Ankkurissa Atolli Apatakin koilliskulmalla 2.9.2010
15deg 23,1min S,
146deg 12,1min W
Edelliset kuulumisemme lähetimme tämän laguunin kaakkoiskulmalta ollessamme Apataki Carenage Services marinan poijussa. Kuten siinä kerroimme, meillä oli vielä paljon veneen huoltöitä odottamassa ennen poikamme ja lastenlastemme tuloa veneelle Juhannuksen aikaan. Apataki Carenage Services on helmifarmi, jota pyörittävät Alfred ja Pauline Lau sekä heidän poikansa Tony. Vieressä asuvat myös Alfredin vanhemmat. Helmien lisäksi tila tuottaa kopraa ja vuosi sitten aloitettiin myös telakointipalvelujen tarjoaminen veneille. Meitä kohdeltiin kuin perheen jäseniä, ja söimme monet illalliset yhdessä Laun perheen kanssa. He huolehtivat myös tarkoin siitä, että meillä riitti kalaa syötäväksi, mikäli emme ehtineet tai onnistuneet sitä itse kalastamaan. Varmin tapa kalastaa olikin lähteä Tonyn kanssa kalaan. Tapion taidot harppuunan käsittelyssä eivät olleet kehuttavat, ja saalis jäi yleensä niukaksi. Kun koko saalis kuitenkin reissun päätteeksi jaettiin tasan polynesialaiseen tapaan, ei meiltä kalaa puuttunut.
Suurin huoltotyö oli salongin ikkunoiden uusiminen, johon kului kaikkiaan 8 työpäivää. Kaikki vanhat kitit poistettiin, ikkunoiden raamit lakattiin pariin kertaan ja kiinnitysruuveja varten asennettiin ruffin seinään kierreinsertit (150 kpl). Käytimme sitten 5 mm:n koneruuveja ikkunoiden kiinnitykseen. Eeva paukutti vasaralla ja lävistystyökalulla kumiprikat jokaisen ruuvin alle, jotta kittisaumasta tulisi riittävän paksu (4 mm). Monena päivänä sadekuurot ja poijupaikkaamme osuva pohjoistuuli kiusasivat meitä hidastaen työtä. Nyt asennetut ikkunat ovat Irenen neljännet.
Apataki Carenagen edustalla tai maissa oli lisäksemme keskimäärin 2 muuta asuttua venettä, tapasimme niiden miehistöt lähes joka ilta Happy Hourilla Laun grillikatoksella. Tapio auttoi naapuriveneitä lukuisissa teknisissä ongelmissa, ja saimme monia uusia ystäviä. Eniten aikaa vei 2 vuotta vanhan Brasilian lipun alla purjehtivan veneen peräsinremontti. Veneen alempi ruoriakselin laakeri oli irronnut kiinnityksestään ja noussut ylös pesästään. Ruoriakseli lonksotti vain lasikuiturungossa olevan väljän reiän varassa. Laakeri asennettiin uudelleen käyttäen epoksia ja lasikuitua. Se oli alunperin kiinnitetty asennusputkeensa pelkällä polyuretaanikitillä, joka pistää kyllä ihmettelemään nykyaikaista veneenrakennustapaa.
Meillä on kovin huonot kokemukset polyuretaanikitistä näissä olosuhteissa. Vaikka se aluksi kovettuu normaalisti, usein siinä tapahtuu jokin kemiallinen muutos myöhemmin, ja se sulaa takaisin purukumin tapaiseksi massaksi, jolla ei ole mitään lujuutta. Polyuretaanikitti ei myöskään pysy kiinni ruostumattomassa teräksessä. Tämä on aiheuttanut ja aiheuttaa edelleen meillä vuotoja ja paljon huoltotöitä. Valitettavasti vain myös kokemuksemme silikonikittien kiinni pysymisestä ovat huonot. Luotettavinta lienee vanhan ajan 1-komponenttinen polysulfidi (3M 101), jota vain ei löydä juuri mistään enää. Onneksi juuri sitä käytettiin nykyistä mastoamme kasattaessa Trinidadilla 9 vuotta sitten, ja sen seurauksena meillä on toistaiseksi hyvin vähän korroosiota mastossa.
Tapio autteli myös isäntäväkeämme mm. uuden VHF-aseman radion ja antennin valinnassa ja asennuksessa. Tässä yhteydessä saimme hankittua myös uuden antennin AIS-vastaanottimellemme. Vanhassa antennissa oli muovinen jalusta. Se halkesi 3 vuotta asennuksen jälkeen ja päästi veden jalustan kautta koaksikaapelin vaippaan. Vesi oli edennyt koko 6 m:n matkan kaapelia pitkin aina vastaanottimen takana olevalle liittimelle saakka muuttaen kuparivaipan vihreäksi jauhoksi. Irenellä ruorin takana oleva 2 m veneen pituudesta on varattu ruorikoneiston lisäksi varastotilaksi. Siellä ovat fendarit, köydet, polkupyörä, pari laatikollista maaleja ja liuottimia, varaöljyt ja valtavasti muuta tavaraa. Toinen puoli takatilasta piti tietysti tyhjentää ja pistopunkan paneleita purkaa antennikaapelin uusimista varten, joten pari päivää hupeni yksinkertaisessa antennin vaihdossa. Uudessa antennissa on rosterinen jalusta, mutta moneen kohtaan siinäkin piti lisätä polyuretaanikittiä ennen kuin sen voi uskoa vesitiiviiksi. Polyuretaanikitti ei kestä aurinkoa, joten kittisaumat peitettiin vielä teipillä, joka kuitenkin pitää aina parin vuoden välein uusia.
Mikko, Andreas (8 v) ja Minea (6 v) tulivat Irenelle samaa reittiä kuin mekin viime huhtikuussa. He pysähtyivät ohjeidemme mukaan muutamaksi päiväksi Papeeteen Tahitilla ja toivat mukanaan tilauslistan mukaan 11 pahvilaatikollista ruokatarvikkeita, juomia ja taloustavaroita kuten esim. WC- ja talouspaperia Suomesta tuotujen varaosien lisäksi. Cobia-laiva saapui 11 mpk:n päässä olevaan Niutahin kylään iltayhdeksältä. Laun perheen isoäiti Aroarii oli solminut kuusi kukkaleitä tulijoiden kaulaan pujotettaviksi paikallisen tavan mukaan. Mami oli tarkka siitä, että Pauline antoi leit lapsille ja hän Mikolle ja Eeva puolestaan kukitti kaikki lopuilla kolmella kaulanauhalla. Tavaroiden purku otti aikansa samoin kuin niiden lastaaminen Laun isoon moottoriveneeseen. Kotimatkalle pääsimme puolen yön aikaan ja Irenellä olimme aamukahdelta sateesta märkinä sadetakeista huolimatta. Täytyy sanoa, että lapset selvisivät erinomaisesti sekä odottelusta että moottorivenematkasta. Tulijat otettiin vastaan kuin oman perheen jäsenet ja seuraavana viikonloppuna meille järjestettiin aivan perinteiset polynesialaiset porsasjuhlat, jossa possu kypsennetään maakuopassa rosvonpaistin tapaan. Nautimme maukkaasta ruoasta ja mukavasta yhdessäolosta sekä paikalliseen kulttuuriin tutustumisesta.
Seuraavat viikot olivat täynnä ohjelmaa ajan kuluessa uidessa, snorklatessa, purjelautaillessa sekä paikalliseen luontoon tutustuen. Mikko pääsi myös leijalautailemaan Tonyn välineillä. Lapset oppivat käsittelemään kookosta ja turbaanikotiloita (Turbo Marmoratus, meidän kielenkäytössämme turbo), joita keräsimme tuulen puolen rannalta ja valmistimme ruoaksi. Aivan erityistä herkkua oli kaikkien mielestä mustekala (oktopus), jota Irenen kokkikin oppi käsittelemään kunnolla herkuksi asti. Turbot elävät tuulen puolen rannalla tyrskyvyöhykkeessä, ja niitä poimiessamme sattui pieni onnettomuus, kun iso aalto kaatoi Andreaksen ja rosoinen korallikallio aiheutti ruhjeita selkään. Tapaturman vuoksi Andreas oli uintikiellossa pari päivää. Lapsista oli myös hauskaa syöttää ja silitellä motun rantavesissä elävää parimetristä "kotihaita" nimeltään Tamaro, sekä laiturin tuntumassa oleskelevia viittä rauskua. Ne ovat tottuneet saamaan helpon aterian ostereiden ja kalojen perkuutähteistä ja tulevat heti paikalle, kun laiturin vieressä rannassa loiskutetaan vettä.
Kuukausi vierähti helposti Apataki Carenagen tuntumassa muiden veneilijöiden ja Laun perheen seurassa. Tärkeää oli myös se, että yhdessä veneessä oli kolme lasta, joiden kanssa leikki sujui hyvin Andreakselta ja Minealta yhteisen kielen puuttumisesta huolimatta. Käydessämme hyvästelemässä isäntämme meidät kutsuttiin vielä kerran lähtiäisillallisille, joten lähtö siirtyi seuraavaan päivään. Emme kuitenkaan lähteneet heti Apatakilta, sillä halusimme snorklata ja kalastaa ankkuripaikassa, jossa ei ole muita veneitä ympärillä. Nautimme upeasta vedenalaisesta maailmasta ja lisäksi Mikko ja Tapio saivat avattua kookkaiden kalojen tilinsä harppuunakalastuksessa alueella, missä kalastetaan hyvin harvoin eivätkä kalat ole yhtä varovaisia kuin Apataki Carenagen ympärillä. Pitkän Apatakilla oleskelumme aikana olemme oppineet tuntemaan koko joukon kaloja, joissa ei tiettävästi ole ciguetera myrkkyä. Valitettavasti tämä oppi ei päde muilla atolleilla, vaan niillä tarvitaan omat kokemusperäiset tietonsa syötävistä kaloista. Muutamilla atolleilla Etelä-Tuamotulla kaikki kalat ovat syömiskelvottomia.
Tämäkin hauskuus loppui aikanaan, kun perheenjäsentemme paluu Suomeen alkoi lähestyä. Nostimme purjeet Apatakin koilliskulmalla aurinkoisessa säässä ja navakassa itätuulessa 23. heinäkuuta. Purjehdus laguunin yli atollin luoteiskulmalla olevaan passe Tehereen meni hyvin, vaikka kuin muistutuksena tarkan tähystämisen tarpeellisuudesta jouduimme väistämään hieman viime tingassa pientä ja huonosti näkyvää korallipäätä. Passe Tehere on melko syvä ja lyhyt, eikä virta ole siinä yhtä voimakas ja pyörteinen kuin luonaiskulman Passe Pakakassa, jonka varrella Niutahin kylä sijaitsee. Avomerelle päästyämme aloimme keikkua melko tavalla roaring fortieseilla puhaltavan rajun tuulen lähettämän mainingin vyöryessä eri suunnasta kuin noin 10 m/s puhaltavan pasaatituulen nostama aallokko. Ensimmäinen päivä oli varsin kurja varsinkin nuorimmille miehistön jäsenillemme, mutta toisena päivänä alkoivat merijalat jo löytyä ja ilme naamalla piristyi.
Myöhään toisen päivän iltapäivällä vieheeseemme tarttui noin 20 kg:n tuna. Kalan veneeseen saaminen ottaa harvoin tuntia pidempää aikaa, mutta sen prosessoimisessa menee helposti puoli päivää. Me fileoimme kalan, sen jälkeen se paloitellaan, kaikki veriset osat poistetaan paloista ja palat laitetaan tiiviissä säilytysrasioissa jääkaappiin. Se osa kalasta, joka ei mahdu pieneen jääkaappiimme, paloitellaan erilaisiin marinointiliemiin, jolloin ne säilyvät jääkaapin ulkopuolellakin. Emme ole ainakaan toistaiseksi joutuneet heittämään pois osia isoistakaan kaloista säilytysvaikeuksien takia, vaikka Eevan mielikuvitus on usein ollut koetuksella sopivien säilytysastioiden loppuessa kesken. Tälläkin kertaa meni yli puoleen yöhön ennen kuin koko kala oli käsitelty. Kalan perkaaminen kannella oli työlästä veneen heiluessa, koska perkaajan piti pitää toisella kädellään itseään paikoillaan melkein koko ajan. Ilman mustelmiakaan ei selvitty, sillä paloitellessaan kalafileitä säilytysrasioihin Eeva joutui irrottamaan kokin turvavyön hetkeksi ulottuakseen johonkin tarve-esineeseen. Juuri silloin iso aalto heilautti rajusti venettä, ja Eeva lensi pentteristä navigaattorin pöydän jalkatilaan. Jälki näkyi Eevan kankussa yli viikon tämän jälkeen.
Kolmannen päivän aamuna olimmekin jo Tahiti Itin (Tahitin kaakkoiskärki) kohdalla ja käännyimme sen taakse. Pian sen jälkeen vuoret veivät tuulemme ja jouduimme käynnistämään moottorin. Emme menneet Papeeteen, vaan tulimme Tahitia kiertävän riutan sisäpuolelle Passe Tapuerahasta Tahiti Itin rannikolla. Passe on leveä ja syvä, joten tulo oli helppoa. Jäimme ajelehtimaan riutan suojaan uimaan ja odottamaan auringon nousua korkeammalle helpottamaan navigointia riutan sisällä. Samalla katselimme riutalla käynnissä olevaa lainelautailukilpailua. Tyynessä kuulimme myös tuomaritornin kovaäänisestä tulevan kilpailun selostuksen, jonka Mikko ranskan kielen taitoisena tulkitsi meille. Viimeiset 6 mpk moottoroimme riutan sisäpuolella Phaetonin lahteen Tahiti Nuin ja Tahiti Itin välissä. Kannaksella sijaitsee Tahitin toiseksi suurin kaupunki (vaikka kylä voisi olla osuvampi nimitys) Taravao, josta on matkaa Papeeteen 55 km. Riutan sisäpuolinen väylä on sinänsä hyvin merkitty punaisin ja vihrein lateraalimerkein. Hankaluutta syntyi kuitenkin siitä, että punaisen ja vihreän merkitys muuttui pari kertaa matkan varrella. Tämä johtuu kuulemma siitä, että osa väylästä on merkitty uudestaan Suomessakin käytössä olevan IALA A:n standardin mukaiseksi, mutta osassa on edelleen vanha riutan puoli-maan puoli viitoitus. Myöhemmin oivalsimme että systeemin vaihtuminen on merkitty kardinaaliviitalla, ja aina kardinaaliviitan tullessa vastaan vihreä ja punainen vaihtavat paikkaa.
Ankkuroimme iltapäivällä Phaetoniin, jossa oli vain muutamia veneitä. Lahti on suojainen kaikilla tuulilla ja mutapohjassa ankkurin luistamisesta ei ole pelkoa. Seuraavana päivänä kävimme pienellä ostosreissulla Taravaossa ja vuokrasimme auton muutamaksi päiväksi tutustuaksemme Tahitin turistinähtävyyksiin. Sitten seurasi sadepäivä, jonka käytimme ajellen autolla Tahiti Itin molemmat rannat läpi. Tieyhteyttä niemen ympäri ei ole. Seuraavana päivänä kävimme tutkimassa Tahiti Nuin itärannan saaren luoteiskärkeen Point Venukseen saakka. Päivän paras anti oli yli tunnin kävely sisämaahan vesiputouksille, jotka olivat varsin vaikuttavat. Kolmannen turistipäivän aamupäivä oli jälleen sateinen, ja vietimme sen Gauguin-museossa. Sieltä jatkoimme länsirantaa pitkin käyden läpi sen puolen turistikohteet. Tämän jälkeen tuntuikin siltä, että olimme saaneet tarpeeksemme turistielämästä. Olisimme halunneet tehdä vielä patikkaretken saaren sisäosiin ennen Mikon ja lasten lähtöä, mutta Andreas sai mahataudin ja korkean kuumeen, joten siitä ei tullut mitään.
Mikon ja lasten lähtöpäivä oli elokuun kolmantena. Vuokrasimme taas auton viedäksemme heidät lentokentälle. Juuri lähtöpäivänä Mikkokin sai mahataudin, joten matka Suomeen oli varmaan niin kurja kuin vain loman loppuminen voi olla. Lähtö lentokentälle oli neljältä aamulla, ja aloitimme ison bunkrauksen jo kotimatkalla, kun meillä oli auto tavaroiden kuljettamiseksi. Ostetut tavarat vain jäivät autoon yöksi aamiaispatonkia myöden, etteivät ne kastuisi iltapäivällä alkaneen kaatosateen takia, joka jatkui läpi yön. Tullessamme vihdoin pimeällä jollalle se oli puolillaan sadevettä. Sade jatkui seuraavana aamunakin, joten rahtasimme tavaramme autosta veneelle sateesta huolimatta. Tapio teki vielä yhden kauppakierroksen ennen auton palauttamista. Auton palautusreissulta tullessaan Tapio astui sateesta liukkaalle vaneriselle laiturin kulmalle. Vaneri taipui painon alla, ja Tapio lensi matalaan rantaveteen kahden terävän kiven väliin yli puolentoista metrin korkeudesta. Loppujen lopuksi siitä selvittiin mahtavalla mustelmalla olkapäässä ja pienillä ruhjeilla muualla, mutta pahemminkin olisi voinut käydä. Ajo- ja luottokortit piti tietysti kuivattaa, samoin mukana olleet setelit, joten käytämme jälleen pestyä rahaa.
Seuraavinakin päivinä sateli, ja teimme kaikkein kiireellisimpiä huoltotöitä, joita oli lykätty Mikon ja lasten lähdön jälkeiseen aikaan. Näihin kuului mm. toimintansa lopettaneen pentterin harmaavesisäiliön pumpun automaattikytkimen uusiminen. Se oli edellisen kerran vaihdettu toukokuun alussa, joten sen käyttöikä oli 3 kk. Edellinen samanlainen kytkin kesti käyttöä sentään 9 kk. Kyseessä on Johnson Pumpin elektroninen Ultima Switch, jolle valmistaja antaa kolmen vuoden takuun. Vaihto on suhteettoman työläs operaatio, sillä kytkimet toimitetaan naurettavan lyhyillä johdoilla, joten aina vaihdettaessa on tehtävä kosteustiivis johtoliitos hankalassa paikassa, eikä se onnistu hetkessä. Pentterin lavuaarin alla oleva siivouskaappi oli myös kaikkialta märkä. Osoittautui, että vesi oli tullut tiskipöydän ja lavuaarin välistä. Lavuaarit asennettiin huolellisesti polyuretaanikitillä ison remontin yhteydessä v. 2000. Nyt oli kitti irronnut ja mennyt purukumiksi. Siitä oli kuitenkin se hyöty, että lavuaari oli helppo nostaa pois paikoiltaan. Päivä kuitenkin hupeni huolelliseen puhdistukseen ja uudelleen kittaukseen.
Sateet jatkuivat ja hautasimme haaveemme patikkareissusta saaren sisäosiin. Aloimme olla todella kypsiä lähtemään Tahitilta. Andreaksen ja Mikon mahatauti iski kuitenkin meihinkin. Kokonaan se ei meitä petiin kaatanut, mutta kiusasi huomattavasti kaikkiaan liki kaksi viikkoa. Teimme vielä useita kauppareissuja jalkaisin Taravaoon. Elokuun toisella viikolla sateet hellittivät ja sopiva sääikkuna lähdölle näytti kehittyvän 14.8. Sen jälkeiset tapahtumat kuuluvat kuitenkin jo seuraaviin kuulumisiimme.
Monet terveiset,
Eeva ja Tapio
s/y Irene
15deg 23,1min S,
146deg 12,1min W
Edelliset kuulumisemme lähetimme tämän laguunin kaakkoiskulmalta ollessamme Apataki Carenage Services marinan poijussa. Kuten siinä kerroimme, meillä oli vielä paljon veneen huoltöitä odottamassa ennen poikamme ja lastenlastemme tuloa veneelle Juhannuksen aikaan. Apataki Carenage Services on helmifarmi, jota pyörittävät Alfred ja Pauline Lau sekä heidän poikansa Tony. Vieressä asuvat myös Alfredin vanhemmat. Helmien lisäksi tila tuottaa kopraa ja vuosi sitten aloitettiin myös telakointipalvelujen tarjoaminen veneille. Meitä kohdeltiin kuin perheen jäseniä, ja söimme monet illalliset yhdessä Laun perheen kanssa. He huolehtivat myös tarkoin siitä, että meillä riitti kalaa syötäväksi, mikäli emme ehtineet tai onnistuneet sitä itse kalastamaan. Varmin tapa kalastaa olikin lähteä Tonyn kanssa kalaan. Tapion taidot harppuunan käsittelyssä eivät olleet kehuttavat, ja saalis jäi yleensä niukaksi. Kun koko saalis kuitenkin reissun päätteeksi jaettiin tasan polynesialaiseen tapaan, ei meiltä kalaa puuttunut.
Suurin huoltotyö oli salongin ikkunoiden uusiminen, johon kului kaikkiaan 8 työpäivää. Kaikki vanhat kitit poistettiin, ikkunoiden raamit lakattiin pariin kertaan ja kiinnitysruuveja varten asennettiin ruffin seinään kierreinsertit (150 kpl). Käytimme sitten 5 mm:n koneruuveja ikkunoiden kiinnitykseen. Eeva paukutti vasaralla ja lävistystyökalulla kumiprikat jokaisen ruuvin alle, jotta kittisaumasta tulisi riittävän paksu (4 mm). Monena päivänä sadekuurot ja poijupaikkaamme osuva pohjoistuuli kiusasivat meitä hidastaen työtä. Nyt asennetut ikkunat ovat Irenen neljännet.
Apataki Carenagen edustalla tai maissa oli lisäksemme keskimäärin 2 muuta asuttua venettä, tapasimme niiden miehistöt lähes joka ilta Happy Hourilla Laun grillikatoksella. Tapio auttoi naapuriveneitä lukuisissa teknisissä ongelmissa, ja saimme monia uusia ystäviä. Eniten aikaa vei 2 vuotta vanhan Brasilian lipun alla purjehtivan veneen peräsinremontti. Veneen alempi ruoriakselin laakeri oli irronnut kiinnityksestään ja noussut ylös pesästään. Ruoriakseli lonksotti vain lasikuiturungossa olevan väljän reiän varassa. Laakeri asennettiin uudelleen käyttäen epoksia ja lasikuitua. Se oli alunperin kiinnitetty asennusputkeensa pelkällä polyuretaanikitillä, joka pistää kyllä ihmettelemään nykyaikaista veneenrakennustapaa.
Meillä on kovin huonot kokemukset polyuretaanikitistä näissä olosuhteissa. Vaikka se aluksi kovettuu normaalisti, usein siinä tapahtuu jokin kemiallinen muutos myöhemmin, ja se sulaa takaisin purukumin tapaiseksi massaksi, jolla ei ole mitään lujuutta. Polyuretaanikitti ei myöskään pysy kiinni ruostumattomassa teräksessä. Tämä on aiheuttanut ja aiheuttaa edelleen meillä vuotoja ja paljon huoltotöitä. Valitettavasti vain myös kokemuksemme silikonikittien kiinni pysymisestä ovat huonot. Luotettavinta lienee vanhan ajan 1-komponenttinen polysulfidi (3M 101), jota vain ei löydä juuri mistään enää. Onneksi juuri sitä käytettiin nykyistä mastoamme kasattaessa Trinidadilla 9 vuotta sitten, ja sen seurauksena meillä on toistaiseksi hyvin vähän korroosiota mastossa.
Tapio autteli myös isäntäväkeämme mm. uuden VHF-aseman radion ja antennin valinnassa ja asennuksessa. Tässä yhteydessä saimme hankittua myös uuden antennin AIS-vastaanottimellemme. Vanhassa antennissa oli muovinen jalusta. Se halkesi 3 vuotta asennuksen jälkeen ja päästi veden jalustan kautta koaksikaapelin vaippaan. Vesi oli edennyt koko 6 m:n matkan kaapelia pitkin aina vastaanottimen takana olevalle liittimelle saakka muuttaen kuparivaipan vihreäksi jauhoksi. Irenellä ruorin takana oleva 2 m veneen pituudesta on varattu ruorikoneiston lisäksi varastotilaksi. Siellä ovat fendarit, köydet, polkupyörä, pari laatikollista maaleja ja liuottimia, varaöljyt ja valtavasti muuta tavaraa. Toinen puoli takatilasta piti tietysti tyhjentää ja pistopunkan paneleita purkaa antennikaapelin uusimista varten, joten pari päivää hupeni yksinkertaisessa antennin vaihdossa. Uudessa antennissa on rosterinen jalusta, mutta moneen kohtaan siinäkin piti lisätä polyuretaanikittiä ennen kuin sen voi uskoa vesitiiviiksi. Polyuretaanikitti ei kestä aurinkoa, joten kittisaumat peitettiin vielä teipillä, joka kuitenkin pitää aina parin vuoden välein uusia.
Mikko, Andreas (8 v) ja Minea (6 v) tulivat Irenelle samaa reittiä kuin mekin viime huhtikuussa. He pysähtyivät ohjeidemme mukaan muutamaksi päiväksi Papeeteen Tahitilla ja toivat mukanaan tilauslistan mukaan 11 pahvilaatikollista ruokatarvikkeita, juomia ja taloustavaroita kuten esim. WC- ja talouspaperia Suomesta tuotujen varaosien lisäksi. Cobia-laiva saapui 11 mpk:n päässä olevaan Niutahin kylään iltayhdeksältä. Laun perheen isoäiti Aroarii oli solminut kuusi kukkaleitä tulijoiden kaulaan pujotettaviksi paikallisen tavan mukaan. Mami oli tarkka siitä, että Pauline antoi leit lapsille ja hän Mikolle ja Eeva puolestaan kukitti kaikki lopuilla kolmella kaulanauhalla. Tavaroiden purku otti aikansa samoin kuin niiden lastaaminen Laun isoon moottoriveneeseen. Kotimatkalle pääsimme puolen yön aikaan ja Irenellä olimme aamukahdelta sateesta märkinä sadetakeista huolimatta. Täytyy sanoa, että lapset selvisivät erinomaisesti sekä odottelusta että moottorivenematkasta. Tulijat otettiin vastaan kuin oman perheen jäsenet ja seuraavana viikonloppuna meille järjestettiin aivan perinteiset polynesialaiset porsasjuhlat, jossa possu kypsennetään maakuopassa rosvonpaistin tapaan. Nautimme maukkaasta ruoasta ja mukavasta yhdessäolosta sekä paikalliseen kulttuuriin tutustumisesta.
Seuraavat viikot olivat täynnä ohjelmaa ajan kuluessa uidessa, snorklatessa, purjelautaillessa sekä paikalliseen luontoon tutustuen. Mikko pääsi myös leijalautailemaan Tonyn välineillä. Lapset oppivat käsittelemään kookosta ja turbaanikotiloita (Turbo Marmoratus, meidän kielenkäytössämme turbo), joita keräsimme tuulen puolen rannalta ja valmistimme ruoaksi. Aivan erityistä herkkua oli kaikkien mielestä mustekala (oktopus), jota Irenen kokkikin oppi käsittelemään kunnolla herkuksi asti. Turbot elävät tuulen puolen rannalla tyrskyvyöhykkeessä, ja niitä poimiessamme sattui pieni onnettomuus, kun iso aalto kaatoi Andreaksen ja rosoinen korallikallio aiheutti ruhjeita selkään. Tapaturman vuoksi Andreas oli uintikiellossa pari päivää. Lapsista oli myös hauskaa syöttää ja silitellä motun rantavesissä elävää parimetristä "kotihaita" nimeltään Tamaro, sekä laiturin tuntumassa oleskelevia viittä rauskua. Ne ovat tottuneet saamaan helpon aterian ostereiden ja kalojen perkuutähteistä ja tulevat heti paikalle, kun laiturin vieressä rannassa loiskutetaan vettä.
Kuukausi vierähti helposti Apataki Carenagen tuntumassa muiden veneilijöiden ja Laun perheen seurassa. Tärkeää oli myös se, että yhdessä veneessä oli kolme lasta, joiden kanssa leikki sujui hyvin Andreakselta ja Minealta yhteisen kielen puuttumisesta huolimatta. Käydessämme hyvästelemässä isäntämme meidät kutsuttiin vielä kerran lähtiäisillallisille, joten lähtö siirtyi seuraavaan päivään. Emme kuitenkaan lähteneet heti Apatakilta, sillä halusimme snorklata ja kalastaa ankkuripaikassa, jossa ei ole muita veneitä ympärillä. Nautimme upeasta vedenalaisesta maailmasta ja lisäksi Mikko ja Tapio saivat avattua kookkaiden kalojen tilinsä harppuunakalastuksessa alueella, missä kalastetaan hyvin harvoin eivätkä kalat ole yhtä varovaisia kuin Apataki Carenagen ympärillä. Pitkän Apatakilla oleskelumme aikana olemme oppineet tuntemaan koko joukon kaloja, joissa ei tiettävästi ole ciguetera myrkkyä. Valitettavasti tämä oppi ei päde muilla atolleilla, vaan niillä tarvitaan omat kokemusperäiset tietonsa syötävistä kaloista. Muutamilla atolleilla Etelä-Tuamotulla kaikki kalat ovat syömiskelvottomia.
Tämäkin hauskuus loppui aikanaan, kun perheenjäsentemme paluu Suomeen alkoi lähestyä. Nostimme purjeet Apatakin koilliskulmalla aurinkoisessa säässä ja navakassa itätuulessa 23. heinäkuuta. Purjehdus laguunin yli atollin luoteiskulmalla olevaan passe Tehereen meni hyvin, vaikka kuin muistutuksena tarkan tähystämisen tarpeellisuudesta jouduimme väistämään hieman viime tingassa pientä ja huonosti näkyvää korallipäätä. Passe Tehere on melko syvä ja lyhyt, eikä virta ole siinä yhtä voimakas ja pyörteinen kuin luonaiskulman Passe Pakakassa, jonka varrella Niutahin kylä sijaitsee. Avomerelle päästyämme aloimme keikkua melko tavalla roaring fortieseilla puhaltavan rajun tuulen lähettämän mainingin vyöryessä eri suunnasta kuin noin 10 m/s puhaltavan pasaatituulen nostama aallokko. Ensimmäinen päivä oli varsin kurja varsinkin nuorimmille miehistön jäsenillemme, mutta toisena päivänä alkoivat merijalat jo löytyä ja ilme naamalla piristyi.
Myöhään toisen päivän iltapäivällä vieheeseemme tarttui noin 20 kg:n tuna. Kalan veneeseen saaminen ottaa harvoin tuntia pidempää aikaa, mutta sen prosessoimisessa menee helposti puoli päivää. Me fileoimme kalan, sen jälkeen se paloitellaan, kaikki veriset osat poistetaan paloista ja palat laitetaan tiiviissä säilytysrasioissa jääkaappiin. Se osa kalasta, joka ei mahdu pieneen jääkaappiimme, paloitellaan erilaisiin marinointiliemiin, jolloin ne säilyvät jääkaapin ulkopuolellakin. Emme ole ainakaan toistaiseksi joutuneet heittämään pois osia isoistakaan kaloista säilytysvaikeuksien takia, vaikka Eevan mielikuvitus on usein ollut koetuksella sopivien säilytysastioiden loppuessa kesken. Tälläkin kertaa meni yli puoleen yöhön ennen kuin koko kala oli käsitelty. Kalan perkaaminen kannella oli työlästä veneen heiluessa, koska perkaajan piti pitää toisella kädellään itseään paikoillaan melkein koko ajan. Ilman mustelmiakaan ei selvitty, sillä paloitellessaan kalafileitä säilytysrasioihin Eeva joutui irrottamaan kokin turvavyön hetkeksi ulottuakseen johonkin tarve-esineeseen. Juuri silloin iso aalto heilautti rajusti venettä, ja Eeva lensi pentteristä navigaattorin pöydän jalkatilaan. Jälki näkyi Eevan kankussa yli viikon tämän jälkeen.
Kolmannen päivän aamuna olimmekin jo Tahiti Itin (Tahitin kaakkoiskärki) kohdalla ja käännyimme sen taakse. Pian sen jälkeen vuoret veivät tuulemme ja jouduimme käynnistämään moottorin. Emme menneet Papeeteen, vaan tulimme Tahitia kiertävän riutan sisäpuolelle Passe Tapuerahasta Tahiti Itin rannikolla. Passe on leveä ja syvä, joten tulo oli helppoa. Jäimme ajelehtimaan riutan suojaan uimaan ja odottamaan auringon nousua korkeammalle helpottamaan navigointia riutan sisällä. Samalla katselimme riutalla käynnissä olevaa lainelautailukilpailua. Tyynessä kuulimme myös tuomaritornin kovaäänisestä tulevan kilpailun selostuksen, jonka Mikko ranskan kielen taitoisena tulkitsi meille. Viimeiset 6 mpk moottoroimme riutan sisäpuolella Phaetonin lahteen Tahiti Nuin ja Tahiti Itin välissä. Kannaksella sijaitsee Tahitin toiseksi suurin kaupunki (vaikka kylä voisi olla osuvampi nimitys) Taravao, josta on matkaa Papeeteen 55 km. Riutan sisäpuolinen väylä on sinänsä hyvin merkitty punaisin ja vihrein lateraalimerkein. Hankaluutta syntyi kuitenkin siitä, että punaisen ja vihreän merkitys muuttui pari kertaa matkan varrella. Tämä johtuu kuulemma siitä, että osa väylästä on merkitty uudestaan Suomessakin käytössä olevan IALA A:n standardin mukaiseksi, mutta osassa on edelleen vanha riutan puoli-maan puoli viitoitus. Myöhemmin oivalsimme että systeemin vaihtuminen on merkitty kardinaaliviitalla, ja aina kardinaaliviitan tullessa vastaan vihreä ja punainen vaihtavat paikkaa.
Ankkuroimme iltapäivällä Phaetoniin, jossa oli vain muutamia veneitä. Lahti on suojainen kaikilla tuulilla ja mutapohjassa ankkurin luistamisesta ei ole pelkoa. Seuraavana päivänä kävimme pienellä ostosreissulla Taravaossa ja vuokrasimme auton muutamaksi päiväksi tutustuaksemme Tahitin turistinähtävyyksiin. Sitten seurasi sadepäivä, jonka käytimme ajellen autolla Tahiti Itin molemmat rannat läpi. Tieyhteyttä niemen ympäri ei ole. Seuraavana päivänä kävimme tutkimassa Tahiti Nuin itärannan saaren luoteiskärkeen Point Venukseen saakka. Päivän paras anti oli yli tunnin kävely sisämaahan vesiputouksille, jotka olivat varsin vaikuttavat. Kolmannen turistipäivän aamupäivä oli jälleen sateinen, ja vietimme sen Gauguin-museossa. Sieltä jatkoimme länsirantaa pitkin käyden läpi sen puolen turistikohteet. Tämän jälkeen tuntuikin siltä, että olimme saaneet tarpeeksemme turistielämästä. Olisimme halunneet tehdä vielä patikkaretken saaren sisäosiin ennen Mikon ja lasten lähtöä, mutta Andreas sai mahataudin ja korkean kuumeen, joten siitä ei tullut mitään.
Mikon ja lasten lähtöpäivä oli elokuun kolmantena. Vuokrasimme taas auton viedäksemme heidät lentokentälle. Juuri lähtöpäivänä Mikkokin sai mahataudin, joten matka Suomeen oli varmaan niin kurja kuin vain loman loppuminen voi olla. Lähtö lentokentälle oli neljältä aamulla, ja aloitimme ison bunkrauksen jo kotimatkalla, kun meillä oli auto tavaroiden kuljettamiseksi. Ostetut tavarat vain jäivät autoon yöksi aamiaispatonkia myöden, etteivät ne kastuisi iltapäivällä alkaneen kaatosateen takia, joka jatkui läpi yön. Tullessamme vihdoin pimeällä jollalle se oli puolillaan sadevettä. Sade jatkui seuraavana aamunakin, joten rahtasimme tavaramme autosta veneelle sateesta huolimatta. Tapio teki vielä yhden kauppakierroksen ennen auton palauttamista. Auton palautusreissulta tullessaan Tapio astui sateesta liukkaalle vaneriselle laiturin kulmalle. Vaneri taipui painon alla, ja Tapio lensi matalaan rantaveteen kahden terävän kiven väliin yli puolentoista metrin korkeudesta. Loppujen lopuksi siitä selvittiin mahtavalla mustelmalla olkapäässä ja pienillä ruhjeilla muualla, mutta pahemminkin olisi voinut käydä. Ajo- ja luottokortit piti tietysti kuivattaa, samoin mukana olleet setelit, joten käytämme jälleen pestyä rahaa.
Seuraavinakin päivinä sateli, ja teimme kaikkein kiireellisimpiä huoltotöitä, joita oli lykätty Mikon ja lasten lähdön jälkeiseen aikaan. Näihin kuului mm. toimintansa lopettaneen pentterin harmaavesisäiliön pumpun automaattikytkimen uusiminen. Se oli edellisen kerran vaihdettu toukokuun alussa, joten sen käyttöikä oli 3 kk. Edellinen samanlainen kytkin kesti käyttöä sentään 9 kk. Kyseessä on Johnson Pumpin elektroninen Ultima Switch, jolle valmistaja antaa kolmen vuoden takuun. Vaihto on suhteettoman työläs operaatio, sillä kytkimet toimitetaan naurettavan lyhyillä johdoilla, joten aina vaihdettaessa on tehtävä kosteustiivis johtoliitos hankalassa paikassa, eikä se onnistu hetkessä. Pentterin lavuaarin alla oleva siivouskaappi oli myös kaikkialta märkä. Osoittautui, että vesi oli tullut tiskipöydän ja lavuaarin välistä. Lavuaarit asennettiin huolellisesti polyuretaanikitillä ison remontin yhteydessä v. 2000. Nyt oli kitti irronnut ja mennyt purukumiksi. Siitä oli kuitenkin se hyöty, että lavuaari oli helppo nostaa pois paikoiltaan. Päivä kuitenkin hupeni huolelliseen puhdistukseen ja uudelleen kittaukseen.
Sateet jatkuivat ja hautasimme haaveemme patikkareissusta saaren sisäosiin. Aloimme olla todella kypsiä lähtemään Tahitilta. Andreaksen ja Mikon mahatauti iski kuitenkin meihinkin. Kokonaan se ei meitä petiin kaatanut, mutta kiusasi huomattavasti kaikkiaan liki kaksi viikkoa. Teimme vielä useita kauppareissuja jalkaisin Taravaoon. Elokuun toisella viikolla sateet hellittivät ja sopiva sääikkuna lähdölle näytti kehittyvän 14.8. Sen jälkeiset tapahtumat kuuluvat kuitenkin jo seuraaviin kuulumisiimme.
Monet terveiset,
Eeva ja Tapio
s/y Irene
RSS-syöte