|
10.05.2010 |
|
Affe, Kiitos tervehdyksestä. Olit näköjään käynyt lukemassa paikkaraporttimme Winlinkistä. Tässä ensimmäiset Irenen kuulumiset tältä kaudelta. Tapio |
|
Irenen kuulumisia huhtikuussa 2010 |
|
Atolli Apataki, Ranskan Polynesia Lähdimme paluumatkalle Irenelle Helsingistä torstaina 15.4.2010. Ensin lensimme Pariisin ja Los Angelesin kautta Tahitille, jonne saavuimme aikaisin aamulla perjantaina 16.4. paikallista aikaa. Sitä seurasi kolme päivää tiukasti ohjelmoitua tavaroiden hankintaa ja pakkaamista, koska meidän piti venetarvikkeiden lisäksi hankkia perusmuonavarasto seuraavaksi kolmeksi kuukaudeksi. Sen lisäksi oli huolehdittava kaikenlaisista jokapäiväisistä tarvikkeista, kuten pesuaineista, vessapaperista jne. Kalaa, simpukoita, kookosta ja helmiä atolleilla kyllä riittää, mutta kaiken muun saanti on sattumanvaraista. Maanantaina aamulla pakkasimme kaikkiaan 14 pahvilaatikollista tavaraa Tahitin satamassa kuormalavalle, joka nostettiin pieneen rahtilaivaan. Matkustimme myös itse puolentoista vuorokauden matkan samalla laivalla Niutahin kylään atolli Apatakilla. Laivalla on tilaa 12 matkustajalle kolmessa hyvin askeettisessa hytissä. Täkäläinen isäntämme oli meitä Niutahissa vastassa. Tavaramme lastattiin avoveneeseen, jolla kuljettiin viimeiset 11 mpk pilkkopimeässä, kovassa tuulessa ja sateessa motu Tamarolle (motu=kapea ja matala atollisaari), jonne jätimme Irene maihin viime marraskuussa. Perillä olimme keskiviikkona aamuyöstä. Jatkossa käytämme vain pestyä rahaa (tosin täällä ei ole montakaan paikkaa, missä sitä voisi käyttää), sen verran märkä se loppureissu oli. Irene oli hyvässä kunnossa, vaikka helmikuussa Apatakin yli kulki hurrikaani, joka tosin ei ollut kovin voimakas. Marinan omistaja Alfred oli poikansa Tonyn kanssa tehnyt kahdesta päällekkäin asetusta kuorma-auton renkaasta ankkureita valamalla ne täyteen betonia. Irenen pystyssä pysyminen oli varmistettu 4:llä tällaisella ankkurilla ennen hurrikaanin tuloa. Lisäksi säilytyspeitteemme oli poistettu hurrikaanin ajaksi. Onneksi olimme uusineet salongin ikkunoiden kittaukset ennen lähtöämme veneeltä, joten sisään ei ollut tullut vettä hurjista sateista huolimatta. Pari viikkoa myöhemmin kuuntelimme hyvin huolissamme uutisia Chilen maanjäristyksen aiheuttamasta tsunamista. Onneksi tsunamin voima ei kuitenkaan riittänyt noin 4 metriä korkean motu Tamaron ylittämiseen. Yhtä hyvä onni ei ollut meistä parin kymmenen metrin päässä olleella katamaraanilla. Se oli saanut suoran salamaniskun hurrikaanin yhteydessä raivonneiden ukonilmojen aikana. Seurauksena oli kaikkien elektroniikkalaitteiden tuhoutuminen ja lisäksi runkoihin tuli useita reikiä. Niitä syntyi lähinnä rungon hiilikuituvahvisteiden kohdille. Hiilikuituhan johtaa tunnetusti sähköä. Lisäksi katamaraanin sähköjärjestelmä on modernia mallia, missä kaikki toimii releohjattuna keskusyksikön kautta. Salaman tuhottua myös keskusyksikön, ei mikään valo eikä muukaan sähkölaite enää toiminut. Tullessamme omistaja oli tehnyt jo 6 viikkoa töitä saadakseen veneen edes siihen kuntoon, että voisi purjehtia Tahitille varsinaisia korjaustöitä varten. Ukkosvauriot ovat ehkä kaikkein suurin riski veneelle tropiikissa, tosin eivät ne Suomessakaan tuntemattomia ole. Ukkosta vastaan on vaikea varautua. Irenellä mastosta kölipulttiin on johdettu hyvin paksu kaapeli siinä toivossa, että varaus purkautuisi
vaarattomasti sitä kautta salaman iskiessä. Lisäksi irrotamme kaikki antennit ja virransyötöt elektroniikkalaitteista jättäessämme veneen säilytykseen. |