10.05.2010
Atolli Apataki, Ranskan Polynesia
15 deg 33 min S
146 deg 14 min W
Lähdimme paluumatkalle Irenelle Helsingistä torstaina 15.4.2010. Ensin lensimme Pariisin ja Los Angelesin kautta Tahitille, jonne saavuimme aikaisin aamulla perjantaina 16.4. paikallista aikaa. Sitä seurasi kolme päivää tiukasti ohjelmoitua tavaroiden hankintaa ja pakkaamista, koska meidän piti venetarvikkeiden lisäksi hankkia perusmuonavarasto seuraavaksi kolmeksi kuukaudeksi. Sen lisäksi oli huolehdittava kaikenlaisista jokapäiväisistä tarvikkeista, kuten pesuaineista, vessapaperista jne. Kalaa, simpukoita, kookosta ja helmiä atolleilla kyllä riittää, mutta kaiken muun saanti on sattumanvaraista. Maanantaina aamulla pakkasimme kaikkiaan 14 pahvilaatikollista tavaraa Tahitin satamassa kuormalavalle, joka nostettiin pieneen rahtilaivaan. Matkustimme myös itse puolentoista vuorokauden matkan samalla laivalla Niutahin kylään atolli Apatakilla. Laivalla on tilaa 12 matkustajalle kolmessa hyvin askeettisessa hytissä.
Täkäläinen isäntämme oli meitä Niutahissa vastassa. Tavaramme lastattiin avoveneeseen, jolla kuljettiin viimeiset 11 mpk pilkkopimeässä, kovassa tuulessa ja sateessa motu Tamarolle (motu=kapea ja matala atollisaari), jonne jätimme Irene maihin viime marraskuussa. Perillä olimme keskiviikkona aamuyöstä. Jatkossa käytämme vain pestyä rahaa (tosin täällä ei ole montakaan paikkaa, missä sitä voisi käyttää), sen verran märkä se loppureissu oli.
Irene oli hyvässä kunnossa, vaikka helmikuussa Apatakin yli kulki hurrikaani, joka tosin ei ollut kovin voimakas. Marinan omistaja Alfred oli poikansa Tonyn kanssa tehnyt kahdesta päällekkäin asetusta kuorma-auton renkaasta ankkureita valamalla ne täyteen betonia. Irenen pystyssä pysyminen oli varmistettu 4:llä tällaisella ankkurilla ennen hurrikaanin tuloa. Lisäksi säilytyspeitteemme oli poistettu hurrikaanin ajaksi. Onneksi olimme uusineet salongin ikkunoiden kittaukset ennen lähtöämme veneeltä, joten sisään ei ollut tullut vettä hurjista sateista huolimatta. Pari viikkoa myöhemmin kuuntelimme hyvin huolissamme uutisia Chilen maanjäristyksen aiheuttamasta tsunamista. Onneksi tsunamin voima ei kuitenkaan riittänyt noin 4 metriä korkean motu Tamaron ylittämiseen.
Yhtä hyvä onni ei ollut meistä parin kymmenen metrin päässä olleella katamaraanilla. Se oli saanut suoran salamaniskun hurrikaanin yhteydessä raivonneiden ukonilmojen aikana. Seurauksena oli kaikkien elektroniikkalaitteiden tuhoutuminen ja lisäksi runkoihin tuli useita reikiä. Niitä syntyi lähinnä rungon hiilikuituvahvisteiden kohdille. Hiilikuituhan johtaa tunnetusti sähköä. Lisäksi katamaraanin sähköjärjestelmä on modernia mallia, missä kaikki toimii releohjattuna keskusyksikön kautta. Salaman tuhottua myös keskusyksikön, ei mikään valo eikä muukaan sähkölaite enää toiminut. Tullessamme omistaja oli tehnyt jo 6 viikkoa töitä saadakseen veneen edes siihen kuntoon, että voisi purjehtia Tahitille varsinaisia korjaustöitä varten. Ukkosvauriot ovat ehkä kaikkein suurin riski veneelle tropiikissa, tosin eivät ne Suomessakaan tuntemattomia ole. Ukkosta vastaan on vaikea varautua. Irenellä mastosta kölipulttiin on johdettu hyvin paksu kaapeli siinä toivossa, että varaus purkautuisi vaarattomasti sitä kautta salaman iskiessä. Lisäksi irrotamme kaikki antennit ja virransyötöt elektroniikkalaitteista jättäessämme veneen säilytykseen.
Nyt olemme valmistelleet vesillelaskua lähes kolmen viikon ajan, ja vielä on töitä noin viikoksi jäljellä. Sää on enimmäkseen ollut aurinkoinen ja lämmin, ja tuuli leppoisa. Ympärillämme on kookospalmuja ja turkoosin värinen laguuni hiekkarantoineen on 50 metrin päässä. Olosuhteet täällä ovat paratiisimaiset, ellei oteta huomioon, että veneen sisällä on yleensä 32-34 C lämmintä päivisin, joka saa hien virtaamaan valtoimenaan ja iltaisin hyttyset sekä mäkärääkin pienemmät nonot käyvät kimppuumme suurin joukoin. Moottorin kimpussa kului 4 päivää, kun Suomessa huollettavana ollut ruiskutuspumppu piti asentaa ja sen ajoitus saada kohdalleen muiden moottorin huoltotöiden ohella. Poissaolomme aikana hajonneita varusteita on myös uusittu (pari tuuletinta, keittiön harmaavesisäiliön pumpun automaattikytkin jne., lista on liian pitkä tässä toistettavaksi). Lisäksi veneen kyljet on vahattu, pohja hiottu sekä osittain maalattu. Tänään on sadepäivä, joten nyt on sopivasti aikaa tämän kirjoittamiseen. Maalaustyöt jatkuvat kunhan sade lakkaa.
Tulemme pysyttelemään näillä vesillä ainakin kesäkuun puoliväliin saakka vesillelaskun jälkeenkin. Vanhempi poikamme Mikko sekä 6 ja 8 vuotiaat lapsenlapsemme Minea ja Andreas tulevat silloin yli kuudeksi viikoksi mukaamme. Heidän lähdettyään on aika päättää, jatkammeko Uuteen Seelantiin vai vietämmekö vielä yhden kauden Ranskan Polynesiassa. Viime kädessä päätös riippuu kotiasioista Suomessa.
Toivotamme MP:läisille hyvää purjehduskauden alkua.
Eeva ja Tapio
s/y Irene
Atolli Apataki, Ranskan Polynesia
15 deg 33 min S
146 deg 14 min W
Lähdimme paluumatkalle Irenelle Helsingistä torstaina 15.4.2010. Ensin lensimme Pariisin ja Los Angelesin kautta Tahitille, jonne saavuimme aikaisin aamulla perjantaina 16.4. paikallista aikaa. Sitä seurasi kolme päivää tiukasti ohjelmoitua tavaroiden hankintaa ja pakkaamista, koska meidän piti venetarvikkeiden lisäksi hankkia perusmuonavarasto seuraavaksi kolmeksi kuukaudeksi. Sen lisäksi oli huolehdittava kaikenlaisista jokapäiväisistä tarvikkeista, kuten pesuaineista, vessapaperista jne. Kalaa, simpukoita, kookosta ja helmiä atolleilla kyllä riittää, mutta kaiken muun saanti on sattumanvaraista. Maanantaina aamulla pakkasimme kaikkiaan 14 pahvilaatikollista tavaraa Tahitin satamassa kuormalavalle, joka nostettiin pieneen rahtilaivaan. Matkustimme myös itse puolentoista vuorokauden matkan samalla laivalla Niutahin kylään atolli Apatakilla. Laivalla on tilaa 12 matkustajalle kolmessa hyvin askeettisessa hytissä.
Täkäläinen isäntämme oli meitä Niutahissa vastassa. Tavaramme lastattiin avoveneeseen, jolla kuljettiin viimeiset 11 mpk pilkkopimeässä, kovassa tuulessa ja sateessa motu Tamarolle (motu=kapea ja matala atollisaari), jonne jätimme Irene maihin viime marraskuussa. Perillä olimme keskiviikkona aamuyöstä. Jatkossa käytämme vain pestyä rahaa (tosin täällä ei ole montakaan paikkaa, missä sitä voisi käyttää), sen verran märkä se loppureissu oli.
Irene oli hyvässä kunnossa, vaikka helmikuussa Apatakin yli kulki hurrikaani, joka tosin ei ollut kovin voimakas. Marinan omistaja Alfred oli poikansa Tonyn kanssa tehnyt kahdesta päällekkäin asetusta kuorma-auton renkaasta ankkureita valamalla ne täyteen betonia. Irenen pystyssä pysyminen oli varmistettu 4:llä tällaisella ankkurilla ennen hurrikaanin tuloa. Lisäksi säilytyspeitteemme oli poistettu hurrikaanin ajaksi. Onneksi olimme uusineet salongin ikkunoiden kittaukset ennen lähtöämme veneeltä, joten sisään ei ollut tullut vettä hurjista sateista huolimatta. Pari viikkoa myöhemmin kuuntelimme hyvin huolissamme uutisia Chilen maanjäristyksen aiheuttamasta tsunamista. Onneksi tsunamin voima ei kuitenkaan riittänyt noin 4 metriä korkean motu Tamaron ylittämiseen.
Yhtä hyvä onni ei ollut meistä parin kymmenen metrin päässä olleella katamaraanilla. Se oli saanut suoran salamaniskun hurrikaanin yhteydessä raivonneiden ukonilmojen aikana. Seurauksena oli kaikkien elektroniikkalaitteiden tuhoutuminen ja lisäksi runkoihin tuli useita reikiä. Niitä syntyi lähinnä rungon hiilikuituvahvisteiden kohdille. Hiilikuituhan johtaa tunnetusti sähköä. Lisäksi katamaraanin sähköjärjestelmä on modernia mallia, missä kaikki toimii releohjattuna keskusyksikön kautta. Salaman tuhottua myös keskusyksikön, ei mikään valo eikä muukaan sähkölaite enää toiminut. Tullessamme omistaja oli tehnyt jo 6 viikkoa töitä saadakseen veneen edes siihen kuntoon, että voisi purjehtia Tahitille varsinaisia korjaustöitä varten. Ukkosvauriot ovat ehkä kaikkein suurin riski veneelle tropiikissa, tosin eivät ne Suomessakaan tuntemattomia ole. Ukkosta vastaan on vaikea varautua. Irenellä mastosta kölipulttiin on johdettu hyvin paksu kaapeli siinä toivossa, että varaus purkautuisi vaarattomasti sitä kautta salaman iskiessä. Lisäksi irrotamme kaikki antennit ja virransyötöt elektroniikkalaitteista jättäessämme veneen säilytykseen.
Nyt olemme valmistelleet vesillelaskua lähes kolmen viikon ajan, ja vielä on töitä noin viikoksi jäljellä. Sää on enimmäkseen ollut aurinkoinen ja lämmin, ja tuuli leppoisa. Ympärillämme on kookospalmuja ja turkoosin värinen laguuni hiekkarantoineen on 50 metrin päässä. Olosuhteet täällä ovat paratiisimaiset, ellei oteta huomioon, että veneen sisällä on yleensä 32-34 C lämmintä päivisin, joka saa hien virtaamaan valtoimenaan ja iltaisin hyttyset sekä mäkärääkin pienemmät nonot käyvät kimppuumme suurin joukoin. Moottorin kimpussa kului 4 päivää, kun Suomessa huollettavana ollut ruiskutuspumppu piti asentaa ja sen ajoitus saada kohdalleen muiden moottorin huoltotöiden ohella. Poissaolomme aikana hajonneita varusteita on myös uusittu (pari tuuletinta, keittiön harmaavesisäiliön pumpun automaattikytkin jne., lista on liian pitkä tässä toistettavaksi). Lisäksi veneen kyljet on vahattu, pohja hiottu sekä osittain maalattu. Tänään on sadepäivä, joten nyt on sopivasti aikaa tämän kirjoittamiseen. Maalaustyöt jatkuvat kunhan sade lakkaa.
Tulemme pysyttelemään näillä vesillä ainakin kesäkuun puoliväliin saakka vesillelaskun jälkeenkin. Vanhempi poikamme Mikko sekä 6 ja 8 vuotiaat lapsenlapsemme Minea ja Andreas tulevat silloin yli kuudeksi viikoksi mukaamme. Heidän lähdettyään on aika päättää, jatkammeko Uuteen Seelantiin vai vietämmekö vielä yhden kauden Ranskan Polynesiassa. Viime kädessä päätös riippuu kotiasioista Suomessa.
Toivotamme MP:läisille hyvää purjehduskauden alkua.
Eeva ja Tapio
s/y Irene
RSS-syöte