Palasimme 12. maaliskuuta 2013 atolli Apatakille, missä Irene oli ollut maihin nostettuna joulukuusta 2011 lähtien. Mukanamme oli 23 pahvilaatikollista ruokaa ja juomaa sekä varaosia ja tarvikkeita. Toimme Suomesta sellaisia varaosia, joita ei saa Tahitilta niin paljon kuin matkalaukkuihimme mahtui ja painot antoivat myöten, mutta suurin osa hankittiin kuitenkin Papeetesta ennalta laaditun suunnitelman mukaisesti. Lento- ja laiva-aikataulusta johtuen meille jää vain puolitoista arkipäivää aikaa suorittaa hankintoja Papeetessa, joten ne pitää suunnitella tarkasti etukäteen, varsinkin kun ottaa huomioon, että useimmat liikkeet ovat muutaman tunnin kiinni iltapäivällä.
Irene laskettiin vesille Apataki Carenagessa kolme viikkoa tulomme jälkeen. Sen jälkeiset pari viikkoa menivät venetöihin ollessamme Apataki Carenagen poijussa. Elämä vesillä olevassa veneessä on kuitenkin paljon helpompaa kuin maissa, kun veneen systeemit toimivat ja tuuli viilentää ja pitää hyttyset poissa.
Nuorempi poikamme Jyri ja hänen vaimonsa Outi tulivat Apatakille häämatkalleen 9.huhtikuuta mukanaan 12 pahvilaatikollista Papeetesta ohjeittemme mukaan hankittua ruokaa ja juomaa. Seuraavat 4 viikkoa kuluivat nopeasti heidän kanssaan. Vietettyämme ensin joitakin päiviä Apataki Carenagen poijussa nauttien Laun perheen vieraanvaraisuudesta purjehdimme Apatakin laguunin koilliskulmalle Oparariin kalastamaan ja tutustumaan laguunin luontoon ja vesielämään. Palasimme sieltä vielä viikoksi Carenageen, jossa rikasimme purjelautamme ja Jyri pääsi pitkästä aikaa surffaamaan.
Lähdimme Carenagesta vappuna tarkoituksena purjehtia Anse Amyotiin naapuriatolli Toaulla. Pysähdyimme kuitenkin yöksi muutaman mpk:n päähän eteläisestä passesta sijaitsevan saaren Motu Rua Vahinen (motu=saari) suojaan ehtiäksemme passeen virtaminimin aikaan, joka oli aikaisin aamulla. Jyri lähti siellä snorklaamaan, mutta tuli pian takaisin oikein vauhdilla, sillä pohjalla lepäilevä parimetrinen grey reef shark oli noussut sieltä snorklaajaa ihmettelemään. Ne ovat uteliaita eläimiä ja saattavat tulla katsomaan sukeltajaa läheltä varsinkin alueilla, missä ne eivät ole tottuneet ihmisiin. Grey reef shark voi joskus myös tulkita sukeltajan tunkeilijaksi ja käyttäytyä aggressiivisesti. Suurin osa laguuneilla sattuvista hain puremista on grey reef sharkin aiheuttamia, mutta ne eivät tapahdu syöntitarkoituksessa. Kaksi muuta suurikokoista laguuneilla elävää hailajia ovat lemon shark ja nurse shark. Ne voivat näyttää pelottavilta, mutta eivät juuri piittaa ihmisistä. Suurin osa haikannasta on hieman pienempiä blacktip- ja whitetip sharkeja. Niitä on paljon, mutta niitä ei pidetä vaarallisina ihmisille, elleivät ne riehaannu veteen leviävästä verestä. Siimalla kalastamista ne kyllä haittaavat nappaamalla koukkuun tarttuneen kalan jos sattuvat paikalle. Silloin ei kannata jatkaa kalastamista, sille ne jäävät lähistölle odottamaan seuraavaa helppoa saalista.
Seuraavana aamuna pääsimme vaikeuksitta ulos passesta, mutta nappivastainen tuuli kenkkuili meille puhaltaen squalleissa 10-14 m/s ja niiden välissä 3-5 m/s. Meillä oli myös puolentoista solmun vastavirta. Vaikka matkaa ei ollut kuin 25 mpk, emme ehtineet Anse Amyotiin ennen pimeän tuloa. Matkalla vieheeseemme tarttui 15 kiloinen mahi-mahi, ja Outi pääsi kokemaan sekä kalastamisen jännitystä että merisairautta suunnilleen sen karmeimmassa muodossa.
Anse Amyot on Toaun luoteisnurkalla sijaitseva ns. blind passe, josta ei pääse laguunille muutoin kuin kanootilla, mutta se muodostaa kuitenkin aallokolta suojaisen ankkurilahden. Paikka oli meille tuttu, mutta sisääntulo on kapea. Päätimme kuitenkin yrittää sisään pimeässä, sillä sisääntulossa on linjavalot. Taempi linjavalo kuitenkin sammahti kesken lähestymisen, arvatenkin aurinkopanelilla ladattava akku oli menettänyt varauskykynsä eikä sähköä riittänyt kuin tunnin ajan auringon laskettua. Jatkaessamme varovasti lähestymistä GPS:n varassa meitä kutsuttiin VHF:llä. Kutsuja oli lahdessa ankkurissa oleva jenkkivene, jonka kippari tarjoutui tulemaan jollalla opastamaan meidät sisään. Se oli mitä tervetulleinta, ja pääsimme ankkuriin ilman kohtuutonta riskiä. Jenkkikipparin vaimo Liisa on suomalainen ja ilahtui kovin, kun pääsi puhumaan äidinkieltään kanssamme. Tässä tarinassa on kaksi opetusta:
Viivyimme Anse Amyotissa muutamia päiviä, joiden aikana nuoret pääsivät snorklaamaan Tuamotun upeimmilla korallinpäillä. Anse Amyotista jatkoimme yöpurjehduksen päässä olevalle Fakaravalle, joka on Toausta seuraava atolli etelään. Matkalla Fakaravalle törmäsimme squallirintamaan, jossa tuuli nousi yön ajaksi 15-20 m/s tuntumaan, joten Outi pääsi kokemaan vielä senkin puolen tätä elämää. Tällä kertaa matka sujui vauhdikkaasti, ja olimme passen ulkopuolella jo aamuyöstä. Jäimme piihin odottamaan päivänvaloa, mutta virta painoi meidät passen alatuulen puolelle. Korkean aallokon ja virran vuoksi emme päässeet takaisin moottorilla, vaikka matka oli lyhyt. Päivän valjettua ajoimme lähelle rantaa, ja pääsimme akanvirrassa takaisin passeen.
Olimme jo Fakaravan laguunilla, kun mastosta kuului kova pamaus, osia lensi mereen ja keulapurje romahti kannelle. Jouduimme odottamaan muutamia päiviä veneen keikkumisen vuoksi ennen kuin saimme haetuksi maston huippuun jääneen fallin pään alas ja pääsimme tarkastelemaan tapahtuman syytä. Vaihdoimme muutama vuosi sitten jatkuvaa huoltoa tarvitsevat fallien messinkiset pikasakkelit melko järeisiin ruostumattomiin (pituus 125 mm), joiden työkuormaksi on spesifioitu 4000 kg. Tällainen sakkeli oli katkennut paksusta kohtaa noin 10 mm päässä saranasta. Murtumapinnassa ei ollut juuri lainkaan tuoretta metallia näkyvillä raerajakorroosion vuoksi. Päällepäin ei sakkelissa kuitenkaan ollut näkynyt mitään vikaa. Aiomme palata käyttämään messinkisiä pikasakkeleita, niihin voi ainakin luottaa.
Fakaravalta Outi ja Jyri lensivät Papeeteen jatkaakseen matkaa Amerikan kiertueelleen. Heidän lähdettyään odotimme siellä vuorolaivan käyntiä, ja sen jälkeen voimme ostaa ensimmäiset tuoreet vihannekset kuukauteen. Bunkrattuamme perusteellisesti seilasimme takaisin Anse Amyotiin tarkistamaan paikallisen ystävämme verenpainelääkityksen, jonka Eeva oli aloittanut tulomatkallamme. Toaulla ei ole mitään terveyspalveluja, koska asukkaitakin on vain noin 30. Fakaravallakin lääkäri on paikalla vain 2 viikkoa kuukaudessa. Koska meillä oli vielä maaliskuussa mukanamme tuotuja uusia varusteita asentamatta nuorten meille tuomien lisäksi, päätimme lähteä takaisin Apatakin koilliskulmalle omaan rauhaan jatkamaan venetöitä ja kalastamaan, vaikka se oli kaikki taaksepäin purjehdussuunnitelmiamme ajatellen. Siellä voimme hankkia itse ruokamme, koska tiedämme mitä kaloja voimme syödä. Anse Amyotissa vierähti lähes viikko, koska Eevan piti varmistaa ystävämme verenpaineen stabiloituminen. Saimme sieltä mukaamme kylmälaukullisen kalafileitä toimitettavaksi Apataki Carenageen, joka sijaitsee Apatakin laguunin kaakkoiskulmalla, joten suuntasimme ensin sinne.
Apatakin laguuni on karkeasti suorakaiteen muotoinen ja kooltaan noin 15 x 12 mpk. Atollin ainoa kylä Niutahi sijaitsee sen lounaiskulmalla eteläisen passen varrella. Niutahissa on myös lentokenttä, jonne Air Tahiti lentää kolmesti viikossa 6-paikkaisella koneella. Tulimme sisään laguuniin eteläisen passen kautta, mutta ajoituksemme ei osunut aivan nappiin, koska passessa oli 4-5 solmun pyörteinen vastavirta. Kun tähän vielä lisää 10 m/s vastatuulen ja sen laguunin sisällä nostaman aallokon, ei nopeusreserviä jäänyt kuin solmun verran täydellä moottoriteholla. Päästiin kuitenkin läpi. Tiesimme odottaa normaalia voimakkaampaa vastavirtaa, koska merellä vyöryi roaring fortiesilla puhaltavan myrskyn lähettämä 3 m korkuinen maininki. Se täyttää laguuneja murtuessaan laguunin reunariuttaa vasten ja lisää ulosvirtaavan veden määrää niin, että virta ei välttämättä käänny lainkaan vuorovedestä huolimatta. Lisäksi maininki muuttaa laguunin viivetekijää eli virtaushuipun ja vuoroveden huipun välistä aikaeroa. Apatakin eteläisessä passessa tämä aikaero on 1,5 - 3 tuntia. Meillä on apuna useiden cruisereiden kokemusten perusteella laadittu Tuamotu Current Guestimator tietokoneohjelma, mutta varsinkin korkean mainingin olosuhteissa sen tarkkuus on nimensä veroinen, eli vastaa hyvää arvausta.
Carenagessa vierähti muutamia päiviä. Siellä ollessamme tuli vuorolaiva käymään Niutahissa ja Eeva pääsi Carenagen veneen mukana käymään kaupassa täydentämässä vihannes- ja olutvarastoamme. Kauppaa pidetään auki vain niin kauan kuin tavaraa riittää vuorolaivan käynnin jälkeen. Lähdimme Carenagesta mielipaikkaamme Oparariin laguunin koilliskulmalla 21.5. Moottorillamme oli starttivaikeuksia jo Fakaravalta lähtiessämme. Arvelin silloin niiden johtuvan huonosta kontaktista hehkutusjärjestelmässä. Apataki Carenagessa asiaa tutkiessani huomasin pakoputken rosterisesta joustavasta osasta tippuvan vesipisaroita. Siellä ei vettä saa olla missään tapauksessa, koska Irenen pakoputki on kuiva istumalaatikon takaosassa kannen tasolla sijaitsevaan vedenerottimeen saakka. Pakoputken ympärillä on suurempi halkaisijaisen putken muodostama vesivaippa, joka jäähdyttää kuivan osan. Siirtämällä vedenerottimen niin ylös kuin mahdollista olemme varmistaneet sen, että pakoputken kautta ei pääse vettä moottoriin ankarassakaan aallokossa, mikä on tapahtunut useille muille veneille, joissa on tavanomainen märkä pakoputki.
Irrotimme pakoputken kuparisen kuivan osan ja totesimme, että putkeen oli syöpynyt reikä ja vesi pääsi vesivaipasta kuivalle puolelle. Koska kuuma merivesi on sellaista myrkkyä, että tavanomaiset haponkestävät teräkset AISI 304 ja 316 ruostuvat hetkessä, oli moottorin ja pakoputken vesivaipallisen osan välissä olevaan rosteriseen haitariputkeen ehtinyt syöpyä pieniä reikiä, joista näkemäni vesipisarat olivat peräisin. Vettä oli myös öljyn seassa, mikä piti luonnollisesti vaihtaa. Pestessämme pakoputkea suolahapolla rantahietikolla vuoto lisääntyi selvästi, mikä viittaa siihen, että putken seinämä on seitinohut laajalta alueelta. Valitettavasti vuotokohtaa ei pystynyt näkemään, koska se on juuri putkessa olevassa 90 asteen mutkan takana. Asensimme putken takaisin paikoilleen ja ohitimme vesivaipan letkulla. Siten voimme käyttää moottoria noin. 10 min kerrallaan ennen kuin vesivaippa kuumeni liiaksi. Tein pakoputken kuivan osan itse paksuseinäisestä kupariputkesta melko tarkalleen 40 vuotta sitten. Päätimme hankkia uuden samanlaisen putken, ja jos se kestää toiset 40 vuotta, on sen puhki syöpyminen jonkun muun kuin meidän ongelma.
Purjehdimme takaisin Apataki Carenageen toukokuun lopulla ja pyysimme isäntäväeltä apua pakoputkiongelmaamme. Alfredin isä Assam olikin juuri lähdössä Papeeteen lääkäriin, ja hän otti mukaansa vuotavan putkemme. Alfredin ja Paulinen tytär asuu Papeetessa ja oli juuri saanut esikoisensa, joten Pauline oli Papeetessa tytärtään auttamassa ja vauvaa paapomassa. Pauline toimitti putken metallipajalle malliksi, ja sitten kului viikko ennen kuin se saatiin siellä työn alle. Ilmeisesti kupariosien kohdalla oli joitakin saantivaikeuksia, koska minulla oli täysi työ selittää, etten missään tapauksessa halua putkea tehtävän haponkestävästä teräksestä. Materiaalia odoteltiin pari viikkoa, ja sen jälkeen itse putken tekemiseen meni pari työpäivää. Koska laiva käy Apatakilla vain kerran kahdessa viikossa, meni uuden putken kuljetukseen Apatakille reilu viikko.
Koko tämän ajan olimme kiinnittyneinä Apataki Carenagen poijuun. Olo poijussa tuntui turvattomalta, kun tuuli kääntyi luoteeseen ja nousi 12-15 metriin sekunnissa. Tällöin meillä oli avointa selkää laguunin sisällä edessämme 16 mpk ja rannan korallipäät muutaman veneen mitan päässä takanamme. Jos poiju olisi pettänyt, aikaa mihinkään toimenpiteisiin veneen pelastamiseksi ei olisi jäänyt, varsinkin kun moottori ei ollut toimintakunnossa. Laskimme varmuuden vuoksi ankkurin, mutta se jäi väistämättä ketjukasan alle. Siirtäessämme ankkuria tuulen kääntyessä havaitsimme, että se oli sotkeentunut omaan ketjuunsa. Sen selvittäminen oli kenkku homma, koska aallot löivät keulakannen yli ja kannella oli vähän väliä puoli metriä vettä. Tässä vaiheessa myös satoi 6 vuorokautta yhteen menoon.
Odotteluajan käytimme venetöihin. Saimme mm. ommelluksi Irenen uuden säilytyspeiton kokoon. Peitto on kooltaan 6,3 x 3,6 m ja kaikkine vahvikkeineen, muotolaskoksineen ja purjerenkaineen sen tekemiseen kului viisi täyttä työpäivää. Saimme onneksi käyttää isäntäväkemme ruokasalia ompeluun. Keulan styyranpuolen dorade-venttiilistä oli alkanut tippua vesipisaroita. Syyksi paljastui rosterisen kansiläpivientiputken korroosio. Teimme uuden putken laminoimalla lasikuidusta. Uuden GPS-plotterin asennus vaati paljon työtä johtojen vetoineen ja kansiläpivienteineen, koska se ei suostunut toimimaan ulkoisen antennin puutteessa vanhan plotterin paikalla. Myös uuden Fish Finder kaikuluotaimen asennukseen meni pari päivää. Vanhan veneen sähköjärjestelmien modernisoinnissa tuntuu riittävän työtä loputtomiin, koska kukaan ei voinut 40 vuotta sitten kuvitella, kuinka paljon lisää sähköisiä vempaimia veneeseen kertyy vuosien kuluessa. Tällä kaudella saatiin asennettua 4 automaattisulaketta lisää 12V järjestelmäämme, yksi virran ulosotto lisää kannelle sekä maasähköjärjestelmän muutos vastaamaan nykyisiä vaatimuksia vikavirtasuojakytkimineen sekä monta muuta pitkään työlistalla ollutta työtä. Maasähköjärjestelmän modernisointiin aikaisemmin ei oikein ole ollut motiivia, koska maasähköä ei ole ollut käytettävissämme kahdeksaan vuoteen. Tähän väliin mahtui myös isäntäväkemme uuden aurinkosähköjärjestelmän asennustöitä.
Uutta pakoputkea odotellessamme Eevan tulehtunut imusolmuke kasvoi kasvamistaan ja lopulta puhkesi ja jäi vuotamaan antibiooteista huolimatta. Eevan piti lähteä lentokoneella lääkäriin ja laboratoriotutkimuksiin Papeeteen. Lähtöön liittyi paljon itkua ja jäähyväisten jättämistä, sillä epäilimme vahvasti 6 vuotta sitten koetusta rintasyövästä peräisin olevaa metastaasia. Olimme jo valmiita siihen, että Eeva lentää saman tien Papeetesta Suomeen hoitoihin. Pauline oli Eevaa vastassa Papeeten lentokentällä ja vei hänet korkeatasoiselle klinikalle tutkimuksiin. Tällainen operaatio olisi ollut meille vaikea ilman paikallista apua, sillä ranskan kielen taitomme on yhtä heikko kuin paikallisten asukkaiden englannin kielen taito, joka ei ole hääppöinen. Kyseessä oli kuitenkin vain erittäin sitkeä imusolmuketulehdus, ja Eeva palasi laboratorio- lääkäri- ja apteekkikäyntien jälkeen takaisin Apatakille viikkoa myöhemmin vuorolaivalla. Mukanaan hänellä oli 17 pahvilaatikollista ruokaa ja juomaa sekä mm. uudet räpylät Tapiolle. Tapion vanhat olivat alkaneet murtua kovasta käytöstä johtuen. Räpylät, maski ja harppuuna ovat tärkeitä varusteita ruokahuoltomme kannalta.
Eevan haava ei kuitenkaan parantunut lääkityksestä huolimatta, vaan ja tihkui edelleen. Eeva arveli, ettei se parane ilman kirurgista operaatiota. Lääkäri Papeetessa oli kehottanut hoitamaan asian Suomessa, mikäli leikkaus tarvitaan. Täällä laguuneissa on paljon haita, eikä verta vuotavana ole kiva mennä edes uimaan. Kalastaessanikin muutan aina paikkaa harppuunoituani kalan, sillä hait alkavat pyöriä ympärillä muutamassa minuutissa haistettuaan kalan veren. Yleensä hait eivät ole ihmisistä kiinnostuneita, mutta eivät ne pieniä yksilöitä lukuun ottamatta kyllä väistäkään, jos sattuvat uimaan vastaan.
Saimme uuden pakoputken heinäkuun alussa ja sen asentamiseen kului pari päivää, koska ruuvien reiät paksuun laippaan piti porata paikan päällä niiden kohdistamiseksi. Puolitoista vuotta vanha starttiakkumme kukistui täysin samoihin aikoihin pakoputken kanssa, ja kun sekin oli uusittu, moottori toimi taas. Juuri kun saimme moottorin käyttökuntoon, tarkistimme salongin pilssin. Se oli täynnä vettä. Maston jalan tyhjennysreiästä menee letku automaattisella pilssipumpulla varustettuun WC-tilan pilssiin. Tyhjennysreikä oli mennyt tukkoon ja maston sisään isojen sateiden aikana tunkeutunut sadevesi oli vuotanut ylempänä olevan kaapeliläpiviennin kautta salongin pilssiin. Maston sisusta emme halua tukkia, koska se on varma tapa joutua korroosio-ongelmiin. Vesi on kummaa ainetta, se tulee läpi 0,1 mm raosta helposti, mutta jos teet sille 10 mm reiän, se menee tukkoon eikä päästä pisaraakaan lävitse. Pilssiä siivotessa meni päivä, varsinkin kun siirrettävä pumppumme piti ensin huoltaa ennen kuin se alkoi toimia. Samoihin aikoihin toisen veneen kipparin pohjeluu murtui ja nivelsiteet rapsahtivat. Eevan apua tarvittiin useaan otteeseen, ennen kuin hänelle saatiin lento järjestetyksi parempien terveyspalvelujen piiriin
Meitä oli 2 venettä odottamassa pitkään osia Carenagen poijussa. Toinen oli brittivene, joka menetti peräsimensä peräsinakselin katkettua raerajakorroosion vuoksi merellä toukokuun puolivälissä. Katkenneen akselin pää tönäisi mennessään ohueksi syöpyneen alumiinisen peräsinputken puhki, ja vene oli vähällä upota. Uuden peräsimen toimitus Ranskasta kesti 7 viikkoa ja se saapui elokuun alussa. Olimme luvanneet auttaa kipparia ja isäntäväkeämme sen asennuksessa, koska myös laakeri, laakeripesä ja peräsinputki piti uusia. Täytyy jälleen kerran vain ihmetellä tapaa, millä uudet veneet rakennetaan.
Kun olimme selvinneet näistä operaatioista, purjehdimme takaisin Oparariin Apatakin laguunin koilliskulmalle miettimään jatkosuunnitelmiamme. Olimme suunnitelleet purjehdusta 1000 mpk:n päähän Gambier-saarille Tuamotun kaakkoispäähän tarkoituksena tutustua syrjäisempiin atolleihin matkan varrella. Eevan tilanne oli nyt stabiili, mutta muodosti sellaisen aikapommin, että sen kanssa emme halunneet lähteä vielä syrjäisemmille seuduille. Päätimme katkaista vuoden 2013 purjehduksen ennen aikojaan ja tulla Suomeen hoitamaan terveysongelmat kuntoon. Lensimme Suomeen 28.8. Tahitilta. Arvelimme, että Eevan leikkaus ja toipuminen ottaa todennäköisesti niin paljon aikaa, ettei meidän kannata enää palata ennen syklonikauden alkua. Se alkaa marraskuussa ja loppuu maaliskuussa.
Suursäätila vuonna 2013 oli La Ninan puolella, ja sen seurauksena talvi oli hyvin tuulinen. Kaukana etelässä isot korkeapaineet liikkuivat lännestä itään kuin helmet nauhassa, ja niiden pohjoispuolella tuulee kovaa idän ja kaakon väliltä. Korkeapaineet tapaavat olla hidasliikkeisiä, ja 12-15 m/s tuulta jatkuu yleensä viikon kerrallaan. Kesäkuun puolivälistä elokuun puoliväliin ei viime vuonna mahtunut montakaan päivää ilman kovaa tuulta. Tuuligeneraattoriamme ei useinkaan tarvinnut pitää päällä kuin muutama tunti päivässä energian tarpeemme kattamiseksi. Korkeapaineet pyörtävät myös kylmää ilmaa tropiikkiin, ja sen myötä niiden pohjoispuolelle syntyy usein okluusiorintama sateineen. Huhtikuu ja toukokuu ovat yleensä parasta purjehdusaikaa pasaatituulen alueilla, kun talvituulet eivät ole vielä alkaneet. Sama pätee syys- ja lokakuuhun ennen syklonikautta.
Nyt ollaan lähellä auringonpilkkumaksimia, ja sen seurauksena radiokelit olivat hyvät. Pidin suoria yhteyksiä suomalaisiin radioamatööreihin lähes joka ilta. Yksi heistä on entinen jäsenemme Veikko Pakarinen Marjaniemestä, joten olimme kyllä perillä Marjaniemen kuulumisista. Vanha ystävämme Mikko Oksanen purjehti viime kesänä s/y Ninnillään Islannista Grönlantiin ja sieltä Fär-saarten kautta Suomeen. Häneenkin sain usein radioyhteyden, vaikka kummallakin on vain takastaagiantenni ja verraten heikkotehoinen radiolähetin.
Kaikkiaan vuosi 2013 ei ollut meille hyvä purjehdusvuosi, vaikka mitään todella vakavaa ei tapahtunutkaan. Matkaa kertyi lokiin vain 500 mpk.
Kirjoitamme tätä maaliskuun puolessa välissä Marjaniemessä. Meillä oli paluuliput Tahitille 27.2.2014, mutta Eevan hoito oli vielä kesken, joten siirsimme lähtömme Vapun päivään. Toivottavasti pääsemme matkaan edes silloin.
Eeva ja Tapio Hämäläinen
s/y Irene
Irene laskettiin vesille Apataki Carenagessa kolme viikkoa tulomme jälkeen. Sen jälkeiset pari viikkoa menivät venetöihin ollessamme Apataki Carenagen poijussa. Elämä vesillä olevassa veneessä on kuitenkin paljon helpompaa kuin maissa, kun veneen systeemit toimivat ja tuuli viilentää ja pitää hyttyset poissa.
Nuorempi poikamme Jyri ja hänen vaimonsa Outi tulivat Apatakille häämatkalleen 9.huhtikuuta mukanaan 12 pahvilaatikollista Papeetesta ohjeittemme mukaan hankittua ruokaa ja juomaa. Seuraavat 4 viikkoa kuluivat nopeasti heidän kanssaan. Vietettyämme ensin joitakin päiviä Apataki Carenagen poijussa nauttien Laun perheen vieraanvaraisuudesta purjehdimme Apatakin laguunin koilliskulmalle Oparariin kalastamaan ja tutustumaan laguunin luontoon ja vesielämään. Palasimme sieltä vielä viikoksi Carenageen, jossa rikasimme purjelautamme ja Jyri pääsi pitkästä aikaa surffaamaan.
Lähdimme Carenagesta vappuna tarkoituksena purjehtia Anse Amyotiin naapuriatolli Toaulla. Pysähdyimme kuitenkin yöksi muutaman mpk:n päähän eteläisestä passesta sijaitsevan saaren Motu Rua Vahinen (motu=saari) suojaan ehtiäksemme passeen virtaminimin aikaan, joka oli aikaisin aamulla. Jyri lähti siellä snorklaamaan, mutta tuli pian takaisin oikein vauhdilla, sillä pohjalla lepäilevä parimetrinen grey reef shark oli noussut sieltä snorklaajaa ihmettelemään. Ne ovat uteliaita eläimiä ja saattavat tulla katsomaan sukeltajaa läheltä varsinkin alueilla, missä ne eivät ole tottuneet ihmisiin. Grey reef shark voi joskus myös tulkita sukeltajan tunkeilijaksi ja käyttäytyä aggressiivisesti. Suurin osa laguuneilla sattuvista hain puremista on grey reef sharkin aiheuttamia, mutta ne eivät tapahdu syöntitarkoituksessa. Kaksi muuta suurikokoista laguuneilla elävää hailajia ovat lemon shark ja nurse shark. Ne voivat näyttää pelottavilta, mutta eivät juuri piittaa ihmisistä. Suurin osa haikannasta on hieman pienempiä blacktip- ja whitetip sharkeja. Niitä on paljon, mutta niitä ei pidetä vaarallisina ihmisille, elleivät ne riehaannu veteen leviävästä verestä. Siimalla kalastamista ne kyllä haittaavat nappaamalla koukkuun tarttuneen kalan jos sattuvat paikalle. Silloin ei kannata jatkaa kalastamista, sille ne jäävät lähistölle odottamaan seuraavaa helppoa saalista.
Seuraavana aamuna pääsimme vaikeuksitta ulos passesta, mutta nappivastainen tuuli kenkkuili meille puhaltaen squalleissa 10-14 m/s ja niiden välissä 3-5 m/s. Meillä oli myös puolentoista solmun vastavirta. Vaikka matkaa ei ollut kuin 25 mpk, emme ehtineet Anse Amyotiin ennen pimeän tuloa. Matkalla vieheeseemme tarttui 15 kiloinen mahi-mahi, ja Outi pääsi kokemaan sekä kalastamisen jännitystä että merisairautta suunnilleen sen karmeimmassa muodossa.
Anse Amyot on Toaun luoteisnurkalla sijaitseva ns. blind passe, josta ei pääse laguunille muutoin kuin kanootilla, mutta se muodostaa kuitenkin aallokolta suojaisen ankkurilahden. Paikka oli meille tuttu, mutta sisääntulo on kapea. Päätimme kuitenkin yrittää sisään pimeässä, sillä sisääntulossa on linjavalot. Taempi linjavalo kuitenkin sammahti kesken lähestymisen, arvatenkin aurinkopanelilla ladattava akku oli menettänyt varauskykynsä eikä sähköä riittänyt kuin tunnin ajan auringon laskettua. Jatkaessamme varovasti lähestymistä GPS:n varassa meitä kutsuttiin VHF:llä. Kutsuja oli lahdessa ankkurissa oleva jenkkivene, jonka kippari tarjoutui tulemaan jollalla opastamaan meidät sisään. Se oli mitä tervetulleinta, ja pääsimme ankkuriin ilman kohtuutonta riskiä. Jenkkikipparin vaimo Liisa on suomalainen ja ilahtui kovin, kun pääsi puhumaan äidinkieltään kanssamme. Tässä tarinassa on kaksi opetusta:
- Näimme ankkurivaloja Anse Amyotissa, ja menettelimme tyhmästi kun emme itse pyytäneet hyvissä ajoin apua sisääntulossa VHF:llä. Vaikka olimme atollin suojan puolella, niin sen ympäri kiertävän mainingin vuoksi mikä tahansa pohjakosketus olisi johtanut hyvin suurella todennäköisyydellä veneen tuhoutumiseen.
- Tyypillinen veneonnettomuus korallialueella johtuu juuri karille ajosta huonossa näkyvyydessä. Olemme monta kertaa päättäneet, että pimeässä emme yritä sisäänmenoa, vaan jäämme kiltisti merelle odottamaan päivänvaloa. Nyt kuitenkin annoimme mukavuudenhalumme voittaa ja toimimme vastoin periaatettamme. Myös halu helpottaa huonosti voivan miehistön osan kärsimystä painoi vaakakupissa.
Viivyimme Anse Amyotissa muutamia päiviä, joiden aikana nuoret pääsivät snorklaamaan Tuamotun upeimmilla korallinpäillä. Anse Amyotista jatkoimme yöpurjehduksen päässä olevalle Fakaravalle, joka on Toausta seuraava atolli etelään. Matkalla Fakaravalle törmäsimme squallirintamaan, jossa tuuli nousi yön ajaksi 15-20 m/s tuntumaan, joten Outi pääsi kokemaan vielä senkin puolen tätä elämää. Tällä kertaa matka sujui vauhdikkaasti, ja olimme passen ulkopuolella jo aamuyöstä. Jäimme piihin odottamaan päivänvaloa, mutta virta painoi meidät passen alatuulen puolelle. Korkean aallokon ja virran vuoksi emme päässeet takaisin moottorilla, vaikka matka oli lyhyt. Päivän valjettua ajoimme lähelle rantaa, ja pääsimme akanvirrassa takaisin passeen.
Olimme jo Fakaravan laguunilla, kun mastosta kuului kova pamaus, osia lensi mereen ja keulapurje romahti kannelle. Jouduimme odottamaan muutamia päiviä veneen keikkumisen vuoksi ennen kuin saimme haetuksi maston huippuun jääneen fallin pään alas ja pääsimme tarkastelemaan tapahtuman syytä. Vaihdoimme muutama vuosi sitten jatkuvaa huoltoa tarvitsevat fallien messinkiset pikasakkelit melko järeisiin ruostumattomiin (pituus 125 mm), joiden työkuormaksi on spesifioitu 4000 kg. Tällainen sakkeli oli katkennut paksusta kohtaa noin 10 mm päässä saranasta. Murtumapinnassa ei ollut juuri lainkaan tuoretta metallia näkyvillä raerajakorroosion vuoksi. Päällepäin ei sakkelissa kuitenkaan ollut näkynyt mitään vikaa. Aiomme palata käyttämään messinkisiä pikasakkeleita, niihin voi ainakin luottaa.
Fakaravalta Outi ja Jyri lensivät Papeeteen jatkaakseen matkaa Amerikan kiertueelleen. Heidän lähdettyään odotimme siellä vuorolaivan käyntiä, ja sen jälkeen voimme ostaa ensimmäiset tuoreet vihannekset kuukauteen. Bunkrattuamme perusteellisesti seilasimme takaisin Anse Amyotiin tarkistamaan paikallisen ystävämme verenpainelääkityksen, jonka Eeva oli aloittanut tulomatkallamme. Toaulla ei ole mitään terveyspalveluja, koska asukkaitakin on vain noin 30. Fakaravallakin lääkäri on paikalla vain 2 viikkoa kuukaudessa. Koska meillä oli vielä maaliskuussa mukanamme tuotuja uusia varusteita asentamatta nuorten meille tuomien lisäksi, päätimme lähteä takaisin Apatakin koilliskulmalle omaan rauhaan jatkamaan venetöitä ja kalastamaan, vaikka se oli kaikki taaksepäin purjehdussuunnitelmiamme ajatellen. Siellä voimme hankkia itse ruokamme, koska tiedämme mitä kaloja voimme syödä. Anse Amyotissa vierähti lähes viikko, koska Eevan piti varmistaa ystävämme verenpaineen stabiloituminen. Saimme sieltä mukaamme kylmälaukullisen kalafileitä toimitettavaksi Apataki Carenageen, joka sijaitsee Apatakin laguunin kaakkoiskulmalla, joten suuntasimme ensin sinne.
Apatakin laguuni on karkeasti suorakaiteen muotoinen ja kooltaan noin 15 x 12 mpk. Atollin ainoa kylä Niutahi sijaitsee sen lounaiskulmalla eteläisen passen varrella. Niutahissa on myös lentokenttä, jonne Air Tahiti lentää kolmesti viikossa 6-paikkaisella koneella. Tulimme sisään laguuniin eteläisen passen kautta, mutta ajoituksemme ei osunut aivan nappiin, koska passessa oli 4-5 solmun pyörteinen vastavirta. Kun tähän vielä lisää 10 m/s vastatuulen ja sen laguunin sisällä nostaman aallokon, ei nopeusreserviä jäänyt kuin solmun verran täydellä moottoriteholla. Päästiin kuitenkin läpi. Tiesimme odottaa normaalia voimakkaampaa vastavirtaa, koska merellä vyöryi roaring fortiesilla puhaltavan myrskyn lähettämä 3 m korkuinen maininki. Se täyttää laguuneja murtuessaan laguunin reunariuttaa vasten ja lisää ulosvirtaavan veden määrää niin, että virta ei välttämättä käänny lainkaan vuorovedestä huolimatta. Lisäksi maininki muuttaa laguunin viivetekijää eli virtaushuipun ja vuoroveden huipun välistä aikaeroa. Apatakin eteläisessä passessa tämä aikaero on 1,5 - 3 tuntia. Meillä on apuna useiden cruisereiden kokemusten perusteella laadittu Tuamotu Current Guestimator tietokoneohjelma, mutta varsinkin korkean mainingin olosuhteissa sen tarkkuus on nimensä veroinen, eli vastaa hyvää arvausta.
Carenagessa vierähti muutamia päiviä. Siellä ollessamme tuli vuorolaiva käymään Niutahissa ja Eeva pääsi Carenagen veneen mukana käymään kaupassa täydentämässä vihannes- ja olutvarastoamme. Kauppaa pidetään auki vain niin kauan kuin tavaraa riittää vuorolaivan käynnin jälkeen. Lähdimme Carenagesta mielipaikkaamme Oparariin laguunin koilliskulmalla 21.5. Moottorillamme oli starttivaikeuksia jo Fakaravalta lähtiessämme. Arvelin silloin niiden johtuvan huonosta kontaktista hehkutusjärjestelmässä. Apataki Carenagessa asiaa tutkiessani huomasin pakoputken rosterisesta joustavasta osasta tippuvan vesipisaroita. Siellä ei vettä saa olla missään tapauksessa, koska Irenen pakoputki on kuiva istumalaatikon takaosassa kannen tasolla sijaitsevaan vedenerottimeen saakka. Pakoputken ympärillä on suurempi halkaisijaisen putken muodostama vesivaippa, joka jäähdyttää kuivan osan. Siirtämällä vedenerottimen niin ylös kuin mahdollista olemme varmistaneet sen, että pakoputken kautta ei pääse vettä moottoriin ankarassakaan aallokossa, mikä on tapahtunut useille muille veneille, joissa on tavanomainen märkä pakoputki.
Irrotimme pakoputken kuparisen kuivan osan ja totesimme, että putkeen oli syöpynyt reikä ja vesi pääsi vesivaipasta kuivalle puolelle. Koska kuuma merivesi on sellaista myrkkyä, että tavanomaiset haponkestävät teräkset AISI 304 ja 316 ruostuvat hetkessä, oli moottorin ja pakoputken vesivaipallisen osan välissä olevaan rosteriseen haitariputkeen ehtinyt syöpyä pieniä reikiä, joista näkemäni vesipisarat olivat peräisin. Vettä oli myös öljyn seassa, mikä piti luonnollisesti vaihtaa. Pestessämme pakoputkea suolahapolla rantahietikolla vuoto lisääntyi selvästi, mikä viittaa siihen, että putken seinämä on seitinohut laajalta alueelta. Valitettavasti vuotokohtaa ei pystynyt näkemään, koska se on juuri putkessa olevassa 90 asteen mutkan takana. Asensimme putken takaisin paikoilleen ja ohitimme vesivaipan letkulla. Siten voimme käyttää moottoria noin. 10 min kerrallaan ennen kuin vesivaippa kuumeni liiaksi. Tein pakoputken kuivan osan itse paksuseinäisestä kupariputkesta melko tarkalleen 40 vuotta sitten. Päätimme hankkia uuden samanlaisen putken, ja jos se kestää toiset 40 vuotta, on sen puhki syöpyminen jonkun muun kuin meidän ongelma.
Purjehdimme takaisin Apataki Carenageen toukokuun lopulla ja pyysimme isäntäväeltä apua pakoputkiongelmaamme. Alfredin isä Assam olikin juuri lähdössä Papeeteen lääkäriin, ja hän otti mukaansa vuotavan putkemme. Alfredin ja Paulinen tytär asuu Papeetessa ja oli juuri saanut esikoisensa, joten Pauline oli Papeetessa tytärtään auttamassa ja vauvaa paapomassa. Pauline toimitti putken metallipajalle malliksi, ja sitten kului viikko ennen kuin se saatiin siellä työn alle. Ilmeisesti kupariosien kohdalla oli joitakin saantivaikeuksia, koska minulla oli täysi työ selittää, etten missään tapauksessa halua putkea tehtävän haponkestävästä teräksestä. Materiaalia odoteltiin pari viikkoa, ja sen jälkeen itse putken tekemiseen meni pari työpäivää. Koska laiva käy Apatakilla vain kerran kahdessa viikossa, meni uuden putken kuljetukseen Apatakille reilu viikko.
Koko tämän ajan olimme kiinnittyneinä Apataki Carenagen poijuun. Olo poijussa tuntui turvattomalta, kun tuuli kääntyi luoteeseen ja nousi 12-15 metriin sekunnissa. Tällöin meillä oli avointa selkää laguunin sisällä edessämme 16 mpk ja rannan korallipäät muutaman veneen mitan päässä takanamme. Jos poiju olisi pettänyt, aikaa mihinkään toimenpiteisiin veneen pelastamiseksi ei olisi jäänyt, varsinkin kun moottori ei ollut toimintakunnossa. Laskimme varmuuden vuoksi ankkurin, mutta se jäi väistämättä ketjukasan alle. Siirtäessämme ankkuria tuulen kääntyessä havaitsimme, että se oli sotkeentunut omaan ketjuunsa. Sen selvittäminen oli kenkku homma, koska aallot löivät keulakannen yli ja kannella oli vähän väliä puoli metriä vettä. Tässä vaiheessa myös satoi 6 vuorokautta yhteen menoon.
Odotteluajan käytimme venetöihin. Saimme mm. ommelluksi Irenen uuden säilytyspeiton kokoon. Peitto on kooltaan 6,3 x 3,6 m ja kaikkine vahvikkeineen, muotolaskoksineen ja purjerenkaineen sen tekemiseen kului viisi täyttä työpäivää. Saimme onneksi käyttää isäntäväkemme ruokasalia ompeluun. Keulan styyranpuolen dorade-venttiilistä oli alkanut tippua vesipisaroita. Syyksi paljastui rosterisen kansiläpivientiputken korroosio. Teimme uuden putken laminoimalla lasikuidusta. Uuden GPS-plotterin asennus vaati paljon työtä johtojen vetoineen ja kansiläpivienteineen, koska se ei suostunut toimimaan ulkoisen antennin puutteessa vanhan plotterin paikalla. Myös uuden Fish Finder kaikuluotaimen asennukseen meni pari päivää. Vanhan veneen sähköjärjestelmien modernisoinnissa tuntuu riittävän työtä loputtomiin, koska kukaan ei voinut 40 vuotta sitten kuvitella, kuinka paljon lisää sähköisiä vempaimia veneeseen kertyy vuosien kuluessa. Tällä kaudella saatiin asennettua 4 automaattisulaketta lisää 12V järjestelmäämme, yksi virran ulosotto lisää kannelle sekä maasähköjärjestelmän muutos vastaamaan nykyisiä vaatimuksia vikavirtasuojakytkimineen sekä monta muuta pitkään työlistalla ollutta työtä. Maasähköjärjestelmän modernisointiin aikaisemmin ei oikein ole ollut motiivia, koska maasähköä ei ole ollut käytettävissämme kahdeksaan vuoteen. Tähän väliin mahtui myös isäntäväkemme uuden aurinkosähköjärjestelmän asennustöitä.
Uutta pakoputkea odotellessamme Eevan tulehtunut imusolmuke kasvoi kasvamistaan ja lopulta puhkesi ja jäi vuotamaan antibiooteista huolimatta. Eevan piti lähteä lentokoneella lääkäriin ja laboratoriotutkimuksiin Papeeteen. Lähtöön liittyi paljon itkua ja jäähyväisten jättämistä, sillä epäilimme vahvasti 6 vuotta sitten koetusta rintasyövästä peräisin olevaa metastaasia. Olimme jo valmiita siihen, että Eeva lentää saman tien Papeetesta Suomeen hoitoihin. Pauline oli Eevaa vastassa Papeeten lentokentällä ja vei hänet korkeatasoiselle klinikalle tutkimuksiin. Tällainen operaatio olisi ollut meille vaikea ilman paikallista apua, sillä ranskan kielen taitomme on yhtä heikko kuin paikallisten asukkaiden englannin kielen taito, joka ei ole hääppöinen. Kyseessä oli kuitenkin vain erittäin sitkeä imusolmuketulehdus, ja Eeva palasi laboratorio- lääkäri- ja apteekkikäyntien jälkeen takaisin Apatakille viikkoa myöhemmin vuorolaivalla. Mukanaan hänellä oli 17 pahvilaatikollista ruokaa ja juomaa sekä mm. uudet räpylät Tapiolle. Tapion vanhat olivat alkaneet murtua kovasta käytöstä johtuen. Räpylät, maski ja harppuuna ovat tärkeitä varusteita ruokahuoltomme kannalta.
Eevan haava ei kuitenkaan parantunut lääkityksestä huolimatta, vaan ja tihkui edelleen. Eeva arveli, ettei se parane ilman kirurgista operaatiota. Lääkäri Papeetessa oli kehottanut hoitamaan asian Suomessa, mikäli leikkaus tarvitaan. Täällä laguuneissa on paljon haita, eikä verta vuotavana ole kiva mennä edes uimaan. Kalastaessanikin muutan aina paikkaa harppuunoituani kalan, sillä hait alkavat pyöriä ympärillä muutamassa minuutissa haistettuaan kalan veren. Yleensä hait eivät ole ihmisistä kiinnostuneita, mutta eivät ne pieniä yksilöitä lukuun ottamatta kyllä väistäkään, jos sattuvat uimaan vastaan.
Saimme uuden pakoputken heinäkuun alussa ja sen asentamiseen kului pari päivää, koska ruuvien reiät paksuun laippaan piti porata paikan päällä niiden kohdistamiseksi. Puolitoista vuotta vanha starttiakkumme kukistui täysin samoihin aikoihin pakoputken kanssa, ja kun sekin oli uusittu, moottori toimi taas. Juuri kun saimme moottorin käyttökuntoon, tarkistimme salongin pilssin. Se oli täynnä vettä. Maston jalan tyhjennysreiästä menee letku automaattisella pilssipumpulla varustettuun WC-tilan pilssiin. Tyhjennysreikä oli mennyt tukkoon ja maston sisään isojen sateiden aikana tunkeutunut sadevesi oli vuotanut ylempänä olevan kaapeliläpiviennin kautta salongin pilssiin. Maston sisusta emme halua tukkia, koska se on varma tapa joutua korroosio-ongelmiin. Vesi on kummaa ainetta, se tulee läpi 0,1 mm raosta helposti, mutta jos teet sille 10 mm reiän, se menee tukkoon eikä päästä pisaraakaan lävitse. Pilssiä siivotessa meni päivä, varsinkin kun siirrettävä pumppumme piti ensin huoltaa ennen kuin se alkoi toimia. Samoihin aikoihin toisen veneen kipparin pohjeluu murtui ja nivelsiteet rapsahtivat. Eevan apua tarvittiin useaan otteeseen, ennen kuin hänelle saatiin lento järjestetyksi parempien terveyspalvelujen piiriin
Meitä oli 2 venettä odottamassa pitkään osia Carenagen poijussa. Toinen oli brittivene, joka menetti peräsimensä peräsinakselin katkettua raerajakorroosion vuoksi merellä toukokuun puolivälissä. Katkenneen akselin pää tönäisi mennessään ohueksi syöpyneen alumiinisen peräsinputken puhki, ja vene oli vähällä upota. Uuden peräsimen toimitus Ranskasta kesti 7 viikkoa ja se saapui elokuun alussa. Olimme luvanneet auttaa kipparia ja isäntäväkeämme sen asennuksessa, koska myös laakeri, laakeripesä ja peräsinputki piti uusia. Täytyy jälleen kerran vain ihmetellä tapaa, millä uudet veneet rakennetaan.
Kun olimme selvinneet näistä operaatioista, purjehdimme takaisin Oparariin Apatakin laguunin koilliskulmalle miettimään jatkosuunnitelmiamme. Olimme suunnitelleet purjehdusta 1000 mpk:n päähän Gambier-saarille Tuamotun kaakkoispäähän tarkoituksena tutustua syrjäisempiin atolleihin matkan varrella. Eevan tilanne oli nyt stabiili, mutta muodosti sellaisen aikapommin, että sen kanssa emme halunneet lähteä vielä syrjäisemmille seuduille. Päätimme katkaista vuoden 2013 purjehduksen ennen aikojaan ja tulla Suomeen hoitamaan terveysongelmat kuntoon. Lensimme Suomeen 28.8. Tahitilta. Arvelimme, että Eevan leikkaus ja toipuminen ottaa todennäköisesti niin paljon aikaa, ettei meidän kannata enää palata ennen syklonikauden alkua. Se alkaa marraskuussa ja loppuu maaliskuussa.
Suursäätila vuonna 2013 oli La Ninan puolella, ja sen seurauksena talvi oli hyvin tuulinen. Kaukana etelässä isot korkeapaineet liikkuivat lännestä itään kuin helmet nauhassa, ja niiden pohjoispuolella tuulee kovaa idän ja kaakon väliltä. Korkeapaineet tapaavat olla hidasliikkeisiä, ja 12-15 m/s tuulta jatkuu yleensä viikon kerrallaan. Kesäkuun puolivälistä elokuun puoliväliin ei viime vuonna mahtunut montakaan päivää ilman kovaa tuulta. Tuuligeneraattoriamme ei useinkaan tarvinnut pitää päällä kuin muutama tunti päivässä energian tarpeemme kattamiseksi. Korkeapaineet pyörtävät myös kylmää ilmaa tropiikkiin, ja sen myötä niiden pohjoispuolelle syntyy usein okluusiorintama sateineen. Huhtikuu ja toukokuu ovat yleensä parasta purjehdusaikaa pasaatituulen alueilla, kun talvituulet eivät ole vielä alkaneet. Sama pätee syys- ja lokakuuhun ennen syklonikautta.
Nyt ollaan lähellä auringonpilkkumaksimia, ja sen seurauksena radiokelit olivat hyvät. Pidin suoria yhteyksiä suomalaisiin radioamatööreihin lähes joka ilta. Yksi heistä on entinen jäsenemme Veikko Pakarinen Marjaniemestä, joten olimme kyllä perillä Marjaniemen kuulumisista. Vanha ystävämme Mikko Oksanen purjehti viime kesänä s/y Ninnillään Islannista Grönlantiin ja sieltä Fär-saarten kautta Suomeen. Häneenkin sain usein radioyhteyden, vaikka kummallakin on vain takastaagiantenni ja verraten heikkotehoinen radiolähetin.
Kaikkiaan vuosi 2013 ei ollut meille hyvä purjehdusvuosi, vaikka mitään todella vakavaa ei tapahtunutkaan. Matkaa kertyi lokiin vain 500 mpk.
Kirjoitamme tätä maaliskuun puolessa välissä Marjaniemessä. Meillä oli paluuliput Tahitille 27.2.2014, mutta Eevan hoito oli vielä kesken, joten siirsimme lähtömme Vapun päivään. Toivottavasti pääsemme matkaan edes silloin.
Eeva ja Tapio Hämäläinen
s/y Irene
RSS-syöte