinut tilata, mutta tavaroiden saaminen tullin läpi kestää viikosta kahteen kuukauteen. Tulleja meidän ei tarvitse maksaa, koska olemme "Yate en transito". Niipä rikkoutunut osa vietiin malliksi koneistamoon, ja parin päivän kuluttua meillä oli samanlainen osa, paitsi että materiaalipaksuutta oli lisätty rikkoutuneessa kohdassa. Teetimme myös isomman kiilahihnapyörän moottorin merivesipumpulle lisätäksemme sen kierroslukua, koska moottorilla oli taipumusta ylikuumenemiseen meriveden lämpötilan ylittäessä 29 C. Sen myötä piti myös pumpun asennusalusta uusia. Olen aikaisemmin kirjoittanut, että cruising-vene tarvitsee kaksi huoltotuntia päivittäin oli se käytössä tai ei. Olimme vuoden poissa, joten meillä oli 730 tuntia rästitöitä edessä. Arviomme mukaan tämä toteutuikin melko tarkasti ennen kuin olimme purjehduskunnossa.
Pääsimme vihdoin liikkeelle 5.2.08 Cartagenasta. Ensimmäinen pysähdyspaikkamme oli Rosarion saariryhmä noin 20 mpk:n päässä. Siellä vesi on suhteellisen kirkasta ja puhdistimme potkurin. Se oli jo alkanut kasvaa merirokkoa, sillä olimme olleet vesillä jo 11 vrk. Pohjaa ei kuitenkaan vielä ollut tarvis harjata, sen verran vaikutusta antifoulingilla sentään oli ollut. Ostimme paikallisilta kalastajilta rapuja ja lobstereita, ja elämä tuntui taas olevan kohdallaan. Kahden vuorokauden matka Rosariolta San Blasille oli tapahtumaköyhä, tuulta 8-10 m/s sivulta lähes koko ajan. Normaalisti tällä välillä on noin solmun vastavirta, mutta toisena yönä sitä ei ollut lainkaan, ja sen seurauksena tulimme perille ennen aikojaan. Jouduimme odottelemaan muutaman tunnin ulkona villisti keikkuen, koska emme halunneet mennä sisään pimeällä karttojen epäluotettavuuden vuoksi. Pahin vastoinkäyminen oli kuitenkin se, että emme saaneet kalaa tällä matkalla.
San Blas (paikallisella kielellä Kuna Yala) on Kuna-intiaanien autonominen alue Panaman kannaksen itäosassa Karibian puolella. Olemme kulkeneet San Blasin saaristossa saarelta toiselle, tehden enimmäkseen sellaisia venetöitä, jotka Cartagenassa jätimme tehtäväksi myöhemmin mukavammissa olosuhteissa. Vaihdoimme mm. vesikoneen membraanin, koska 5 vuotta vanha alkuperäinen kalvo on alkanut päästää suolaa läpi (TDS= 650 ppm, kun hyvällä juomavedellä sen pitäisi olla alle 350 ppm). Curacaolta varalle hankkimamme kalvoyksikkö oli kuitenkin päässyt kuivumaan muovipakkauksensa lävitse pitkän varastointiajan kuluessa, ja päästi läpi suolaa yli 1000 ppm. Vaihdoimme takaisin vanhan kalvon, mutta joudumme hankkimaan pian uuden, sillä nyt on kuiva kausi eikä sadeveden keräykseen voi luottaa. Parina aamuna on kuitenkin satanut reilusti, ja nyt ovat kaikki tankit täynnä makeaa vettä tehokkaan sadeveden keräysjärjestelmämme ansiosta. Edellisessä ankkuripaikassamme olimme kännykkäkentän ulottuvilla, ja lainaamalla naapuriveneen kännykkää (omamme ei toimi täällä) saimme selville, että Panama Cityssä on yksi membraani, jonka aiomme käydä ostamassa ensi tilassa.
Seuraavassa on välähdys viime päivien tapahtumista Irenellä:
Nyt on sunnuntai. Purjehdimme Canbombialta tänne Nuinudupille viime tiistaina. Keskiviikkoiltana rannalla oli italialaisten järjestämä beach party, jonka muistamme vielä kauan. Bileet alkoivat vasta kahdeksalta, mutta olimme saarella jo auringon laskiessa. Tuuli suhisi leppoisasti palmujen latvoissa ja täysi kuu nousi pilvettömälle taivaalle odotellessamme pimeällä ja autiolla rannalla. Jostain veneestä oli kannettu edeltäkäsin generaattori ja ja järjestetty juhlavalaistus saaren keskellä olevalle aukiolle, jossa oli kaatuneiden palmujen runkoja penkkeinä ja vanha yhdestä puusta koverrettu intiaanikanootti toimi pöytänä. Yhdeksän aikaan siellä oli nelisenkymmentä purjehtijaa ja saarella asuva Kunaperhe vieraineen (noin 20 Kunaa): Musiikki soi ja ihmiset tanssivat hiekalla. Kerrankin eurooppalaisilla oli ylivoima amerikkalaisista, sillä mukana olivat varmaan kaikki San Blasin italialaiset ja espanjalaiset sekä paljon ranskalaisia. Me olimme ainoat skandinaavit s/y Sofian lisäksi, jolla on Suomen lippu ja miehistönä suomalais-amerikkalainen pariskunta, Suvi ja David. Partyn pääorganisaattorit, italialainen Claudio ja Marlise pitivät huolen siitä, että penkeillä ei istuskeltu. Kunat katselivat hiljaisina ja ihmeissään. Espanjalaisnaiset olivat taitavia flamencotanssijoita kastanjetteineen. Erään heistä opimme tuntemaan jo joulukuussa 1991, kun kävimme tutustumassa heidän itse rakennettuun veneeseensä Gibraltarilla molempien valmistellessa Atlantin ylitystä. Kaikki musiikki ei tullut CD:ltä, sillä veneilijöistä oli kasattu orkesteri, joka soitti ja lauloi tunnettuja italialaisia ikivihreitä. Yhdentoista aikaan alkoi täydellinen kuun pimennys, joka oli jo ohi kun palasimme Irenelle.
Claudio ja Marlise ovat hyvä esimerkki siitä, kuinka elämää voi elää monella tavalla. He purjehtivat Karibialla 6 kuukautta, jättävät veneen jonnekin ja menevät puoleksi vuodeksi Italiaan töihin. Claudio ajaa rekkaa ja opettaa purjehdusta, Marlisen ammattia emme tarkoin tiedä. He ovat tehneet tätä jo monta vuotta, ja ilmeisesti talous pysyy näinkin tasapainossa.
Torstaiaamuna juuri kun pohdimme Eevan kanssa, mitä tehtäisiin tänään, kuului kytkinpaneelin alapuolelta poksahdus ja sieltä alkoi työntyä runsaasti kitkerää savua ja pian sen jälkeen liekkejäkin. Ne loppuivat, kun 12V:n systeemin 20A automaattisulake vihdoin laukesi. Irenellä aurinkopaneelit on kytketty siten, että 24V paneelit siirtyvät lataamaan 12V akkua, jos säädin katkaisee 24V latauksen akkujen täyttyessä. 24V systeemin aurinkopaneelien hartsiin valettu säädin oli mennyt sisäiseen oikosulkuun siten, että että se kytki 24V akun suoraan 12V järjestelmään. Säätimellä on oma 10A automaattisulake, mutta se ei toiminut. Varusteiden hajoaminen ja kiinni juuttuminen on tämän ilmaston vitsaus. Onneksi meillä oli mukana säätimen varakappale, joten paneelit olivat taas toimintakunnossa muutaman tunnin ähellyksen jälkeen, ne kun on asennettu varsin ahtaaseen paikkaan niin kuin kaikki muutkin Irenen varusteet. Kitkerä savun haju tuntuu vieläkin navigaattorin paikalla 5 päivää tapauksen jälkeen. 12V systeemissä oli jonkin aikaa reilusti ylijännitettä, ja päällä ollut VHF -radiomme suuttui siitä. Onneksi sekin saatiin korjattua, vain LCD-näytön taustavalo jäi puuttumaan. Aurinko oli jo laskemassa, kun VHF oli takaisin paikoillaan, joten eipä tarvinnut enää ihmetellä, mitä sinä päivänä tehtäisiin.
Perjantai kului säilytyspaikkojen rakentelussa Suomesta tuoduille tavaroille ja paikkojen järjestelyssä. Tämän olimme jättäneet tehtäväksi myöhemmin ollessamme Cartagenassa. Jatkoimme sitä lauantaina aamupäivän, iltapäivällä teimme snorklausretken ja loppuaika menikin Eevan hoitaessa pientä Kunapotilasta. Hän on 8-vuotias tyttö, jolla on ilkeän näköinen paise korvan takana. Eeva aloitti antibiootit lauantaina ja sunnuntaina se oli jo paremman näköinen.
Odottelemme vielä huomiseen ennen kuin lähdemme matkaamme kohti Colonia ja Panaman kanavaa. 5. maaliskuuta aiomme toimia vanhan ystävämme s/y Caribeen linehandlereina kanavassa heidän siirtyessään Tyynen meren puolelle. Sen jälkeen seilaamme takaisin San Blasille, ja edelleen Cartagenaan toukokuun lopulla. Tarkoituksemme on nostaa vene jälleen ylös siellä ja lentää Suomeen kesäkuussa Eevan syöpäleikkauksen 1-vuotistarkastusta varten.
Hyvää kevättä kaikille, tänne ei kuulu mitään erikoista.
Eeva ja Tapio
s/y Irene
Edellisen kerran kirjoitimme Cartagenasta, Kolumbiasta. Siellä olomme venyi liki kahden kuukauden mittaiseksi, koska Irenen uudet gelcoatit kyljissä ja kannessa valmistuivat vasta tammikuun puolivälissä. Sen jälkeen meillä oli vielä paljon töitä irrotettujen kansivarusteiden takaisin asentamisessa ja muutenkin veneen saamisessa takaisin purjehduskuntoon. Varustauduimme noin kahden kuukauden oleskeluun San Blasilla, joten tarvittiin monta reissua ruoka- ja juomakauppaan. Veneen huoltaminen Kolumbiassa on hankalaa, koska varusteita on hyvin niukalti saatavana kaupoista. Joskus oli turhauttavaa, kun taskulampun paristojen ostamiseen tarvittiin käynti monessa kaupassa kyselemässä. Meiltä kului myös puoli päivää tavallisten galvanoitujen sakkelien hankkimiseen. Kävimme turhaan yhdessä isossa ja useissa pienissä rautakaupoissa ja yhdessä venetarvikeliikkeessä, vasta toisesta venetarvikeliikkeestä löytyi 2 oikeankokoista sakkelia. Ruuhkaisessa liikenteessä taksimatkat vievät paljon aikaa. Vasta kun totuimme käyttämään mototakseja, luontuivat tällaiset ostosmatkat paremmin.
Mototaksit ovat osa julkista liikennettä Cartagenassa. Ne ovat kevytmoottoripyöriä, joiden takaistuimella matkat käyvät sujuvasti kuljettajan kiemurrellessa autojonojen ohitse ja tarvittaessa jalkakäytäviä hyväksi käyttäen. Vapaan mototaksin tunnistaa siitä, että kuljettaja kuljettaa ylimääräistä kypärää ja huomioliiviä käsivarrellaan. Niiden käyttäminen on havaintojemme mukaan ainoa liikennesääntö, jota Cartagenassa noudatetaan.
Liikennesuunnittelun nerokkuutta kuvaa se, että kaupungista etelään kulkee yksisuuntainen nelikaistainen katu, kun taas vastaantuleva liikenne joutuu hajaantumaan pikkukaduille. Lähellä sijaitsevan ison konttisataman vuoksi sivukaduilla kulkee paljon raskasta liikennettä, ja pitkillä rekoilla on suuria vaikeuksia mahtua kääntymään kulmissa. Helposti syntyykin tilanne, jossa kukaan ei pääse minnekään (moottoripyöriä ehkä lukuun ottamatta). Kolumbialaisilla on kuitenkin vahva usko äänimerkin ruuhkia selvittävään voimaan.
Osien teettäminen Cartagenassa onnistuu hyvin, vaikka viekin hieman aikaa. Esimerkiksi jalkakäyttöisen juomavesipumppumme kalvojen välissä oleva muovinen mäntä oli ratkennut poissa olomme aikana. Se osa ei kuulu pumpun huoltopakkaukseen, joka meillä tietenkin on. Luonnollinen ratkaisu olisi ollut uuden pumpun ostaminen, mutta Cartagenassa niitä ei ollut. Amerikasta olisi voinut tilata, mutta tavaroiden saaminen tullin läpi kestää viikosta kahteen kuukauteen. Tulleja meidän ei tarvitse maksaa, koska olemme "Yate en transito". Niipä rikkoutunut osa vietiin malliksi koneistamoon, ja parin päivän kuluttua meillä oli samanlainen osa, paitsi että materiaalipaksuutta oli lisätty rikkoutuneessa kohdassa. Teetimme myös isomman kiilahihnapyörän moottorin merivesipumpulle lisätäksemme sen kierroslukua, koska moottorilla oli taipumusta ylikuumenemiseen meriveden lämpötilan ylittäessä 29 C. Sen myötä piti myös pumpun asennusalusta uusia. Olen aikaisemmin kirjoittanut, että cruising-vene tarvitsee kaksi huoltotuntia päivittäin oli se käytössä tai ei. Olimme vuoden poissa, joten meillä oli 730 tuntia rästitöitä edessä. Arviomme mukaan tämä toteutuikin melko tarkasti ennen kuin olimme purjehduskunnossa.
Pääsimme vihdoin liikkeelle 5.2.08 Cartagenasta. Ensimmäinen pysähdyspaikkamme oli Rosarion saariryhmä noin 20 mpk:n päässä. Siellä vesi on suhteellisen kirkasta ja puhdistimme potkurin. Se oli jo alkanut kasvaa merirokkoa, sillä olimme olleet vesillä jo 11 vrk. Pohjaa ei kuitenkaan vielä ollut tarvis harjata, sen verran vaikutusta antifoulingilla sentään oli ollut. Ostimme paikallisilta kalastajilta rapuja ja lobstereita, ja elämä tuntui taas olevan kohdallaan. Kahden vuorokauden matka Rosariolta San Blasille oli tapahtumaköyhä, tuulta 8-10 m/s sivulta lähes koko ajan. Normaalisti tällä välillä on noin solmun vastavirta, mutta toisena yönä sitä ei ollut lainkaan, ja sen seurauksena tulimme perille ennen aikojaan. Jouduimme odottelemaan muutaman tunnin ulkona villisti keikkuen, koska emme halunneet mennä sisään pimeällä karttojen epäluotettavuuden vuoksi. Pahin vastoinkäyminen oli kuitenkin se, että emme saaneet kalaa tällä matkalla.
San Blas (paikallisella kielellä Kuna Yala) on Kuna-intiaanien autonominen alue Panaman kannaksen itäosassa Karibian puolella. Olemme kulkeneet San Blasin saaristossa saarelta toiselle, tehden enimmäkseen sellaisia venetöitä, jotka Cartagenassa jätimme tehtäväksi myöhemmin mukavammissa olosuhteissa. Vaihdoimme mm. vesikoneen membraanin, koska 5 vuotta vanha alkuperäinen kalvo on alkanut päästää suolaa läpi (TDS= 650 ppm, kun hyvällä juomavedellä sen pitäisi olla alle 350 ppm). Curacaolta varalle hankkimamme kalvoyksikkö oli kuitenkin päässyt kuivumaan muovipakkauksensa lävitse pitkän varastointiajan kuluessa, ja päästi läpi suolaa yli 1000 ppm. Vaihdoimme takaisin vanhan kalvon, mutta joudumme hankkimaan pian uuden, sillä nyt on kuiva kausi eikä sadeveden keräykseen voi luottaa. Parina aamuna on kuitenkin satanut reilusti, ja nyt ovat kaikki tankit täynnä makeaa vettä tehokkaan sadeveden keräysjärjestelmämme ansiosta. Edellisessä ankkuripaikassamme olimme kännykkäkentän ulottuvilla, ja lainaamalla naapuriveneen kännykkää (omamme ei toimi täällä) saimme selville, että Panama Cityssä on yksi membraani, jonka aiomme käydä ostamassa ensi tilassa.
Seuraavassa on välähdys viime päivien tapahtumista Irenellä:
Nyt on sunnuntai. Purjehdimme Canbombialta tänne Nuinudupille viime tiistaina. Keskiviikkoiltana rannalla oli italialaisten järjestämä beach party, jonka muistamme vielä kauan. Bileet alkoivat vasta kahdeksalta, mutta olimme saarella jo auringon laskiessa. Tuuli suhisi leppoisasti palmujen latvoissa ja täysi kuu nousi pilvettömälle taivaalle odotellessamme pimeällä ja autiolla rannalla. Jostain veneestä oli kannettu edeltäkäsin generaattori ja ja järjestetty juhlavalaistus saaren keskellä olevalle aukiolle, jossa oli kaatuneiden palmujen runkoja penkkeinä ja vanha yhdestä puusta koverrettu intiaanikanootti toimi pöytänä. Yhdeksän aikaan siellä oli nelisenkymmentä purjehtijaa ja saarella asuva Kunaperhe vieraineen (noin 20 Kunaa): Musiikki soi ja ihmiset tanssivat hiekalla. Kerrankin eurooppalaisilla oli ylivoima amerikkalaisista, sillä mukana olivat varmaan kaikki San Blasin italialaiset ja espanjalaiset sekä paljon ranskalaisia. Me olimme ainoat skandinaavit s/y Sofian lisäksi, jolla on Suomen lippu ja miehistönä suomalais-amerikkalainen pariskunta, Suvi ja David. Partyn pääorganisaattorit, italialainen Claudio ja Marlise pitivät huolen siitä, että penkeillä ei istuskeltu. Kunat katselivat hiljaisina ja ihmeissään. Espanjalaisnaiset olivat taitavia flamencotanssijoita kastanjetteineen. Erään heistä opimme tuntemaan jo joulukuussa 1991, kun kävimme tutustumassa heidän itse rakennettuun veneeseensä Gibraltarilla molempien valmistellessa Atlantin ylitystä. Kaikki musiikki ei tullut CD:ltä, sillä veneilijöistä oli kasattu orkesteri, joka soitti ja lauloi tunnettuja italialaisia ikivihreitä. Yhdentoista aikaan alkoi täydellinen kuun pimennys, joka oli jo ohi kun palasimme Irenelle.
Claudio ja Marlise ovat hyvä esimerkki siitä, kuinka elämää voi elää monella tavalla. He purjehtivat Karibialla 6 kuukautta, jättävät veneen jonnekin ja menevät puoleksi vuodeksi Italiaan töihin. Claudio ajaa rekkaa ja opettaa purjehdusta, Marlisen ammattia emme tarkoin tiedä. He ovat tehneet tätä jo monta vuotta, ja ilmeisesti talous pysyy näinkin tasapainossa.
Torstaiaamuna juuri kun pohdimme Eevan kanssa, mitä tehtäisiin tänään, kuului kytkinpaneelin alapuolelta poksahdus ja sieltä alkoi työntyä runsaasti kitkerää savua ja pian sen jälkeen liekkejäkin. Ne loppuivat, kun 12V:n systeemin 20A automaattisulake vihdoin laukesi. Irenellä aurinkopaneelit on kytketty siten, että 24V paneelit siirtyvät lataamaan 12V akkua, jos säädin katkaisee 24V latauksen akkujen täyttyessä. 24V systeemin aurinkopaneelien hartsiin valettu säädin oli mennyt sisäiseen oikosulkuun siten, että että se kytki 24V akun suoraan 12V järjestelmään. Säätimellä on oma 10A automaattisulake, mutta se ei toiminut. Varusteiden hajoaminen ja kiinni juuttuminen on tämän ilmaston vitsaus. Onneksi meillä oli mukana säätimen varakappale, joten paneelit olivat taas toimintakunnossa muutaman tunnin ähellyksen jälkeen, ne kun on asennettu varsin ahtaaseen paikkaan niin kuin kaikki muutkin Irenen varusteet. Kitkerä savun haju tuntuu vieläkin navigaattorin paikalla 5 päivää tapauksen jälkeen. 12V systeemissä oli jonkin aikaa reilusti ylijännitettä, ja päällä ollut VHF -radiomme suuttui siitä. Onneksi sekin saatiin korjattua, vain LCD-näytön taustavalo jäi puuttumaan. Aurinko oli jo laskemassa, kun VHF oli takaisin paikoillaan, joten eipä tarvinnut enää ihmetellä, mitä sinä päivänä tehtäisiin.
Perjantai kului säilytyspaikkojen rakentelussa Suomesta tuoduille tavaroille ja paikkojen järjestelyssä. Tämän olimme jättäneet tehtäväksi myöhemmin ollessamme Cartagenassa. Jatkoimme sitä lauantaina aamupäivän, iltapäivällä teimme snorklausretken ja loppuaika menikin Eevan hoitaessa pientä Kunapotilasta. Hän on 8-vuotias tyttö, jolla on ilkeän näköinen paise korvan takana. Eeva aloitti antibiootit lauantaina ja sunnuntaina se oli jo paremman näköinen.
Odottelemme vielä huomiseen ennen kuin lähdemme matkaamme kohti Colonia ja Panaman kanavaa. 5. maaliskuuta aiomme toimia vanhan ystävämme s/y Caribeen linehandlereina kanavassa heidän siirtyessään Tyynen meren puolelle. Sen jälkeen seilaamme takaisin San Blasille, ja edelleen Cartagenaan toukokuun lopulla. Tarkoituksemme on nostaa vene jälleen ylös siellä ja lentää Suomeen kesäkuussa Eevan syöpäleikkauksen 1-vuotistarkastusta varten.
Hyvää kevättä kaikille, tänne ei kuulu mitään erikoista.
Eeva ja Tapio
s/y Irene
RSS-syöte