Hao
Vietimme 4 hienoa viikkoa Haolla. Olimme pari viikkoa saman korallikielekkeen suojassa, mistä lähetimme edelliset kuulumisemme. Kalaa tuli niin paljon kuin pystyimme savustamaan tai muuten säilyttämään. Kylän lähelle "Marinaan" palattuamme vietimme paljon aikaa Ginette ja Charles Laun seurassa. Charles on Haon kunnanjohtaja ja Assam Laun nuorempi veli, johon tutuistuimme vuosi sitten hänen vieraillessaan veljensä luona Apatakilla. Saimme paljon tietoa ihmisten elämästä näillä syrjäisillä atolleilla
Tarkoituksemme oli lähteä Haolta torstaina, 29.10. mutta silloin tuuli kovaa ja päätimme odottaa seuraavaan päivään. Tehdessämme lähtötarkistuksia totesimme, että AIS vastaanottimen antenni ei toiminut. Meillä oli vara-antenni, mutta se piti ensin kosteussuojata valamalla ferrule (=antennin juuressa oleva impedanssimuunnin) polyuretaaniin, koska kokemuksemme mukaan nykyiset VHF-antennit kestävät näissä oloissa korkeintaan 2 vuotta ilman lisäsuojausta. Pääsimme asennustyöhön vasta seuraavana päivänä polyuretaanin kovetuttua.
Lauantaina näimme, että satama-altaan toisella reunalla olevassa talossa valmisteltiin juhlia. Illalla tuli paikallinen nuorten naisten tanssiryhmä esiintymään, ja menimme katsomaan sitä altaan toiselle puolelle laiturin reunalta valaistun alueen ulkopuolelta. Meidät kuitenkin nähtiin, ja juhlatalon isäntä tuli taluttamaan meidät pöydän ääreen. Kaulaamme pujotettiin upeat simpukkaketjut ja ruoka tarjoiltiin ensiksi meille. Ruoan jälkeen porukka alkoi tanssia, ja meidät vedettiin mukaan. Vieraat olivat enimmäkseen nuoria, joilta ei puhtia puuttunut. Huh.
Palasimme veneelle puolen yön aikoihin, mutta musiikki juhlatalossa jatkui puoli viiteen aamulla. Totesimme, että emme mitenkään voi lähteä käymättä kiittämässä upeista juhlista eilistä isäntäväkeämme, joten lähtö lykkääntyi jälleen. Ymmärrettävästi juhlapaikalla oli kovin hiljaista sunnuntai-iltaan saakka, jolloin veimme sinne ison purkillisen savustetusta grouperista tehtyä pateeta ja parin Eevan tekemiä patalappuja sekä kuvia edellisillan juhlista. Niinpä lähtömme venyi maanantaiaamuun. Lähtiessämme kaikki neljä sukupolvea vastapäisen rannan talosta kerääntyi pihalle vilkuttamaan meille hyvästiksi.
Fatu Hiva
Matka Fatu Hivalle Marquesas-saarille kesti 7 vuorokautta. Reissu meni varsin mukavasti, mutta vastatuulen ja vastavirran vuoksi hitaasti. 4 ensimmäistä vuorokautta kuljimme 5-6 solmun vauhtia melko sileässä vedessä. Vastatuulen vuoksi nopeutemme määränpäätä kohti veden suhteen oli kuitenkin vain noin 3-4 s ja kun siitä ottaa pois vastavirran 1 s, ei paljon jää jäljelle. Tuuli olisi ollut paremmasta suunnasta muutamaa päivää aikaisemmin, mutta purjehtiminen vastatuuleen mukavissa olosuhteissa ei meitä liiemmin harmittanut. Sitten tuuli loppui kokonaan, otimme purjeet alas ja menimme nukkumaan jättäen veneen ajelehtimaan. Yön aikana olimme lokin mukaan kulkeneet 10 mpk, mutta olimme silti vain parin mpk:n päässä lähtöpaikastamme. Melko arvaamattomia ovat nämä Pacificin virrat. Seuraavan päivän rimpuilimme vielä olemattomassa tuulessa, mutta illansuussa pääsimme taas liikkeelle. Loppumatka menikin vauhdikkaasti purjeet tiukasti skuutattuna, mutta oikeaan suuntaan kohtalaisessa tuulessa.
Ainoa varuste, joka hajosi matkalla, oli WC:n oven lukko. Vipu, jonka välityksellä oven kahva siirtää lukon kieltä katkesi, eikä ovea saanut auki. Murphyn lain mukaan kun jotain hajoaa, se tapahtuu pahimpaan mahdolliseen aikaan, eli tässä tapauksessa aikaisin aamulla kun WC:lle olisi ollut eniten käyttöä. Oven avaaminen valtameren aallokossa oli tavallista vaivalloisempaa. Lopulta pala oven huulloslistaa saatiin irrotettua suhteellisen siististi ja syntyneestä raosta voitiin lukon kieli sahata rosvonsahalla poikki. Sitten piti vielä keksiä tilapäinen lukko ettei ovi paukkuisi auki ja kiinni jokaisessa aallossa.
Ankkuroimme Hanavaven lahteen Fatu Hivalla 7.11. Löytöretkeilijät antoivat paikalle aikoinaan nimen Baie des Verges eli penisten lahti, koska eroosio on muovannut rannan vulkaanisista kallioista valtavia peniksen muotoisia tappeja. Myöhemmin tulleille lähetyssaarnajille nimi ei kuitenkaan kelvannut, vaan he saivat sen muutetuksi Baie des Viergesiksi, eli neitsyeiden lahdeksi. Polynesian kielinen nimi on Hanavave. Ranskalaiset matkaesitteet väittävät tätä maailman kauneimmaksi paikaksi, mutta siinä voi olla hitunen liioittelua. Maisemiltaan upea paikka se on joka tapauksessa. Fatu Hiva on syrjäinen saari, jolla asuu noin 600 henkeä. Heistä puolet asuu Hanavavessa ja loput 6 km:n päässä vuorten takana Omoassa. Lentokenttää ei ole, ja vuoriston takia sellainen olisikin vaikea rakentaa. Vuorolaiva käy Fatu Hivalla keskimäärin kerran kuukaudessa.
Hanavavessa on kauppa, mutta siellä on vain aivan perustarvikkeita, sillä ihmiset kasvattavat ja kalastavat ruokansa itse. Kyläläiset eivät ole erityisen halukkaita myymään tuotteitaan, koska heillä ei ole paikkaa missä käyttää rahaansa. Sen sijaan he käyvät mielellään vaihtokauppaa saadakseen tarvitsemiaan tavaroita. Onneksi kaupasta löytyi sentään hyvänlaatuista sipulia, sillä muiden vihannesten puutteessa se maistuu kovin makealle. Vihannesten kasvatus ei kuulemma onnistu Fatu Hivalla, koska muurahaiset syövät ne. Hedelmiä sen sijaan riittää joka lähtöön. Eevan valmistama savukalapate maistuu paikallisille jopa niin, että sitä pyydetään tuomisiksi mennesämme kutsuttuina ruokailemaan paikallisiin koteihin. Sama on toistunut saaresta toiseen koko Polynesiassa. Skandinaaviseen tapaan savustettu kala on täällä tuntematon herkku ja se herättää mielenkiintoa. Patee vaatii kuitenkin tuoreta sipulihakkelusta ja näin kulutuksemme sipulin suhteen on melkoinen.
Pian Hanavaveen tultuamme kävimme keräämässä reppumme täyteen mangoja läheisessä mangometsässä. Kylän läpi kulkiessamme meidät pysäytti tien vieressä kopraa tekemässä ollut mies, joka halusi antaa meille kookosta matkaevääksi. Siitä sukeutui sen verran juttua, että Tapio päätyi korjaamaan miehen iPadin. Sen jälkeen koko kylä tuntui tuntevan meidät ja tulimme sieltä mukanamme kokonainen kottikärrylastillinen lahjaksi saamiamme banaaneja, pamplemouseja ja mangoja sekä 3 kg:n pussi pakastettua paikallista vapaana juossutta luomu-kanaa. Se maistui lähinnä metsälinnulle, mutta vaati pitkän kypsennysajan.
Ensimmäinen kävelyretkemme vuorille katkesi alkuunsa Tapion kenkien hajoamiseen. Ne olivat laadukkaat Sievin jalkineen kengät, mutta pohjien materiaali mureni pois kilometrin kävelyn jälkeen. Suomessa niillä oli kävelty monta vuotta, mutta puolen vuoden säilytys veneen vaatekomerossa tropiikissa riitti tuhoamaan pohjamateriaalin. Se harmitti, sillä ne olivat mukavimmat kengät mitä Tapiolla on koskaan ollut. Tässä on varmaan syy siihen, että paikalliset ihmiset eivät käytä kenkiä, vaan kaikenlaisia halpoja muovisandaaleja elleivät kulje avojaloin. Seuraavalla kävelyretkellämme pohjat irtosivat Eevan melko uusista lenkkareista. Se ei ollut yllätys, sillä nykyajan lenkkarit on koottu kontaktiliimalla, mikä ei kestä täällä. Maastokelpoisten kenkien puute rajoittikin vuoristoretkemme kävelyyn sandaaleilla edestakaisin Omoaan menevää tietä pitkin. Kyllä silläkin tavalla sai liikuntaa, sillä tie nousee tiukkoina serpentiineinä 500 m:n korkeuteen heti kylän jälkeen.
Sää oli kovin sateinen Hanavavessa parin viikon ajan. Hanavaven lahti on lounaasta luoteeseen avoin, joten luoteenpuoleinen pitkä mainiki tulee suoraan sisään. Kallioista heijastunut ristiaallokko keikutti meitä jatkuvasti niin, että venetöitä oli hankala tehdä sisällä ja kannella sade esti kaikki yritykset tehdä kansitöitä. Lahden pohjukassa on pieni aallonmurtaja ja sen takana on pienvenesatama. Aallonmurtaja suojaa suoralta mainingilta, mutta vesi nousee ja laskee satamassakin mainingin tahdissa paiskoen rajusti laituriin kiinnitettyjä jollia. Sen vuoksi ajoimme jollan useimmiten veneiden nostoluiskalle, irrotimme moottorin ja kannoimme jollan ja moottorin kauas rannalle.
Fatu Hivalta oli vaikea päästä lähtemään, Eevalla oli potilaita ja Tapiolla oli kyläläisten tavaroita korjattavana. Eeva opetti myös paikallisen ystäväperheemme rouvalle ompelukoneen käyttöä ja leninkien ompelua. Vastaavasti kaikki veneen säilytystilat olivat jatkuvasti täynnä mangoja, banaaneja, papaioja, pamplemouseja, appelsiineja, limeja sekä jääkaapissa riitti kalaa ja kanaa. Saimme myös useita kutsuja kyläläisten koteihin, vaikka olemmekin kielivammaisia.
Kerran kun Tapio tuli jollalla noutamaan satamasta ompelutunnilta palaavaa Eevaa sattui onnettomuus, joka olisi voinut johtaa hankaliin seurauksiin. Tapion ollessa aallonmurtajan pään kohdalla huomattavasti muita suurempi aalto murtui juuri jollan kohdalla. Jolla kääntyi ylösalaisin, eikä Tapio pysynyt mukana siinä kyydissä. Tapio hautautui veden alle eikä nähnyt mitä tapahtui, mutta rannalla olijat kertoivat, että jolla pyörähti 360 astetta keulansa ympäri ja seuraavat aallot heittivät sen vesilastissa rantakivikkoon. Pinnalle päästyään Tapion oli vaikea päättää, uidako rantaan meille elintärkeää jollaa pelastamaan, mikä näytti tosi vaaralliselta, vai pelastaa itsensä uimalla aallonmurtajan suojaan. Onneksi Tapion ei tarvinnut tehdä kumpaakaan, koska naapuriveneilijä kävi poimimassa Tapion jollaansa ja paikallinen mies juoksi rantatyrskyihin ja onnistui kahlaamaan jollamme kanssa aallonmurtajan suojaan. Loppujen lopuksi tappiot rajoittuivat Tapion aurinkolasien ja lakin mene tykseen. Perämoottori piti tietysti perin pohjin huuhtoa makealla vedellä ja kuivata.
Jätimme hyvästit paikallisille ystävillemme monien halauksien kera Itsenäisyyspäivänä. Käynnistimme moottorin ja aloimme nostaa ankkuria aikaisin seuraavana aamuna. Ankkuripaikallamme oli vettä 27 m, joten ketjua oli pitkästi harjattavana neljän viikon ankkurissa olon jälkeen. Tapion käydessä veneessä sisällä siellä tuntui dieselöljyn hajua. Nopea vilkaisu moottoritilaan osoitti, että kaikki pinnat olivat märät dieselöljystä. Ankkurin nosto loppui siihen ja moottori sammutettiin. Vika löytyi heti, siirtopumpulta polttoainefiltterille menevään letkuun oli tullut reikä, josta dieselöljyä oli suihkunnut joka suuntaan. Loppupäivä menikin sitten paikkoja siivotessa ja letkun uusimisessa. Edellisissä kuulumisissamme kerroimme, kuinka sama tapahtui filtteriltä injektiopumpulle menevälle letkulle. Valitettavasti sen uusiminen tyhjensi polttoaineletkuvarastomme, joten jouduimme korvaamaan vuotavan letkun kirkkaalla PVC-letkulla. Se tuskin on pitkäikäinen moottoritilan lämpötilassa. Vu otava amerikkalainen polttoaineletku täyttää SAE:n ja ABYC:n standardit, on paloturvallinen ja hyväksytty auto- ja venekäyttöön. Se ei kuitenkaan täytä Irenen standardia, joka vaatii että letkun on pidettävä sisällään kuljettamansa neste.
Tahuata
Purjehdimme seuraavana päivänä 40 mpk:n päähän Tahuatalle ja ankkuroimme noin tusinan muun veneen sekaan saaren luoteisreunalla olevaan Hanamoenoa nimiseen lahteen. Luoteismaininki vyöryi sinnekin, mutta lahden pohjan hiekkaranta ei heijastanut aaltoja takaisin, joten keikkuminen oli vähäisempää kuin Hanavavessa. Maihin ei kuitenkaan päässyt muutoin kuin ankkuroimalla jolla riittävän syvään veteen ja uimalla tyrskyvyöhykkeen läpi rannalle.
Vietimme siellä viikon, mutta keikkuminen ja meitä molempia vaivanneet selkäkivut hidastivat venetöitä. Saimme kuitenkin korjattua aurinkokatoksemme, joka muodostaa myös kaksi kolmasosaa sadeveden keräysjärjestelmämme pinta-alasta. Vaikka teimme katoksen 9 vuotta sitten, kangas oli vielä varsin hyvässä kunnossa. Aurinko oli kuitenkin haurastuttanut ompelulangan. Saumoja oli jo korjailtu pariin otteeseen, ja tällä kertaa päätimme ommella kaikki 200 metriä saumaa uudelleen. Suojasimme myös langan auringolta levittämällä kapean Sikaflex 290DC raidan saumojen päälle. Se oli aikaa vievä toimenpide, sillä se piti tehdä pala kerrallaan koska koko kangas ei mahtunut olemaan auki kannellamme. Lisäksi sadekuurot keskeyttivät työn useaan otteeseen.
Hiva Oa
Siirryimme Hanamoenoasta Atuonan edustalle motu Anakeen suojaan Hiva Oalla joulukuun puolivälissä. Motu Anakee on pieni mutta korkea saari, ja sekä tuuli että aallot kiersivät ankkuripaikallemme niin, että keikuimme koko ajan kamalasti. Keula osoitti milloin mihinkin suuntaan, mutta sillä ei ollut väliä, sillä myös aallot tulivat kaikista suunnista yhtäaikaa. Ilmeisesti myös virta tekee sinne pyörteen ja tuo planktonia, koska parikymmenpäinen parvi isoja manta rauskuja pyöri jatkuvasti ympärillämme.
Emme taatusti olisi pysyneet niin keljussa paikassa päivääkään, mutta Atuonassa ei parempia paikkoja ollut saatavilla. Ainoa mainingilta suojainen ankkuripaikka Atuonassa on pieni sisäsatama aallonmurtajan takana. Se oli kuitenkin täynnä keula-ja peräankkurein vieriviereen ankkuroituja veneitä, jotka olivat tulleet jo viikkoja aikaisemmin varaamaan itselleen paikan sieltä. Emme tietenkään olisi menneet Atuonaan ollenkaan, ellei siellä olisi ollut Matavaa o te Fenua Enata. Se on kerran neljässä vuodessa järjestettävä nelipäiväinen Marquesasin perinteisen kulttuurin festivaali.
Katselimme useana päivänä mahtavia tanssiesityksiä siltä ajalta, jolloin Marquesasilaiset olivat vielä ihmissyöjiä. Vanhat Marquesasin soturien sotahuudot kävivät tutuiksi, samoin senaikaiset asusteet sulkineen ja saaliseläinten hampaineen niin kaulakoruissa, päähineissä kuin lannevaatteissakin. Tanssiesitykset kertoivat tarinoita , joita oli helppo seurata, kun olimme hieman tietoisia historiasta. Oli vaikea kuvitella Kalevalasta saatavan vastaavaa spektaakkelia.
Katselimme myös miten Tikejä tehdään kivestä ja Pääsiäissaarten delegaatio veisti Aku-Akua. Lounaalla festivaalivieraille tarjottiin kunkin saaren tapaan tehtyä perinneruokaa. Me söimme Fatu Hivalaisten maauunissa valmistamaa porsasta ja kahdenlaisia ruokabanaaneja. Erikoisuutena oli se, että ruokailijoilla tuli olla omat lautaset. Emme tienneet tätä etukäteen, mutta meille syntyi lautaset ensiaputarvikelaatikosta, joka on mukanamme aina maihin mennessämme. Tanssiryhmiä oli kaikilta Marquesasin asutuilta saarilta ja niihin kuului n. 300 tanssijaa, jopa lapsilla oli omat esityksensä 4-5 vuotiaista lähtien. Se on paljon, kun ottaa huomioon, että koko Marquesasilla asuu vain noin 7000 henkeä. Kaikkiaan Atuonaan oli kerääntynyt parisen tuhatta Marquesasilaista ja noin 50:n cruising-veneen miehistöt sekä yhteysalus Aranui 5:n mukana tulleet pari sataa turistia.
Festivaalin loputtua purjehdimme takaisin Tahuatalle ja olemme nyt ankkurissa Baie Hanatefaussa Tahuatan lounaisrannikolla. Täällä on rauhallista, sillä olemme suojassa tähän vuodenaikaan tyypilliseltä pohjoisesta vyöryvältä pitkältä mainingilta. Tulopäivänämme kymmenpäinen ryhmä spinner-delfiinejä piti täällä hienon esityksen ankkuroitujen veneiden keskellä. Siihen kuului korkeita hyppyjä kierteellä (siitä nimi spinner dolphin) sekä hurjalla vauhdilla tehtyjä hyppysarjoja pitkin veden pintaa.
Aiomme viettää joulun täällä noin kymmenen muun veneen kanssa, joista osa on jo tuttuja aikaisemmista ankkuripaikoistamme. Jouluaattona iltapäivällä on paikalla olevien veneiden yhteinen jollatapaaminen, missä jollat kiinnitetään lautaksi jonkin veneen perään ja kaikki höpisevät keskenään. Illalla käymme koko porukalla seuraamassa messua puolen mpk:n päässä sijaitsevan Hapatonin kylän kirkossa. Joulupäiväksi on suunnitteilla veneilijöiden yhteisateria Hapatonin paepaella. Paepae on vanha polynesialaisten seremoniatasanne.
El Nino
Ranskan Polynesiaan kuuluvat Marquesas-saaret sijaitsevat niin lähellä päiväntasaajaa (8 astetta eteläistä leveyttä), että troopiset myrskyt eivät tiedä, kumpaan suuntaan pitäisi pyöriä. Niinpä ne eivät pyöri lainkaan. Lisäksi kylmän Humbold-virran vaikutus ulottuu tänne El Ninonkin aikana, joten hurrikaaneilla ei ole käyttövoimaa. Tunnetun historian aikana tänne ei ole iskenyt yhtään trooppista myrskyä. Kaikki El Nino indikaattorit osoittavat nyt yhtä voimakasta El Ninoa kuin v. 1998. Silloin lounaisella Tyynellä merellä oli 16 nimettyä trooppista myrskyä, joista 8 Ranskan Polynesian alueeella. Viimeisimpien tietojen mukaan tämänkertainen El Nino on jo saavuttanut huippunsa ja sen odotetaan heikkenevän lähikuukausina.
Tällä kaudella lounaisella Tyynellä merellä on toistaiseksi kehittynyt vain yksi nimetty trooppinen myrsky Tuni. Se toi paljon sadetta 3500 km:n päähän meistä Samoalle ja Niuelle, mutta jäi muutoin heikoksi ja lyhytikäiseksi. Uusia myrskyjä ei ole odotettavissa aivan lähiaikoina.
Lähiaikojen suunnitelmamme
Joulun jälkeen aiomme purjehtia Marquesasin pääsaarelle Nuku Hivalle bunkraamaan, sillä täkäläisten kauppojen tavaravalikoima on äärimmäisen niukka. Polttoaineletkuakin ja perämoottoribensaa olisi hyvä saada. Lisäksi havaitsimme tuuligeneraattorin mastoputkessa halkeaman, joka pitäisi hitsata. Se voi kuitenkin osoittautua ylivoimaiseksi Marquesasilla, koska täällä ei ole paikkaa, missä veneen saisi kiinnitettyä laituriin kunnollisen sähkönsyötön piiriin. Syklonikauden jälkeen tarkoituksemme on purjehtia takaisin Apatakille ja nostaa Irene maihin sekä tulla käymään Suomessa.
Eeva ja Tapio Hämäläinen
s/y Irene
Vietimme 4 hienoa viikkoa Haolla. Olimme pari viikkoa saman korallikielekkeen suojassa, mistä lähetimme edelliset kuulumisemme. Kalaa tuli niin paljon kuin pystyimme savustamaan tai muuten säilyttämään. Kylän lähelle "Marinaan" palattuamme vietimme paljon aikaa Ginette ja Charles Laun seurassa. Charles on Haon kunnanjohtaja ja Assam Laun nuorempi veli, johon tutuistuimme vuosi sitten hänen vieraillessaan veljensä luona Apatakilla. Saimme paljon tietoa ihmisten elämästä näillä syrjäisillä atolleilla
Tarkoituksemme oli lähteä Haolta torstaina, 29.10. mutta silloin tuuli kovaa ja päätimme odottaa seuraavaan päivään. Tehdessämme lähtötarkistuksia totesimme, että AIS vastaanottimen antenni ei toiminut. Meillä oli vara-antenni, mutta se piti ensin kosteussuojata valamalla ferrule (=antennin juuressa oleva impedanssimuunnin) polyuretaaniin, koska kokemuksemme mukaan nykyiset VHF-antennit kestävät näissä oloissa korkeintaan 2 vuotta ilman lisäsuojausta. Pääsimme asennustyöhön vasta seuraavana päivänä polyuretaanin kovetuttua.
Lauantaina näimme, että satama-altaan toisella reunalla olevassa talossa valmisteltiin juhlia. Illalla tuli paikallinen nuorten naisten tanssiryhmä esiintymään, ja menimme katsomaan sitä altaan toiselle puolelle laiturin reunalta valaistun alueen ulkopuolelta. Meidät kuitenkin nähtiin, ja juhlatalon isäntä tuli taluttamaan meidät pöydän ääreen. Kaulaamme pujotettiin upeat simpukkaketjut ja ruoka tarjoiltiin ensiksi meille. Ruoan jälkeen porukka alkoi tanssia, ja meidät vedettiin mukaan. Vieraat olivat enimmäkseen nuoria, joilta ei puhtia puuttunut. Huh.
Palasimme veneelle puolen yön aikoihin, mutta musiikki juhlatalossa jatkui puoli viiteen aamulla. Totesimme, että emme mitenkään voi lähteä käymättä kiittämässä upeista juhlista eilistä isäntäväkeämme, joten lähtö lykkääntyi jälleen. Ymmärrettävästi juhlapaikalla oli kovin hiljaista sunnuntai-iltaan saakka, jolloin veimme sinne ison purkillisen savustetusta grouperista tehtyä pateeta ja parin Eevan tekemiä patalappuja sekä kuvia edellisillan juhlista. Niinpä lähtömme venyi maanantaiaamuun. Lähtiessämme kaikki neljä sukupolvea vastapäisen rannan talosta kerääntyi pihalle vilkuttamaan meille hyvästiksi.
Fatu Hiva
Matka Fatu Hivalle Marquesas-saarille kesti 7 vuorokautta. Reissu meni varsin mukavasti, mutta vastatuulen ja vastavirran vuoksi hitaasti. 4 ensimmäistä vuorokautta kuljimme 5-6 solmun vauhtia melko sileässä vedessä. Vastatuulen vuoksi nopeutemme määränpäätä kohti veden suhteen oli kuitenkin vain noin 3-4 s ja kun siitä ottaa pois vastavirran 1 s, ei paljon jää jäljelle. Tuuli olisi ollut paremmasta suunnasta muutamaa päivää aikaisemmin, mutta purjehtiminen vastatuuleen mukavissa olosuhteissa ei meitä liiemmin harmittanut. Sitten tuuli loppui kokonaan, otimme purjeet alas ja menimme nukkumaan jättäen veneen ajelehtimaan. Yön aikana olimme lokin mukaan kulkeneet 10 mpk, mutta olimme silti vain parin mpk:n päässä lähtöpaikastamme. Melko arvaamattomia ovat nämä Pacificin virrat. Seuraavan päivän rimpuilimme vielä olemattomassa tuulessa, mutta illansuussa pääsimme taas liikkeelle. Loppumatka menikin vauhdikkaasti purjeet tiukasti skuutattuna, mutta oikeaan suuntaan kohtalaisessa tuulessa.
Ainoa varuste, joka hajosi matkalla, oli WC:n oven lukko. Vipu, jonka välityksellä oven kahva siirtää lukon kieltä katkesi, eikä ovea saanut auki. Murphyn lain mukaan kun jotain hajoaa, se tapahtuu pahimpaan mahdolliseen aikaan, eli tässä tapauksessa aikaisin aamulla kun WC:lle olisi ollut eniten käyttöä. Oven avaaminen valtameren aallokossa oli tavallista vaivalloisempaa. Lopulta pala oven huulloslistaa saatiin irrotettua suhteellisen siististi ja syntyneestä raosta voitiin lukon kieli sahata rosvonsahalla poikki. Sitten piti vielä keksiä tilapäinen lukko ettei ovi paukkuisi auki ja kiinni jokaisessa aallossa.
Ankkuroimme Hanavaven lahteen Fatu Hivalla 7.11. Löytöretkeilijät antoivat paikalle aikoinaan nimen Baie des Verges eli penisten lahti, koska eroosio on muovannut rannan vulkaanisista kallioista valtavia peniksen muotoisia tappeja. Myöhemmin tulleille lähetyssaarnajille nimi ei kuitenkaan kelvannut, vaan he saivat sen muutetuksi Baie des Viergesiksi, eli neitsyeiden lahdeksi. Polynesian kielinen nimi on Hanavave. Ranskalaiset matkaesitteet väittävät tätä maailman kauneimmaksi paikaksi, mutta siinä voi olla hitunen liioittelua. Maisemiltaan upea paikka se on joka tapauksessa. Fatu Hiva on syrjäinen saari, jolla asuu noin 600 henkeä. Heistä puolet asuu Hanavavessa ja loput 6 km:n päässä vuorten takana Omoassa. Lentokenttää ei ole, ja vuoriston takia sellainen olisikin vaikea rakentaa. Vuorolaiva käy Fatu Hivalla keskimäärin kerran kuukaudessa.
Hanavavessa on kauppa, mutta siellä on vain aivan perustarvikkeita, sillä ihmiset kasvattavat ja kalastavat ruokansa itse. Kyläläiset eivät ole erityisen halukkaita myymään tuotteitaan, koska heillä ei ole paikkaa missä käyttää rahaansa. Sen sijaan he käyvät mielellään vaihtokauppaa saadakseen tarvitsemiaan tavaroita. Onneksi kaupasta löytyi sentään hyvänlaatuista sipulia, sillä muiden vihannesten puutteessa se maistuu kovin makealle. Vihannesten kasvatus ei kuulemma onnistu Fatu Hivalla, koska muurahaiset syövät ne. Hedelmiä sen sijaan riittää joka lähtöön. Eevan valmistama savukalapate maistuu paikallisille jopa niin, että sitä pyydetään tuomisiksi mennesämme kutsuttuina ruokailemaan paikallisiin koteihin. Sama on toistunut saaresta toiseen koko Polynesiassa. Skandinaaviseen tapaan savustettu kala on täällä tuntematon herkku ja se herättää mielenkiintoa. Patee vaatii kuitenkin tuoreta sipulihakkelusta ja näin kulutuksemme sipulin suhteen on melkoinen.
Pian Hanavaveen tultuamme kävimme keräämässä reppumme täyteen mangoja läheisessä mangometsässä. Kylän läpi kulkiessamme meidät pysäytti tien vieressä kopraa tekemässä ollut mies, joka halusi antaa meille kookosta matkaevääksi. Siitä sukeutui sen verran juttua, että Tapio päätyi korjaamaan miehen iPadin. Sen jälkeen koko kylä tuntui tuntevan meidät ja tulimme sieltä mukanamme kokonainen kottikärrylastillinen lahjaksi saamiamme banaaneja, pamplemouseja ja mangoja sekä 3 kg:n pussi pakastettua paikallista vapaana juossutta luomu-kanaa. Se maistui lähinnä metsälinnulle, mutta vaati pitkän kypsennysajan.
Ensimmäinen kävelyretkemme vuorille katkesi alkuunsa Tapion kenkien hajoamiseen. Ne olivat laadukkaat Sievin jalkineen kengät, mutta pohjien materiaali mureni pois kilometrin kävelyn jälkeen. Suomessa niillä oli kävelty monta vuotta, mutta puolen vuoden säilytys veneen vaatekomerossa tropiikissa riitti tuhoamaan pohjamateriaalin. Se harmitti, sillä ne olivat mukavimmat kengät mitä Tapiolla on koskaan ollut. Tässä on varmaan syy siihen, että paikalliset ihmiset eivät käytä kenkiä, vaan kaikenlaisia halpoja muovisandaaleja elleivät kulje avojaloin. Seuraavalla kävelyretkellämme pohjat irtosivat Eevan melko uusista lenkkareista. Se ei ollut yllätys, sillä nykyajan lenkkarit on koottu kontaktiliimalla, mikä ei kestä täällä. Maastokelpoisten kenkien puute rajoittikin vuoristoretkemme kävelyyn sandaaleilla edestakaisin Omoaan menevää tietä pitkin. Kyllä silläkin tavalla sai liikuntaa, sillä tie nousee tiukkoina serpentiineinä 500 m:n korkeuteen heti kylän jälkeen.
Sää oli kovin sateinen Hanavavessa parin viikon ajan. Hanavaven lahti on lounaasta luoteeseen avoin, joten luoteenpuoleinen pitkä mainiki tulee suoraan sisään. Kallioista heijastunut ristiaallokko keikutti meitä jatkuvasti niin, että venetöitä oli hankala tehdä sisällä ja kannella sade esti kaikki yritykset tehdä kansitöitä. Lahden pohjukassa on pieni aallonmurtaja ja sen takana on pienvenesatama. Aallonmurtaja suojaa suoralta mainingilta, mutta vesi nousee ja laskee satamassakin mainingin tahdissa paiskoen rajusti laituriin kiinnitettyjä jollia. Sen vuoksi ajoimme jollan useimmiten veneiden nostoluiskalle, irrotimme moottorin ja kannoimme jollan ja moottorin kauas rannalle.
Fatu Hivalta oli vaikea päästä lähtemään, Eevalla oli potilaita ja Tapiolla oli kyläläisten tavaroita korjattavana. Eeva opetti myös paikallisen ystäväperheemme rouvalle ompelukoneen käyttöä ja leninkien ompelua. Vastaavasti kaikki veneen säilytystilat olivat jatkuvasti täynnä mangoja, banaaneja, papaioja, pamplemouseja, appelsiineja, limeja sekä jääkaapissa riitti kalaa ja kanaa. Saimme myös useita kutsuja kyläläisten koteihin, vaikka olemmekin kielivammaisia.
Kerran kun Tapio tuli jollalla noutamaan satamasta ompelutunnilta palaavaa Eevaa sattui onnettomuus, joka olisi voinut johtaa hankaliin seurauksiin. Tapion ollessa aallonmurtajan pään kohdalla huomattavasti muita suurempi aalto murtui juuri jollan kohdalla. Jolla kääntyi ylösalaisin, eikä Tapio pysynyt mukana siinä kyydissä. Tapio hautautui veden alle eikä nähnyt mitä tapahtui, mutta rannalla olijat kertoivat, että jolla pyörähti 360 astetta keulansa ympäri ja seuraavat aallot heittivät sen vesilastissa rantakivikkoon. Pinnalle päästyään Tapion oli vaikea päättää, uidako rantaan meille elintärkeää jollaa pelastamaan, mikä näytti tosi vaaralliselta, vai pelastaa itsensä uimalla aallonmurtajan suojaan. Onneksi Tapion ei tarvinnut tehdä kumpaakaan, koska naapuriveneilijä kävi poimimassa Tapion jollaansa ja paikallinen mies juoksi rantatyrskyihin ja onnistui kahlaamaan jollamme kanssa aallonmurtajan suojaan. Loppujen lopuksi tappiot rajoittuivat Tapion aurinkolasien ja lakin mene tykseen. Perämoottori piti tietysti perin pohjin huuhtoa makealla vedellä ja kuivata.
Jätimme hyvästit paikallisille ystävillemme monien halauksien kera Itsenäisyyspäivänä. Käynnistimme moottorin ja aloimme nostaa ankkuria aikaisin seuraavana aamuna. Ankkuripaikallamme oli vettä 27 m, joten ketjua oli pitkästi harjattavana neljän viikon ankkurissa olon jälkeen. Tapion käydessä veneessä sisällä siellä tuntui dieselöljyn hajua. Nopea vilkaisu moottoritilaan osoitti, että kaikki pinnat olivat märät dieselöljystä. Ankkurin nosto loppui siihen ja moottori sammutettiin. Vika löytyi heti, siirtopumpulta polttoainefiltterille menevään letkuun oli tullut reikä, josta dieselöljyä oli suihkunnut joka suuntaan. Loppupäivä menikin sitten paikkoja siivotessa ja letkun uusimisessa. Edellisissä kuulumisissamme kerroimme, kuinka sama tapahtui filtteriltä injektiopumpulle menevälle letkulle. Valitettavasti sen uusiminen tyhjensi polttoaineletkuvarastomme, joten jouduimme korvaamaan vuotavan letkun kirkkaalla PVC-letkulla. Se tuskin on pitkäikäinen moottoritilan lämpötilassa. Vu otava amerikkalainen polttoaineletku täyttää SAE:n ja ABYC:n standardit, on paloturvallinen ja hyväksytty auto- ja venekäyttöön. Se ei kuitenkaan täytä Irenen standardia, joka vaatii että letkun on pidettävä sisällään kuljettamansa neste.
Tahuata
Purjehdimme seuraavana päivänä 40 mpk:n päähän Tahuatalle ja ankkuroimme noin tusinan muun veneen sekaan saaren luoteisreunalla olevaan Hanamoenoa nimiseen lahteen. Luoteismaininki vyöryi sinnekin, mutta lahden pohjan hiekkaranta ei heijastanut aaltoja takaisin, joten keikkuminen oli vähäisempää kuin Hanavavessa. Maihin ei kuitenkaan päässyt muutoin kuin ankkuroimalla jolla riittävän syvään veteen ja uimalla tyrskyvyöhykkeen läpi rannalle.
Vietimme siellä viikon, mutta keikkuminen ja meitä molempia vaivanneet selkäkivut hidastivat venetöitä. Saimme kuitenkin korjattua aurinkokatoksemme, joka muodostaa myös kaksi kolmasosaa sadeveden keräysjärjestelmämme pinta-alasta. Vaikka teimme katoksen 9 vuotta sitten, kangas oli vielä varsin hyvässä kunnossa. Aurinko oli kuitenkin haurastuttanut ompelulangan. Saumoja oli jo korjailtu pariin otteeseen, ja tällä kertaa päätimme ommella kaikki 200 metriä saumaa uudelleen. Suojasimme myös langan auringolta levittämällä kapean Sikaflex 290DC raidan saumojen päälle. Se oli aikaa vievä toimenpide, sillä se piti tehdä pala kerrallaan koska koko kangas ei mahtunut olemaan auki kannellamme. Lisäksi sadekuurot keskeyttivät työn useaan otteeseen.
Hiva Oa
Siirryimme Hanamoenoasta Atuonan edustalle motu Anakeen suojaan Hiva Oalla joulukuun puolivälissä. Motu Anakee on pieni mutta korkea saari, ja sekä tuuli että aallot kiersivät ankkuripaikallemme niin, että keikuimme koko ajan kamalasti. Keula osoitti milloin mihinkin suuntaan, mutta sillä ei ollut väliä, sillä myös aallot tulivat kaikista suunnista yhtäaikaa. Ilmeisesti myös virta tekee sinne pyörteen ja tuo planktonia, koska parikymmenpäinen parvi isoja manta rauskuja pyöri jatkuvasti ympärillämme.
Emme taatusti olisi pysyneet niin keljussa paikassa päivääkään, mutta Atuonassa ei parempia paikkoja ollut saatavilla. Ainoa mainingilta suojainen ankkuripaikka Atuonassa on pieni sisäsatama aallonmurtajan takana. Se oli kuitenkin täynnä keula-ja peräankkurein vieriviereen ankkuroituja veneitä, jotka olivat tulleet jo viikkoja aikaisemmin varaamaan itselleen paikan sieltä. Emme tietenkään olisi menneet Atuonaan ollenkaan, ellei siellä olisi ollut Matavaa o te Fenua Enata. Se on kerran neljässä vuodessa järjestettävä nelipäiväinen Marquesasin perinteisen kulttuurin festivaali.
Katselimme useana päivänä mahtavia tanssiesityksiä siltä ajalta, jolloin Marquesasilaiset olivat vielä ihmissyöjiä. Vanhat Marquesasin soturien sotahuudot kävivät tutuiksi, samoin senaikaiset asusteet sulkineen ja saaliseläinten hampaineen niin kaulakoruissa, päähineissä kuin lannevaatteissakin. Tanssiesitykset kertoivat tarinoita , joita oli helppo seurata, kun olimme hieman tietoisia historiasta. Oli vaikea kuvitella Kalevalasta saatavan vastaavaa spektaakkelia.
Katselimme myös miten Tikejä tehdään kivestä ja Pääsiäissaarten delegaatio veisti Aku-Akua. Lounaalla festivaalivieraille tarjottiin kunkin saaren tapaan tehtyä perinneruokaa. Me söimme Fatu Hivalaisten maauunissa valmistamaa porsasta ja kahdenlaisia ruokabanaaneja. Erikoisuutena oli se, että ruokailijoilla tuli olla omat lautaset. Emme tienneet tätä etukäteen, mutta meille syntyi lautaset ensiaputarvikelaatikosta, joka on mukanamme aina maihin mennessämme. Tanssiryhmiä oli kaikilta Marquesasin asutuilta saarilta ja niihin kuului n. 300 tanssijaa, jopa lapsilla oli omat esityksensä 4-5 vuotiaista lähtien. Se on paljon, kun ottaa huomioon, että koko Marquesasilla asuu vain noin 7000 henkeä. Kaikkiaan Atuonaan oli kerääntynyt parisen tuhatta Marquesasilaista ja noin 50:n cruising-veneen miehistöt sekä yhteysalus Aranui 5:n mukana tulleet pari sataa turistia.
Festivaalin loputtua purjehdimme takaisin Tahuatalle ja olemme nyt ankkurissa Baie Hanatefaussa Tahuatan lounaisrannikolla. Täällä on rauhallista, sillä olemme suojassa tähän vuodenaikaan tyypilliseltä pohjoisesta vyöryvältä pitkältä mainingilta. Tulopäivänämme kymmenpäinen ryhmä spinner-delfiinejä piti täällä hienon esityksen ankkuroitujen veneiden keskellä. Siihen kuului korkeita hyppyjä kierteellä (siitä nimi spinner dolphin) sekä hurjalla vauhdilla tehtyjä hyppysarjoja pitkin veden pintaa.
Aiomme viettää joulun täällä noin kymmenen muun veneen kanssa, joista osa on jo tuttuja aikaisemmista ankkuripaikoistamme. Jouluaattona iltapäivällä on paikalla olevien veneiden yhteinen jollatapaaminen, missä jollat kiinnitetään lautaksi jonkin veneen perään ja kaikki höpisevät keskenään. Illalla käymme koko porukalla seuraamassa messua puolen mpk:n päässä sijaitsevan Hapatonin kylän kirkossa. Joulupäiväksi on suunnitteilla veneilijöiden yhteisateria Hapatonin paepaella. Paepae on vanha polynesialaisten seremoniatasanne.
El Nino
Ranskan Polynesiaan kuuluvat Marquesas-saaret sijaitsevat niin lähellä päiväntasaajaa (8 astetta eteläistä leveyttä), että troopiset myrskyt eivät tiedä, kumpaan suuntaan pitäisi pyöriä. Niinpä ne eivät pyöri lainkaan. Lisäksi kylmän Humbold-virran vaikutus ulottuu tänne El Ninonkin aikana, joten hurrikaaneilla ei ole käyttövoimaa. Tunnetun historian aikana tänne ei ole iskenyt yhtään trooppista myrskyä. Kaikki El Nino indikaattorit osoittavat nyt yhtä voimakasta El Ninoa kuin v. 1998. Silloin lounaisella Tyynellä merellä oli 16 nimettyä trooppista myrskyä, joista 8 Ranskan Polynesian alueeella. Viimeisimpien tietojen mukaan tämänkertainen El Nino on jo saavuttanut huippunsa ja sen odotetaan heikkenevän lähikuukausina.
Tällä kaudella lounaisella Tyynellä merellä on toistaiseksi kehittynyt vain yksi nimetty trooppinen myrsky Tuni. Se toi paljon sadetta 3500 km:n päähän meistä Samoalle ja Niuelle, mutta jäi muutoin heikoksi ja lyhytikäiseksi. Uusia myrskyjä ei ole odotettavissa aivan lähiaikoina.
Lähiaikojen suunnitelmamme
Joulun jälkeen aiomme purjehtia Marquesasin pääsaarelle Nuku Hivalle bunkraamaan, sillä täkäläisten kauppojen tavaravalikoima on äärimmäisen niukka. Polttoaineletkuakin ja perämoottoribensaa olisi hyvä saada. Lisäksi havaitsimme tuuligeneraattorin mastoputkessa halkeaman, joka pitäisi hitsata. Se voi kuitenkin osoittautua ylivoimaiseksi Marquesasilla, koska täällä ei ole paikkaa, missä veneen saisi kiinnitettyä laituriin kunnollisen sähkönsyötön piiriin. Syklonikauden jälkeen tarkoituksemme on purjehtia takaisin Apatakille ja nostaa Irene maihin sekä tulla käymään Suomessa.
Eeva ja Tapio Hämäläinen
s/y Irene
RSS-syöte