24.10.2006
Ukupsuit Tupu, Holandes Cays, San Blas, Panama
Latitudi: 9º 35,18´ N
Longitudi: 79º 41,75´ W
Ystävät,
Vähän yli kuukausi sitten lähdimme San Blasilta käymään Colonissa ja Panama Cityssä ostoksilla. Tähän noin 100 mpk:n matkaan tarvitsimme zarpen (=purjehduslupa), jonka haimme San Blasin länsilaidalla sijaitsevasta Porveniristä. Ankkuroimme Irenen parinkymmentä mailia Colonista länteen sijaitsevaan Portobeloon ja kuljimme sieltä bussilla. Matkalla Portobeloon saimme mukavan kokoisen atlantic boniton, joka kuuluu makrillikalojen heimoon. Portobelossa on hyvä ankkuripaikka vanhan linnakkeen edustalla ja lahden toisella puolella on pieni unelias kylä. Sieltä on kuitenkin hyvät bussiyhteydet sekä Panaman kanavan Tyynen meren puoleisessa päässä sijaitsevaan Panama Cityyn että Coloniin kanavan Karibian puoleisessa päässä.
Kolumbus löysi Portobelon neljännellä ja viimeisellä löytöretkellään lokakuussa 1502. Hän purjehti kohti rannikkoa niin kovassa myötätuulessa, että kääntyminen ei ollut mahdollista. Rantaan lyövien aaltojen kuohut olivat jo selvästi näkyvissä, ja kaikki olivat varmoja pikaisesta tuhoutumisesta. Kuohuissa näkyi kuitenkin aukko, jota kohti Kolumbuksen neljän laivaa suuntasivat. Käännyttyään niemen ympäri laivat saapuivat suojaiseen sademetsän ympäröimään lahteen, jolle Kolumbus kiitollisena hyvästä onnestaan antoi nimeksi Portobelo. Laivan lokikirjaan merkittiin "Portobelo, kaunein paikka mitä on nähty". Paikka on edelleenkin kaunis ja täynnä historiaa.
Espanjalaiset rakensivat 1500-luvun alkupuolella suurin kustannuksin tien Panama Citystä 16 mpk Portobelosta itään sijaitsevaan Nombre de Diosiin, josta tuli Etelä-Amerikasta ryöstetyn kullan laivaussatama Karibian puolella. Satamana Nombre de Dios on kuitenkin huono. Myrskyt upottivat satamaan kymmeniä laivoja seuraavien vuosikymmenten aikana, ja Fracis Drake ryösti sen vuonna 1572. Kesti kuitenkin vielä parikymmentä vuotta, ennenkuin Espanjan kuningashuone myönsi virheinvestoinnin, ja vasta 1590-luvulla hopean ja kullan laivaussatama siirrettiin Portobeloon. Drake toisti hyökkäyksensä Nombre de Diosiin ja Portobeloon vuonna 1595, mutta sillä kertaa saalis jäi laihaksi. Draken onni petti muutenkin, hän sairastui ja kuoli sillä matkalla. Drake haudattiin mereen Portobelon lahden suulla sijaitsevan saaren tuntumassa. Saaren nimi on Isla Drake tänäkin päivänä. Luonnonkauneudestaan huolimatta Portobeloa pidettiin pahana paikkana. Lahteen laskee kolme jokea, ja sen perukassa on laaja mangrovesuo. Se on oivallinen lisääntymisalue hyttysille, jotka levittivät keltakuumetta ja malariaa. Olikin tavallista, että satamassa vierailevien laivojen miehistöstä 10-20% kuoli Portobelossa saamiinsa tauteihin.
Huhut Portobelon rikkauksista vetivät merirosvoja puoleensa kuin magneetti rautaa. Sataman turvaksi rakennettiin kolme linnoitusta, joista voitiin kontrolloida laivaliikennettä lahdella. Ensimmäisen kerran kaupungin ryösti merirosvo William Parker vuonna 1602, jolloin linnoitustyöt olivat vielä kesken. Seuraavan kerran vuorossa oli Henry Morgan vuonna 1668. Hän ei riskeerannut laivojaan linnoitusten ristitulessa, vaan nousi maihin muutaman mpk:n päässä sijaitsevassa Buenaventuran lahdessa, ja marssi Portobeloon. Morgan valtasi ensin kaupungin ja sitten linnoitukset käyttäen Hizbollah-taktiikkaa, toisin sanoen kaupungin siviilejä kilpenään. Vuonna 1680 John Coxen liittoutui viiden muun merirosvokapteenin kanssa ja purjehti San Blasille. Siellä he saivat tukea Kuna-intiaaneilta, jotka eivät lainkaan pitäneet espanjalaisista valloittajista. Portobeloon merirosvot marssivat jalan San Blasilta. Sen on täytynyt olla kova reissu vuoristoisen ja tiettömän maaston vuoksi. Coxenin saalis jäi kuitenkin pienehköksi, sillä useat Perun kaivoksilta hopeaa kuljettavat laivat olivat alkaneet purjehtia Kap Hornin ympäri, ja Portobelon merkitys hopean laivaussatamana oli pienentymässä. Panaman kuvernööri lähetti suuren joukon sotilaita pidättämään merirosvoja, mutta he onnistuivat livistämään karkuun. Kunat sensijaan saivat maksaa kalliisti antamansa tuen merirosvoille.
1700-luvun alussa espanjalaiset antoivat englantilaisille monimutkaisin säännöin rajatun oikeuden käydä kauppaa Portobelossa. Sääntöjä valvomaan asetettiin vartioaluksia, jotka kuitenkin takavarikoivat englantilaisia laivoja ja niiden lasteja mielivaltaisella tavalla. Kun eräs englantilainen kapteeni Jenkins ei kohdellut espanjalaisia merivartijoita heidän mielestään riittävän kunnioittavasti, he sitoivat Jenkinsin mastoon ja leikkasivat häneltä korvan irti. Tästä sai alkunsa Jenkinsin korvasota, jonka yhteydessä brittiamiraali Vernon purjehti kuudella laivalla Portobeloon ja valtasi linnoitukset ja kaupungin marraskuussa 1739. Vernon tunnetaan myös nimellä Old Grog, koska juuri hän antoi määräyksen korvata merimiesten päivittäisestä rommiannoksesta puolet vedellä. Vernonilla oli yhteensä 420 tykkiä laivoissaan, mutta Portobelon linnoitusten hoito oli niin raskaasti laiminlyöty, että esimerkiksi San Felipen korkealla kukkulalla sijaitsevassa linnakkeessa vain 9 tykkiä 32:sta saatiin käyttökuntoon englantilaisten purjehtiessa satamaan. Linnakkeet tuhottiin ja Portobelon kaupunki kuihtui hiljalleen pikkukyläksi, jollainen se on vielä tänäkin päivänä.
Kaupunki koki vielä yhden kukoistuskauden vuosina 1908-1914, kun vastapäisellä rannalla sijainnut korkea kukkula louhittiin pois, murskattiin soraksi, ja kuljetettiin rakenteilla olevan Panaman kanavan rakennusaineeksi. Amerikkalaiset rakensivat kokonaisen kylän vastarannalle työntekijöiden asuntoineen, ruokaloineen ja kerhorakennuksineen. Kun kanava valmistui, kaikki purettiin, viidakko valtasi paikan, ja entinen unelias meno palasi Portobeloon. Vaikka olimme ankkurissa juuri entisen kylän kohdalla, emme pystyneet havaitsemaan pienintäkään merkkiä rannalla tästä operaatiosta.
Portobelosta kävimme bussikyydillä Colonissa hoitamassa byrokratian edellyttämät muodollisuudet immigrationissa ja satamakapteenin toimistossa. Kävimme myös Panama Cityssä täydentämässä Irenen varaosavarastoja. Yhtä sun toista löysimmekin, mutta ei hankintalistamme siitä paljoakaan lyhentynyt. Lähdimme ennen auringon nousua ja palasimme sen laskiessa. Takaisin tullessamme oli jollamme puolillaan sadevettä, mutta onneksi moottori oli vielä pinnalla. Portobelossa sataa lähes jatkuvasti sadekautena, ja paljon muulloinkin. Kaasupullon täyttämiseksi purjehdimme pariksi päiväksi Coloniin, vaikka olisi sen kaasupullon kuulemma voinut bussissakin kuljettaa. Se olisi kuitenkin edellyttänyt kahta bussimatkaa, koska täytetyn pullon saa vasta seuraavana päivänä takaisin. Paluumatkalla pysähdyimme taas Portobelossa. Portobelo on turistille varsin turvallinen paikka, mutta samaa ei voi sanoa Colonista.
Colonista palattuamme alkoi "pikku kuivakausi". Sää oli aurinkoinen ja kuulas kahden viikon ajan. Puerto Ricosta Venezuelan rannikolle ulottuva matalapaine pysäytti pasaatituulen koko läntisellä Karibialla, ja kuten SSB-netistä kuulimme, useat veneet käyttivät hyväkseen heikkoja länsituulia matkallaan itään pitkin Kolumbian rannikkoa. Matka Portobelosta takaisin San Blasille vei meiltä neljä päivää. Ensimmäisenä päivänä ei tavanomaista merituulta kehittynytkään kuin pari solmua. Parin tunnin moottoroinnin jälkeen kyllästyimme kuuntelemaan moottorin ääntä, ja ankkuroimme Isla Lintonille odottamaan parempaa tuulta. Seuraavana päivänä etenimme parikymmentä mailia keyellä spinnulla 3-4 solmun länsituulessa, ja menimme yöksi Miramariin, jonne purjehdusoppaan mukaan johtaa 3 m väylä. Entinen cruiseri, ranskalainen Serge vaimonsa Mimin kanssa on asettunut sinne, ja näki meidän lähestyvän kukkulalla sijaitsevasta talostaan. Hän tuli vesiskootterilla opastamaan meitä sisään. Sisääntulo onnistuikin ongelmitta, vaikka kaikuluotain näyttikin ajoittain 1,9 m. Sergen laituriin emme kuitenkaan pääseet, vaan Irene jäi pohjaan kiinni jollanmitan päässä laiturista. Serge sanoi "perfecto", ja sitoi keulaköytemme laituriin. Tilaa ankkurointiin ei ollut, joten siihen jäimme. Illan vietimme Sergen, Mimin ja Sergen äidin kanssa ainoina asiakkaina heidän nykyisessä ravintolassaan. Söimme tosihyvää mustekalaa. Palatessamme veneelle oli matalan veden aika ja Irenen vesilinja oli kerrankin sillä korkeudella, missä sen aikoinaan suunniteltiin olevan.
Seuraavana aamuna pääsimme liikkeelle vasta kovan yrittämisen jälkeen ja jäimme uudestaan pohjaan kiinni muutaman kymmenen metrin päässä. Huolellinen luotaus jollasta luotinarulla osoitti 5 cm syvempää vettä muutama metri lähempänä rantaa. Yritimme siitä uudestaan, ja jäimme taas kiinni. Silloin otimme kuitenkin riskin entistä lujemmasta juuttumisesta, ja menimme mudasta läpi täydellä kaasulla. Kun pääsimme merelle, oli edessä taas spinnuttelupäivä heikossa tuulessa. Matkalla saimme mukavan kokoisen blackfin tunan, joten kalaruokaa saatiin taas viikoksi. Lopuksi jouduimme ajamaan melkein tunnin koneella ehtiäksemme valoisan aikana meille jo tuttuun Chichimen ankkuripaikkaan. Siitä matka jatkui seuraavana päivänä Porveniriin hoitamaan runsaan byrokratian edellyttämät muodollisuudet ja edelleen Holandes Caysille taaskin spinnulla heikossa länsituulessa. Perille tulimme myöhään iltapäivällä. Vaikka aurinko loisti pilvien läpi reilusti horisontin yläpuolelta, se oli liian matalalla emmekä nähneet vilaustakaan ympäröivistä riutoista. Onneksi kuitenkin hyvä pelikaani sattui istumaan maamerkkinä vesirajaan ulottuvalla korallilohkareella, mutta valitettavasti toinen kelju pelikaani uiskenteli eikä osoittanut meille riutan toista päätä. Kokemuksesta tiesimme kuitenkin GPS-virheen täällä, ja loppumatkalla voimme käyttää käsi-GPS:n muistissa olevaa jälkeä, joten varsinaisia vaikeuksia meillä ei ollut.
Nyt olemme olleet yli viikon ankkurissa Ukupsuit Tupulla Holandes Caysin itäpäässä. Kauppamatkaamme kului tarkkaan ottaen 24 päivää. Istumalaatikosta näemme etelässä sademetsän peittämän vuoristoisen Panaman kannaksen. Pohjoisessa on palmumetsää ja mangrovea kasvia saaria, jotka nousevat turkoosin värisestä laguunista. Muita veneitä ei ole näköpiirissä. Aiomme olla täällä vielä muutamia päiviä, sitten on edessä taas parinkymmenen mailin purjehdus länteen Porveniriin selvittämään itsemme ulos Panamasta, sillä 90 päivän oleskelulupamme loppuu 28.10. Sen jälkeen olemme matkalla Cartagenaan ja voimme palata tänne, sillä matkan kestoaikaa ei ole rajoitettu. Todennäköisesti etenemme kuitenkin itään uusiin ankkuripaikkoihin tutustuen.
Marraskuun aikana aiomme purjehtia takaisin Cartagenaan, missä Irene nostetaan ylös ja me lähdemme muutamaksi kuukaudeksi Suomeen käymään. Palattuamme ensi keväänä venetyöt odottavat meitä, sillä Irenen kyljet pitää maalata, koska vanha maali kuplii ja irtoaa vesilinjan tuntumasta. Luultavasti kylkiin ruiskutetaan tällä kertaa maalin sijasta uusi gelcoat. Myös moottori on irroitettava, jotta luistava merikytkin voidaan korjata tai vaihtaa. Jääkaapin lämpöeristystäkin pitäisi parantaa, sillä täkäläisessä kosteudessa kondenssivettä kerääntyy jatkuvasti jääkaapin alle ja salongin puolelle laipiota jääkaapin kohdalle. Lisäksi sisustuksessa on paljon lakattavaa.
Eipä tänne sen kummempia kuulu. Hyvää syksyä kaikille lukijoillemme.
Eeva ja Tapio Hämäläinen
s/y Irene
Ukupsuit Tupu, Holandes Cays, San Blas, Panama
Latitudi: 9º 35,18´ N
Longitudi: 79º 41,75´ W
Ystävät,
Vähän yli kuukausi sitten lähdimme San Blasilta käymään Colonissa ja Panama Cityssä ostoksilla. Tähän noin 100 mpk:n matkaan tarvitsimme zarpen (=purjehduslupa), jonka haimme San Blasin länsilaidalla sijaitsevasta Porveniristä. Ankkuroimme Irenen parinkymmentä mailia Colonista länteen sijaitsevaan Portobeloon ja kuljimme sieltä bussilla. Matkalla Portobeloon saimme mukavan kokoisen atlantic boniton, joka kuuluu makrillikalojen heimoon. Portobelossa on hyvä ankkuripaikka vanhan linnakkeen edustalla ja lahden toisella puolella on pieni unelias kylä. Sieltä on kuitenkin hyvät bussiyhteydet sekä Panaman kanavan Tyynen meren puoleisessa päässä sijaitsevaan Panama Cityyn että Coloniin kanavan Karibian puoleisessa päässä.
Kolumbus löysi Portobelon neljännellä ja viimeisellä löytöretkellään lokakuussa 1502. Hän purjehti kohti rannikkoa niin kovassa myötätuulessa, että kääntyminen ei ollut mahdollista. Rantaan lyövien aaltojen kuohut olivat jo selvästi näkyvissä, ja kaikki olivat varmoja pikaisesta tuhoutumisesta. Kuohuissa näkyi kuitenkin aukko, jota kohti Kolumbuksen neljän laivaa suuntasivat. Käännyttyään niemen ympäri laivat saapuivat suojaiseen sademetsän ympäröimään lahteen, jolle Kolumbus kiitollisena hyvästä onnestaan antoi nimeksi Portobelo. Laivan lokikirjaan merkittiin "Portobelo, kaunein paikka mitä on nähty". Paikka on edelleenkin kaunis ja täynnä historiaa.
Espanjalaiset rakensivat 1500-luvun alkupuolella suurin kustannuksin tien Panama Citystä 16 mpk Portobelosta itään sijaitsevaan Nombre de Diosiin, josta tuli Etelä-Amerikasta ryöstetyn kullan laivaussatama Karibian puolella. Satamana Nombre de Dios on kuitenkin huono. Myrskyt upottivat satamaan kymmeniä laivoja seuraavien vuosikymmenten aikana, ja Fracis Drake ryösti sen vuonna 1572. Kesti kuitenkin vielä parikymmentä vuotta, ennenkuin Espanjan kuningashuone myönsi virheinvestoinnin, ja vasta 1590-luvulla hopean ja kullan laivaussatama siirrettiin Portobeloon. Drake toisti hyökkäyksensä Nombre de Diosiin ja Portobeloon vuonna 1595, mutta sillä kertaa saalis jäi laihaksi. Draken onni petti muutenkin, hän sairastui ja kuoli sillä matkalla. Drake haudattiin mereen Portobelon lahden suulla sijaitsevan saaren tuntumassa. Saaren nimi on Isla Drake tänäkin päivänä. Luonnonkauneudestaan huolimatta Portobeloa pidettiin pahana paikkana. Lahteen laskee kolme jokea, ja sen perukassa on laaja mangrovesuo. Se on oivallinen lisääntymisalue hyttysille, jotka levittivät keltakuumetta ja malariaa. Olikin tavallista, että satamassa vierailevien laivojen miehistöstä 10-20% kuoli Portobelossa saamiinsa tauteihin.
Huhut Portobelon rikkauksista vetivät merirosvoja puoleensa kuin magneetti rautaa. Sataman turvaksi rakennettiin kolme linnoitusta, joista voitiin kontrolloida laivaliikennettä lahdella. Ensimmäisen kerran kaupungin ryösti merirosvo William Parker vuonna 1602, jolloin linnoitustyöt olivat vielä kesken. Seuraavan kerran vuorossa oli Henry Morgan vuonna 1668. Hän ei riskeerannut laivojaan linnoitusten ristitulessa, vaan nousi maihin muutaman mpk:n päässä sijaitsevassa Buenaventuran lahdessa, ja marssi Portobeloon. Morgan valtasi ensin kaupungin ja sitten linnoitukset käyttäen Hizbollah-taktiikkaa, toisin sanoen kaupungin siviilejä kilpenään. Vuonna 1680 John Coxen liittoutui viiden muun merirosvokapteenin kanssa ja purjehti San Blasille. Siellä he saivat tukea Kuna-intiaaneilta, jotka eivät lainkaan pitäneet espanjalaisista valloittajista. Portobeloon merirosvot marssivat jalan San Blasilta. Sen on täytynyt olla kova reissu vuoristoisen ja tiettömän maaston vuoksi. Coxenin saalis jäi kuitenkin pienehköksi, sillä useat Perun kaivoksilta hopeaa kuljettavat laivat olivat alkaneet purjehtia Kap Hornin ympäri, ja Portobelon merkitys hopean laivaussatamana oli pienentymässä. Panaman kuvernööri lähetti suuren joukon sotilaita pidättämään merirosvoja, mutta he onnistuivat livistämään karkuun. Kunat sensijaan saivat maksaa kalliisti antamansa tuen merirosvoille.
1700-luvun alussa espanjalaiset antoivat englantilaisille monimutkaisin säännöin rajatun oikeuden käydä kauppaa Portobelossa. Sääntöjä valvomaan asetettiin vartioaluksia, jotka kuitenkin takavarikoivat englantilaisia laivoja ja niiden lasteja mielivaltaisella tavalla. Kun eräs englantilainen kapteeni Jenkins ei kohdellut espanjalaisia merivartijoita heidän mielestään riittävän kunnioittavasti, he sitoivat Jenkinsin mastoon ja leikkasivat häneltä korvan irti. Tästä sai alkunsa Jenkinsin korvasota, jonka yhteydessä brittiamiraali Vernon purjehti kuudella laivalla Portobeloon ja valtasi linnoitukset ja kaupungin marraskuussa 1739. Vernon tunnetaan myös nimellä Old Grog, koska juuri hän antoi määräyksen korvata merimiesten päivittäisestä rommiannoksesta puolet vedellä. Vernonilla oli yhteensä 420 tykkiä laivoissaan, mutta Portobelon linnoitusten hoito oli niin raskaasti laiminlyöty, että esimerkiksi San Felipen korkealla kukkulalla sijaitsevassa linnakkeessa vain 9 tykkiä 32:sta saatiin käyttökuntoon englantilaisten purjehtiessa satamaan. Linnakkeet tuhottiin ja Portobelon kaupunki kuihtui hiljalleen pikkukyläksi, jollainen se on vielä tänäkin päivänä.
Kaupunki koki vielä yhden kukoistuskauden vuosina 1908-1914, kun vastapäisellä rannalla sijainnut korkea kukkula louhittiin pois, murskattiin soraksi, ja kuljetettiin rakenteilla olevan Panaman kanavan rakennusaineeksi. Amerikkalaiset rakensivat kokonaisen kylän vastarannalle työntekijöiden asuntoineen, ruokaloineen ja kerhorakennuksineen. Kun kanava valmistui, kaikki purettiin, viidakko valtasi paikan, ja entinen unelias meno palasi Portobeloon. Vaikka olimme ankkurissa juuri entisen kylän kohdalla, emme pystyneet havaitsemaan pienintäkään merkkiä rannalla tästä operaatiosta.
Portobelosta kävimme bussikyydillä Colonissa hoitamassa byrokratian edellyttämät muodollisuudet immigrationissa ja satamakapteenin toimistossa. Kävimme myös Panama Cityssä täydentämässä Irenen varaosavarastoja. Yhtä sun toista löysimmekin, mutta ei hankintalistamme siitä paljoakaan lyhentynyt. Lähdimme ennen auringon nousua ja palasimme sen laskiessa. Takaisin tullessamme oli jollamme puolillaan sadevettä, mutta onneksi moottori oli vielä pinnalla. Portobelossa sataa lähes jatkuvasti sadekautena, ja paljon muulloinkin. Kaasupullon täyttämiseksi purjehdimme pariksi päiväksi Coloniin, vaikka olisi sen kaasupullon kuulemma voinut bussissakin kuljettaa. Se olisi kuitenkin edellyttänyt kahta bussimatkaa, koska täytetyn pullon saa vasta seuraavana päivänä takaisin. Paluumatkalla pysähdyimme taas Portobelossa. Portobelo on turistille varsin turvallinen paikka, mutta samaa ei voi sanoa Colonista.
Colonista palattuamme alkoi "pikku kuivakausi". Sää oli aurinkoinen ja kuulas kahden viikon ajan. Puerto Ricosta Venezuelan rannikolle ulottuva matalapaine pysäytti pasaatituulen koko läntisellä Karibialla, ja kuten SSB-netistä kuulimme, useat veneet käyttivät hyväkseen heikkoja länsituulia matkallaan itään pitkin Kolumbian rannikkoa. Matka Portobelosta takaisin San Blasille vei meiltä neljä päivää. Ensimmäisenä päivänä ei tavanomaista merituulta kehittynytkään kuin pari solmua. Parin tunnin moottoroinnin jälkeen kyllästyimme kuuntelemaan moottorin ääntä, ja ankkuroimme Isla Lintonille odottamaan parempaa tuulta. Seuraavana päivänä etenimme parikymmentä mailia keyellä spinnulla 3-4 solmun länsituulessa, ja menimme yöksi Miramariin, jonne purjehdusoppaan mukaan johtaa 3 m väylä. Entinen cruiseri, ranskalainen Serge vaimonsa Mimin kanssa on asettunut sinne, ja näki meidän lähestyvän kukkulalla sijaitsevasta talostaan. Hän tuli vesiskootterilla opastamaan meitä sisään. Sisääntulo onnistuikin ongelmitta, vaikka kaikuluotain näyttikin ajoittain 1,9 m. Sergen laituriin emme kuitenkaan pääseet, vaan Irene jäi pohjaan kiinni jollanmitan päässä laiturista. Serge sanoi "perfecto", ja sitoi keulaköytemme laituriin. Tilaa ankkurointiin ei ollut, joten siihen jäimme. Illan vietimme Sergen, Mimin ja Sergen äidin kanssa ainoina asiakkaina heidän nykyisessä ravintolassaan. Söimme tosihyvää mustekalaa. Palatessamme veneelle oli matalan veden aika ja Irenen vesilinja oli kerrankin sillä korkeudella, missä sen aikoinaan suunniteltiin olevan.
Seuraavana aamuna pääsimme liikkeelle vasta kovan yrittämisen jälkeen ja jäimme uudestaan pohjaan kiinni muutaman kymmenen metrin päässä. Huolellinen luotaus jollasta luotinarulla osoitti 5 cm syvempää vettä muutama metri lähempänä rantaa. Yritimme siitä uudestaan, ja jäimme taas kiinni. Silloin otimme kuitenkin riskin entistä lujemmasta juuttumisesta, ja menimme mudasta läpi täydellä kaasulla. Kun pääsimme merelle, oli edessä taas spinnuttelupäivä heikossa tuulessa. Matkalla saimme mukavan kokoisen blackfin tunan, joten kalaruokaa saatiin taas viikoksi. Lopuksi jouduimme ajamaan melkein tunnin koneella ehtiäksemme valoisan aikana meille jo tuttuun Chichimen ankkuripaikkaan. Siitä matka jatkui seuraavana päivänä Porveniriin hoitamaan runsaan byrokratian edellyttämät muodollisuudet ja edelleen Holandes Caysille taaskin spinnulla heikossa länsituulessa. Perille tulimme myöhään iltapäivällä. Vaikka aurinko loisti pilvien läpi reilusti horisontin yläpuolelta, se oli liian matalalla emmekä nähneet vilaustakaan ympäröivistä riutoista. Onneksi kuitenkin hyvä pelikaani sattui istumaan maamerkkinä vesirajaan ulottuvalla korallilohkareella, mutta valitettavasti toinen kelju pelikaani uiskenteli eikä osoittanut meille riutan toista päätä. Kokemuksesta tiesimme kuitenkin GPS-virheen täällä, ja loppumatkalla voimme käyttää käsi-GPS:n muistissa olevaa jälkeä, joten varsinaisia vaikeuksia meillä ei ollut.
Nyt olemme olleet yli viikon ankkurissa Ukupsuit Tupulla Holandes Caysin itäpäässä. Kauppamatkaamme kului tarkkaan ottaen 24 päivää. Istumalaatikosta näemme etelässä sademetsän peittämän vuoristoisen Panaman kannaksen. Pohjoisessa on palmumetsää ja mangrovea kasvia saaria, jotka nousevat turkoosin värisestä laguunista. Muita veneitä ei ole näköpiirissä. Aiomme olla täällä vielä muutamia päiviä, sitten on edessä taas parinkymmenen mailin purjehdus länteen Porveniriin selvittämään itsemme ulos Panamasta, sillä 90 päivän oleskelulupamme loppuu 28.10. Sen jälkeen olemme matkalla Cartagenaan ja voimme palata tänne, sillä matkan kestoaikaa ei ole rajoitettu. Todennäköisesti etenemme kuitenkin itään uusiin ankkuripaikkoihin tutustuen.
Marraskuun aikana aiomme purjehtia takaisin Cartagenaan, missä Irene nostetaan ylös ja me lähdemme muutamaksi kuukaudeksi Suomeen käymään. Palattuamme ensi keväänä venetyöt odottavat meitä, sillä Irenen kyljet pitää maalata, koska vanha maali kuplii ja irtoaa vesilinjan tuntumasta. Luultavasti kylkiin ruiskutetaan tällä kertaa maalin sijasta uusi gelcoat. Myös moottori on irroitettava, jotta luistava merikytkin voidaan korjata tai vaihtaa. Jääkaapin lämpöeristystäkin pitäisi parantaa, sillä täkäläisessä kosteudessa kondenssivettä kerääntyy jatkuvasti jääkaapin alle ja salongin puolelle laipiota jääkaapin kohdalle. Lisäksi sisustuksessa on paljon lakattavaa.
Eipä tänne sen kummempia kuulu. Hyvää syksyä kaikille lukijoillemme.
Eeva ja Tapio Hämäläinen
s/y Irene
RSS-syöte