Apataki Carenage 26.6.2011
15 deg 33,4 min S
146 deg 14,5 min W
Palasimme Irenelle 11.5.2011 oltuamme Suomessa 5 kk. Matka sujui edellisvuoden tapaan, ja tällä kertaa kaikki oli helpompaa koska tunsimme paikat. Koneen saavuttua Papeeteen 6.5. perjantaina aamuneljältä vuokrasimme auton ja veimme matkatavarat majapaikkaamme. Lähdimme saman tien käymään tullissa esittämässä lentojemme boarding passit todisteeksi poissaolostamme. Samalla saimme takaisin tullissa kanissa olleen venetodistuksemme sekä paperin, joka osoittaa, että Irenen kahden vuoden mittaiseen tullivapaaseen oleskeluaikaan Ranskan Polynesiassa lisätään poissaoloaikamme. Euroopan unionin kansalaisina meillä henkilöinä ei ole oleskeluaikarajoitusta, mutta veneestä täytyy maksaa arvonlisävero, jos 2 vuoden määräaika ylittyy.
Tullista matka jatkui venetarvikeliikkeisiin huolella valmistellun hankintalistan kanssa. Kuten odottaa sopii, edellisvuoden joulukuussa tilaamamme tavarat olivat jääneet hankkimatta, mutta saimme kuitenkin tarpeeksi kauppoja kiertämällä suurimman osan listallamme olleista varusteista ostettua. Valtaosan varaosista olimme hankkineet Suomesta ja tuoneet mukanamme matkatavaroissamme, mutta kaikkea ei saa kuljettaa lentokoneessa. Jotkut varusteet ovat taas aivan liian painavia matkatavaroina kuljetettavaksi, kuten uusi ankkuriketjumme. Suurimmat supermarketit ovat auki Papeetessa viikonloppuisin, joten keskitimme ruokatavaroiden hankinnan lauantaihin ja sunnuntaihin. Maanantaina aamulla kaikki oli valmiina pakattuna 20 pahvilaatikkoon majapaikkamme pihalla, kun Laun perheen tytär Nancy tuli noutamaan niitä avolavapakettiautolla. Lava tulikin aivan täyteen koska siinä oli myös Laun perheelle Apatakille meneviä tavaroita. Opimme edellisestä vuodesta sen, että tavarakasaamme ei kannata yrittää kuljettaa pienellä vuokra-autollamme. Maanantaina iltapäivällä kaikki oli lastattu Apatakille menossa olevaan tavarahäkkiin ja me siirryimme 45 m pitkään rahtilaivaan odottamaan lähtöä. Pimeä ehti laskeutua ennen kuin laiturilla oleva rahti oli siirretty laivaan ja köydet irrotettu. Yhtään turistiaikaa ei meille Papeetessa jäänyt, emmekä sitä erityisemmin kaivanneetkaan.
Laiva tuli Niutahin kylään Apatakilla myöhään tiistai-iltana, missä Nancyn veli Tony oli meitä vastassa. Tuuli oli kuitenkin liian kova laguunin ylitykseen raskaasti lastatulla moottoriveneellä, joten jäimme Laun taloon Niutahissa yöksi. Seuraavana aamuna pääsimme vihdoin lähtemään motu Tamarolle, missä Irene oli maihin nostettuna poissaolomme ajan. Tony joutui tekemään vielä toisen matkan kylään kaikkien saarelle tulossa olevien tavaroiden kuljettamiseksi. Lähdimme Helsingistä torstaina aamulla, ja olimme perillä aikaeron huomioon ottaen melko tarkkaan viikkoa myöhemmin. Irene oli erittäin hyvässä kunnossa, hometta ei ollut missään ja kansikin oli puhdas. Kuivan ja puhtaan ilmastonsa ansiosta Apataki soveltuu veneen pitkäaikaiseen säilytykseen erinomaisesti. Sen jälkeen seurasi 2 viikkoa vesille laskun valmistelua, jolloin asuimme tapamme mukaan veneessä.
Irenen vesille lasku sujui ongelmitta ja sitä seurasi pari viikkoa venetöitä tehden marinan edustalla poijussa. Sitten lähdimme atollin koilliskulmalle kalastamaan ja jatkamaan venetöitä vanhalle mielipaikallemme. Tulimme sieltä Juhannuksen alla Apataki Carenageen vastaanottamaan kahden viikon välein kulkevalla yhteyslaivalla tulevia ruokatarpeitamme. Sen jälkeen on riittänytkin vipinää niin Laun perheen kuin kanssaveneilijöiden parissa. Tapio on auttanut Tonya huoltamaan täällä olevia veneitä. Tällä hetkellä on työn alla 41 jalkainen Beneteau, joka nostettiin maihin myrkkymaalausta varten. Samalla huomattiin, että peräsimen molemmat laakerit olivat irti kiinnityksistään sekä rungosta että akselista ja peräsin heilui kuin 7-vuotiaan hammas. Peräsin otettiin irti, laakereiden kiinnityspinnat puhdistettiin ja ne asennettiin uudelleen Irenen varastoista löytyneellä joustoepoksilla.
Ei meillä ole täällä hätää, kun koilliskolkan savukalat riittävät meille ja muillekin. Juhannus oli aivan upea, päivät olivat aurinkoisia ja tuulikin vähän alle 20 kt. Aatonaattona olimme seurustelutukena ruotsalaiselle ja saksalaiselle venekunnalle Paulinen ja Alfredin valmistellessa tilattua illallista. Laut kutsuivat meidät seuraavana päivänä lounaalle syömään 2-3 kiloisia kookosrapuja. Juhannusaattona lähdimme hyvissä ajoin maihin oppimaan kookosrapujen valmistusta. Perheen isoäiti Aroarii oli pääkokki, hän keitteli ravut ja täkäläisen perinteen mukaisen kookosmykykastikkeen. Lounas nautittiin pitkän kaavan mukaan. Hädin tuskin ehdimme veneelle digestivolle ja suihkuun, sitten pitikin jo rientää ruotsalaisveneeseen (s/y Blue Dame) Jussin illalliselle. Saimme oikeaa silliä ja Janssonin kiusausta sekä tonnikalasalaattia tuoreen leivän kanssa. Viemisinämme oli polynesialaista juhlaruokaa, savukalatahnaa a la Irene sekä oktopusmarinaadia ja viiniä. Mahtava ilta akvaviteineen hyvässä seurassa! Juhannuspäivänä olimme uudelleen ruotsalaisveneessä katsomassa heidän kuviaan Patagoniasta. Blue Dame tuli tänne Kap Hornin kautta miehistönään 76-vuotias Jan ja hieman nuorempi Monika. Patagonian maisemat ovat todella upeita.
Sunnuntaina aikomuksemme oli tarjota koko Laun perheelle lammaspaistia, valkosipuliperunoita, suppiskastiketta ja lämmintä punakaalisalaattia, mutta he saivat 7 hengen illallistilauksen, joten lammaspaisti jäi toiseen kertaan. Me päädyimme taas seurustelutueksi ja nautimme samalla tosi maukkaan poisson cru-aterian. Tänne tuli eilen s/y Nicone miehistönään sveitsiläis-suomalainen pariskunta. Niconella on Suomen lippu, ensimmäinen näkemämme kahteen vuoteen omaamme lukuunottamatta. Aikomuksemme on taas seilata laguunilla pohjoiseen omiin oloihimme odottelemaan 5.7. tulevaa ruokatäydennystä, mutta se jäänee lähipäiviin, koska maissa on vielä töitä kesken ja sosiaaliseen elämäänkin tuntuu kuluvan paljon aikaa juuri nyt. Ruotsalaiset seilannevat kanssamme ja jatkavat sitten Rangiroalle sivistyksen pariin.
Tällaista vipinää on on elomme näissä kanjoneissa.
Terveisin Eeva ja Tapio
P.S.
Olen päättänyt kokeilla vanhan amerikkalaisen ystävämme tapaa. Hän liittää newslettereidensä loppuun erillisen S.D.I.P. osion, joten ne, joita asiat eivät kiinnosta, voivat jättää sen lukematta (S.D.I.P. =Shitty Day In Paradise).
S.D.I.P.
Pentterin harmaavesisäiliön pumpun kytkin oli lopettanut toimintansa poissa ollessamme. Se on jo kolmas hajonnut Johnson Pump Ultima kytkin kahden vuoden aikana. Valmistaja antaa kytkimille kolmen vuoden takuun, mutta se ei paljon auta täällä. Kytkimen vaihto on myös kelju operaatio, koska surkean lyhyihin johtoihin pitää tehdä vesitiivis liitos ahtaassa paikassa pentterin lavuaarin alla ja johtojen läpivienti tankista täytyy uusia.
Yksi radio- ja navigointijärjestelmän 12V akun kennoista oli mennyt oikosulkuun poissa ollessamme. Saimme Alfredilta käytetyn mutta toimintakelpoisen akun sen tilalle. Se sopi meille hyvin väliaikaiseksi ratkaisuksi, sillä ensi joulukuussa muut akkumme (24V pääsähköjärjestelmä ja 12V starttiakku) täyttävät 4 vuotta, mikä on kokemuksemme mukaan tavallisten lyijyakkujen käyttöikä tropiikin oloissa. Mieluiten uusimme silloin kaikki akut samalla kertaa.
Styyran vesitankkianturikin lopetti toimimasta vähän aikaa sitten, mutta meillä on siihen sentään varakappale. Se on jo kolmas hajonnut VDO:n elektroninen vesitankkianturi viiden viime vuoden aikana.
Käsi-VHF:n sekä kahden pölynimurimme ladattavat akut piti uusia, ja toinen porakoneen akkusetti odottaa vielä uusimista. Sekä NiCd että NiMh akut ovat lyhytikäisiä tässä ilmastossa, niiden käyttöikä on vain 1-2 vuotta. Jatkossa pyrimme välttämään kaikkia ladattavilla akuilla varustettuja laitteita ja korvaamaan akut alkaliparistoilla.
Vanhojen saalinkeihin asennettujen kansivalojemme heijastimet olivat ruostuneet puhki. Nyt meillä on saalinkivaloina 24W oletettavasti vesitiiviit LED-työvalaisimet, joista lähtee valoa ainakin saman verran kuin vanhoista 70W halogeeneista. Pari päivää piti kuitenkin roikkua saalingeissa, koska korvakkeet ja johtoliittimet eivät tietenkään sopineet. Piti myös kaivaa Irenen varastoista alumiinipeltiä liittimien alustaa varten ja 2mm RST-ruuveja liittimien kiinnitykseen.
Istumalaatikon kaikuluotain lakkasi toimimasta pian vesille laskun jälkeen ilmeisesti anturiin päässeen kosteuden vuoksi. En saanut luotainta enkä varaluotaintakaan toimimaan millään Irenen neljästä anturista, vaikka rähjäsin useita päiviä niiden kanssa. Laun perheen tytär Nancy lähtee käymään Los Angelesissa 5.7. ja olen tilannut sieltä GSD21 sonar-modulin Garmin GPS:ään liitettäväksi sekä 2 uutta läpiasennettavaa anturia. Niiden asentamiseksi Irene pitää nostaa ylös, joten Apatakilla varmaan vierähtää vielä pari viikkoa. Sisäkaikuluotain sentään toimii vielä, mutta senkin LCD-näyttö on pahasti mustunut. Korvaavaa en vielä tilannut, koska mitkään luettelot eivät nykyisin speksaa virrankulutusta. Pitänee kahlata pitkään netissä tietojen löytämiseksi, kunhan pääsen nettiyhteyteen. Sisäluotainta käytämme lähinnä ankkurivahtina, joten se on aina päällä ja virrankulutus on oleellinen tekijä. Tähän tarkoitukseen kannattaa käyttää Fishfinder-kaikuluotainta, koska se on ohjelmoitu erottamaan pohja kaloista ja vedessä ajelehtivista roskista, joten vääriä hälytyksiä tulee hyvin harvoin.
Tuuli hajotti auringon polttaman keulaluukun sadesuojan riekaleiksi, uusi on nyt leikattu ja odottaa ompelupäivää. Onneksi Irenen varstoissa oli riittävästi kangasta uuteen sadesuojaan.
T&E
15 deg 33,4 min S
146 deg 14,5 min W
Palasimme Irenelle 11.5.2011 oltuamme Suomessa 5 kk. Matka sujui edellisvuoden tapaan, ja tällä kertaa kaikki oli helpompaa koska tunsimme paikat. Koneen saavuttua Papeeteen 6.5. perjantaina aamuneljältä vuokrasimme auton ja veimme matkatavarat majapaikkaamme. Lähdimme saman tien käymään tullissa esittämässä lentojemme boarding passit todisteeksi poissaolostamme. Samalla saimme takaisin tullissa kanissa olleen venetodistuksemme sekä paperin, joka osoittaa, että Irenen kahden vuoden mittaiseen tullivapaaseen oleskeluaikaan Ranskan Polynesiassa lisätään poissaoloaikamme. Euroopan unionin kansalaisina meillä henkilöinä ei ole oleskeluaikarajoitusta, mutta veneestä täytyy maksaa arvonlisävero, jos 2 vuoden määräaika ylittyy.
Tullista matka jatkui venetarvikeliikkeisiin huolella valmistellun hankintalistan kanssa. Kuten odottaa sopii, edellisvuoden joulukuussa tilaamamme tavarat olivat jääneet hankkimatta, mutta saimme kuitenkin tarpeeksi kauppoja kiertämällä suurimman osan listallamme olleista varusteista ostettua. Valtaosan varaosista olimme hankkineet Suomesta ja tuoneet mukanamme matkatavaroissamme, mutta kaikkea ei saa kuljettaa lentokoneessa. Jotkut varusteet ovat taas aivan liian painavia matkatavaroina kuljetettavaksi, kuten uusi ankkuriketjumme. Suurimmat supermarketit ovat auki Papeetessa viikonloppuisin, joten keskitimme ruokatavaroiden hankinnan lauantaihin ja sunnuntaihin. Maanantaina aamulla kaikki oli valmiina pakattuna 20 pahvilaatikkoon majapaikkamme pihalla, kun Laun perheen tytär Nancy tuli noutamaan niitä avolavapakettiautolla. Lava tulikin aivan täyteen koska siinä oli myös Laun perheelle Apatakille meneviä tavaroita. Opimme edellisestä vuodesta sen, että tavarakasaamme ei kannata yrittää kuljettaa pienellä vuokra-autollamme. Maanantaina iltapäivällä kaikki oli lastattu Apatakille menossa olevaan tavarahäkkiin ja me siirryimme 45 m pitkään rahtilaivaan odottamaan lähtöä. Pimeä ehti laskeutua ennen kuin laiturilla oleva rahti oli siirretty laivaan ja köydet irrotettu. Yhtään turistiaikaa ei meille Papeetessa jäänyt, emmekä sitä erityisemmin kaivanneetkaan.
Laiva tuli Niutahin kylään Apatakilla myöhään tiistai-iltana, missä Nancyn veli Tony oli meitä vastassa. Tuuli oli kuitenkin liian kova laguunin ylitykseen raskaasti lastatulla moottoriveneellä, joten jäimme Laun taloon Niutahissa yöksi. Seuraavana aamuna pääsimme vihdoin lähtemään motu Tamarolle, missä Irene oli maihin nostettuna poissaolomme ajan. Tony joutui tekemään vielä toisen matkan kylään kaikkien saarelle tulossa olevien tavaroiden kuljettamiseksi. Lähdimme Helsingistä torstaina aamulla, ja olimme perillä aikaeron huomioon ottaen melko tarkkaan viikkoa myöhemmin. Irene oli erittäin hyvässä kunnossa, hometta ei ollut missään ja kansikin oli puhdas. Kuivan ja puhtaan ilmastonsa ansiosta Apataki soveltuu veneen pitkäaikaiseen säilytykseen erinomaisesti. Sen jälkeen seurasi 2 viikkoa vesille laskun valmistelua, jolloin asuimme tapamme mukaan veneessä.
Irenen vesille lasku sujui ongelmitta ja sitä seurasi pari viikkoa venetöitä tehden marinan edustalla poijussa. Sitten lähdimme atollin koilliskulmalle kalastamaan ja jatkamaan venetöitä vanhalle mielipaikallemme. Tulimme sieltä Juhannuksen alla Apataki Carenageen vastaanottamaan kahden viikon välein kulkevalla yhteyslaivalla tulevia ruokatarpeitamme. Sen jälkeen on riittänytkin vipinää niin Laun perheen kuin kanssaveneilijöiden parissa. Tapio on auttanut Tonya huoltamaan täällä olevia veneitä. Tällä hetkellä on työn alla 41 jalkainen Beneteau, joka nostettiin maihin myrkkymaalausta varten. Samalla huomattiin, että peräsimen molemmat laakerit olivat irti kiinnityksistään sekä rungosta että akselista ja peräsin heilui kuin 7-vuotiaan hammas. Peräsin otettiin irti, laakereiden kiinnityspinnat puhdistettiin ja ne asennettiin uudelleen Irenen varastoista löytyneellä joustoepoksilla.
Ei meillä ole täällä hätää, kun koilliskolkan savukalat riittävät meille ja muillekin. Juhannus oli aivan upea, päivät olivat aurinkoisia ja tuulikin vähän alle 20 kt. Aatonaattona olimme seurustelutukena ruotsalaiselle ja saksalaiselle venekunnalle Paulinen ja Alfredin valmistellessa tilattua illallista. Laut kutsuivat meidät seuraavana päivänä lounaalle syömään 2-3 kiloisia kookosrapuja. Juhannusaattona lähdimme hyvissä ajoin maihin oppimaan kookosrapujen valmistusta. Perheen isoäiti Aroarii oli pääkokki, hän keitteli ravut ja täkäläisen perinteen mukaisen kookosmykykastikkeen. Lounas nautittiin pitkän kaavan mukaan. Hädin tuskin ehdimme veneelle digestivolle ja suihkuun, sitten pitikin jo rientää ruotsalaisveneeseen (s/y Blue Dame) Jussin illalliselle. Saimme oikeaa silliä ja Janssonin kiusausta sekä tonnikalasalaattia tuoreen leivän kanssa. Viemisinämme oli polynesialaista juhlaruokaa, savukalatahnaa a la Irene sekä oktopusmarinaadia ja viiniä. Mahtava ilta akvaviteineen hyvässä seurassa! Juhannuspäivänä olimme uudelleen ruotsalaisveneessä katsomassa heidän kuviaan Patagoniasta. Blue Dame tuli tänne Kap Hornin kautta miehistönään 76-vuotias Jan ja hieman nuorempi Monika. Patagonian maisemat ovat todella upeita.
Sunnuntaina aikomuksemme oli tarjota koko Laun perheelle lammaspaistia, valkosipuliperunoita, suppiskastiketta ja lämmintä punakaalisalaattia, mutta he saivat 7 hengen illallistilauksen, joten lammaspaisti jäi toiseen kertaan. Me päädyimme taas seurustelutueksi ja nautimme samalla tosi maukkaan poisson cru-aterian. Tänne tuli eilen s/y Nicone miehistönään sveitsiläis-suomalainen pariskunta. Niconella on Suomen lippu, ensimmäinen näkemämme kahteen vuoteen omaamme lukuunottamatta. Aikomuksemme on taas seilata laguunilla pohjoiseen omiin oloihimme odottelemaan 5.7. tulevaa ruokatäydennystä, mutta se jäänee lähipäiviin, koska maissa on vielä töitä kesken ja sosiaaliseen elämäänkin tuntuu kuluvan paljon aikaa juuri nyt. Ruotsalaiset seilannevat kanssamme ja jatkavat sitten Rangiroalle sivistyksen pariin.
Tällaista vipinää on on elomme näissä kanjoneissa.
Terveisin Eeva ja Tapio
P.S.
Olen päättänyt kokeilla vanhan amerikkalaisen ystävämme tapaa. Hän liittää newslettereidensä loppuun erillisen S.D.I.P. osion, joten ne, joita asiat eivät kiinnosta, voivat jättää sen lukematta (S.D.I.P. =Shitty Day In Paradise).
S.D.I.P.
Pentterin harmaavesisäiliön pumpun kytkin oli lopettanut toimintansa poissa ollessamme. Se on jo kolmas hajonnut Johnson Pump Ultima kytkin kahden vuoden aikana. Valmistaja antaa kytkimille kolmen vuoden takuun, mutta se ei paljon auta täällä. Kytkimen vaihto on myös kelju operaatio, koska surkean lyhyihin johtoihin pitää tehdä vesitiivis liitos ahtaassa paikassa pentterin lavuaarin alla ja johtojen läpivienti tankista täytyy uusia.
Yksi radio- ja navigointijärjestelmän 12V akun kennoista oli mennyt oikosulkuun poissa ollessamme. Saimme Alfredilta käytetyn mutta toimintakelpoisen akun sen tilalle. Se sopi meille hyvin väliaikaiseksi ratkaisuksi, sillä ensi joulukuussa muut akkumme (24V pääsähköjärjestelmä ja 12V starttiakku) täyttävät 4 vuotta, mikä on kokemuksemme mukaan tavallisten lyijyakkujen käyttöikä tropiikin oloissa. Mieluiten uusimme silloin kaikki akut samalla kertaa.
Styyran vesitankkianturikin lopetti toimimasta vähän aikaa sitten, mutta meillä on siihen sentään varakappale. Se on jo kolmas hajonnut VDO:n elektroninen vesitankkianturi viiden viime vuoden aikana.
Käsi-VHF:n sekä kahden pölynimurimme ladattavat akut piti uusia, ja toinen porakoneen akkusetti odottaa vielä uusimista. Sekä NiCd että NiMh akut ovat lyhytikäisiä tässä ilmastossa, niiden käyttöikä on vain 1-2 vuotta. Jatkossa pyrimme välttämään kaikkia ladattavilla akuilla varustettuja laitteita ja korvaamaan akut alkaliparistoilla.
Vanhojen saalinkeihin asennettujen kansivalojemme heijastimet olivat ruostuneet puhki. Nyt meillä on saalinkivaloina 24W oletettavasti vesitiiviit LED-työvalaisimet, joista lähtee valoa ainakin saman verran kuin vanhoista 70W halogeeneista. Pari päivää piti kuitenkin roikkua saalingeissa, koska korvakkeet ja johtoliittimet eivät tietenkään sopineet. Piti myös kaivaa Irenen varastoista alumiinipeltiä liittimien alustaa varten ja 2mm RST-ruuveja liittimien kiinnitykseen.
Istumalaatikon kaikuluotain lakkasi toimimasta pian vesille laskun jälkeen ilmeisesti anturiin päässeen kosteuden vuoksi. En saanut luotainta enkä varaluotaintakaan toimimaan millään Irenen neljästä anturista, vaikka rähjäsin useita päiviä niiden kanssa. Laun perheen tytär Nancy lähtee käymään Los Angelesissa 5.7. ja olen tilannut sieltä GSD21 sonar-modulin Garmin GPS:ään liitettäväksi sekä 2 uutta läpiasennettavaa anturia. Niiden asentamiseksi Irene pitää nostaa ylös, joten Apatakilla varmaan vierähtää vielä pari viikkoa. Sisäkaikuluotain sentään toimii vielä, mutta senkin LCD-näyttö on pahasti mustunut. Korvaavaa en vielä tilannut, koska mitkään luettelot eivät nykyisin speksaa virrankulutusta. Pitänee kahlata pitkään netissä tietojen löytämiseksi, kunhan pääsen nettiyhteyteen. Sisäluotainta käytämme lähinnä ankkurivahtina, joten se on aina päällä ja virrankulutus on oleellinen tekijä. Tähän tarkoitukseen kannattaa käyttää Fishfinder-kaikuluotainta, koska se on ohjelmoitu erottamaan pohja kaloista ja vedessä ajelehtivista roskista, joten vääriä hälytyksiä tulee hyvin harvoin.
Tuuli hajotti auringon polttaman keulaluukun sadesuojan riekaleiksi, uusi on nyt leikattu ja odottaa ompelupäivää. Onneksi Irenen varstoissa oli riittävästi kangasta uuteen sadesuojaan.
T&E
RSS-syöte