02.09.2009
 

Irenen kuulumisia heinä-elokussa 2009

30.8.2009
Fakarava atoll
16 deg 04' S
145 deg 37' W

Tervehdys,

Edelliset kuulumiset päättyivät tuloomme atolli Amanulle. Amanun kylä sijaitsee laguunin länsireunalla laguuniin johtavan passin rannalla. Se on kuin kylä kosken rannalla, sillä sen verran kova virta passissa kulkee melkein jatkuvasti. Kylässä on 2 kirkkoa, koulu, terveyskeskus ja unelias tunnelma. Sen ainoassa kaupassa oli vain säilykkeitä ja kuivatavaraa. Polynesian atollit olivat aikoinaan lähetyssaarnaajien suosiossa, ja heitä tuli useista uskontokunnista. Sen vuoksi monilla saarilla on useita kirkkoja, vaikka asukkaita on vain vähän. Ankkuroimme noin 0,5 mpk:n päähän kylästä. Lähellä oli upea koralliriutta, jonne teimme snorklausretkiä. Paikka oli kaunis ja sää oli tyyni. Se oli kuitenkin riskialtis ankkuripaikka, sillä kun tuuli palaa normaalisuunnalleen se on täysin avoin laguunin sisäiselle aallokolle. Laguuni on niin leveä, että vastarannalta näkyivät vain korkeimpien palmujen latvat.  Lisäksi pohjassa oli korallilohkareita ja hiekkapälviä. Tällaisessa paikassa ankkuriketju tarttuu helposti lohkareisiin ja jos on aallokkoa, ketju voi mennä poikki. Sen vuoksi meidän oli lähdettävä ennen kuin alkoi taas tuulla. Lisäksi polynesialaisten perinteinen juhlakausi Heiva oli alkamassa, ja halusimme seurata Heiva-juhlia hieman isommassa paikassa. Niinpä nostimme ankkurin 10.7. ja jatkoimme matkaa 17 mpk:n päässä sijaitsevalle atolli Haolle.

Näinkin lyhyen matkan ajoitus oli hankalaa, koska emme halunneet lähteä Amanulta virran ollessa kova passissa, mutta koska halusimme päästä sisään samana päivänä, jouduimme menemään Haon laguuniin melko kovassa vastavirrassa. Kun laguuneista ulos virtaava vesi kohtaa valtameren mainingin, syntyy valtavan jyrkkä ja sekava aallokko vaikka olisi täysin tyyntä. Siitä ei yleensä kuivana selviä, ja se pysäyttää veneen varsin tehokkaasti. Virta riippuu tietysti vuorovedestä, mutta on enimmäkseen ulospäin, sillä riutan yli lyövät aallot tuovat vettä laguuneihin. Pääsimme lopulta sisään Haon laguuniin, mutta jouduimme jäämään ankkuriin passin lähelle suojattomaan paikkaan päivänvalon loppumisen vuoksi. Jatkoimme matkaa seuraavana aamuna ja ankkuroimme kylän edustalle. Siellä on hieno laivalaituri jonka sisäpuolella on iso suojainen allas, johon voimme jättää jollamme. Kerrankin olimme paikassa, jossa jollalaituri ei ollut liian ahdas, sillä ankkurissa oli vain yksi toinen vene. Sekin jatkoi pian matkaansa, joten suurimman osan ajastamme Haolla olimme ainoa vieraileva vene. 

Heivan juhliminen alkoi jo tuloiltanamme ja tapahtumia oli joka päivälle ja illalle kahden viikon ajan. Kunnantalon seinällä oli ohjelma lukuisine kilpailuineen. Tärkein tuntui olevan Miss, Mr, Papa ja Mama Haon valinta. Varsinaiset kisat ne olivatkin erilaisine vaatekierroksineen (perinteinen kaislahame, katuasu ja iltapuku), joiden lisäksi kilpailijat esittivät paikallisia kansantansseja. Missiehdokkaiden yhtenä tehtävänä oli esitellä mahdollisimman mielikuvituksellinen tapa sitoa pareo. Ehdokkaiden ensimmäisenä tehtävänä oli kuitenkin perinneruoan valmistus ja tarjoilu tuomaristolle. Kyseinen ruokalaji oli "poisson cru", eli kookosmaidossa marinoitu raaka kala mausteina suola ja valkosipuli. Se maistuu aivan erinomaiselta. Välineikseen kilpailijat saivat kalan, valkosipulia ja suolaa sekä teroitetun seipään ja veitsen. Ensimmäiseksi piti kipaista noutamaan kookospähkinöitä ja kookospalmun lehtiä. Sillä aikaa kun missiehdokkaat valmistivat tarjoiluastiat palmunlehvistä ja viipaloivat fileeratut kalat, misterehdokkaat kuorivat kookospähkinöiden kuitukerroksen lyöden niitä teroitettuun seipääseen, erottivat kookoskuidusta verkon, ja avasivat pähkinät. Pähkinän valkoinen sisus raastettiin ja siitä erotettiin kookosmaito puristamalla raastetta kookoskuituverkossa. Lopputuloksena oli upeasti tarjolle asetettu herkullinen poisson cru. Tuomaristo ei jaksanut syödä kaikkea, joten loput tarjoiltiin katsojille ja meille tietysti ensimmäiseksi. 

Muina kilpailulajeina oli mm keihään heitto, kanootilla melonta , melojina naiset ja miehet vauvasta vaariin eri sarjoissa. Kilpajuoksu hedelmäkorento olkapäällä oli kutkuttava varsinkin, kun kilpailijoina oli myös Ranskan armeijan sotilaita. Riemu oli mahtava, kun paikallinen kaveri voitti. Erityisesti keihäänheittokilpailu jäi mieleen, koska siinä oli tavoitteena saada keihäs jäämään yli 10 metrin korkuisen lipputangon päähän kiinnitettyyn kookospähkinään. Heittäjät saivat valita heittopaikkansa, mutta yksimielisesti kaikki asettuivat noin 25 metrin päähän tangosta. Osuminen keihäällä 30 metrin päässä sijaitsevaan kookospähkinään näytti täysin mahdottomalta tehtävältä. Kilpailijoilla oli viisi keihästä joita heitettiin monta kierrosta. Tanko piti usein kaataa ja irrottaa kookospähkinästä roikkuvat keihäät. Yliolanheitto Nevalan tyyliin ei olisi tietenkään osunut lähimaillekaan maalia, vaan keihäät saatettiin matkaan voimakkaalla työnnöllä oikealla kädellä keihään hännästä ja käyttäen vasenta kättä ohjaimena. Käden taitoja edustivat palmunlehtipunontatyöt, palmumajan rakentaminen, kukka-asetelmat ja korujen valmistaminen. Miesjoukkueet kilpailivat myös kopran irrottamisessa kookospähkinöistä sekä kookosmaidon valmistamisessa paikalle tuoduista pähkinöistä. Täytyy mainita vielä , että jokainen kilpailu päättyi kilpailupaikan siistimiseen viimeistä piirtoa myöten.

Varsinainen spektaakkeli oli polynesialaiset kansantanssit, joihin osallistui useita ryhmiä neljästä eri tanssiseurasta. Kaikki olivat naisia ja mukana olivat kaikki ikäluokat, nuorimmat 6-7 vuotiaita, vanhimmat mummoikäisiä. Täytyy vain ihmetellä sitä notkeutta ja sulavuutta jolla lantio ja ylävartalo keinui kaikilla osallistujilla rytmikkään musiikin tahdissa osallistujien paneutuessa esitykseensä täysin sydämin. Kaikki tämä saatiin aikaiseksi yhteistyöllä kylässä, jossa asuu 1500 henkeä.

Koska olimme ainoa vene Haolla, tuntui siltä, että kaikki kyläläiset tiesivät keitä olemme. Meitä palveltiin erityisen hyvin ja meille oltiin todella ystävällisiä. Hyvä esimerkki siitä, että meidät tunnettiin, tapahtui käydessämme lentoasemalla hakemassa meille lentorahtina lähetettyjä varaosia. Rahtitavaran jako tapahtui varastohallin ovella (oveen oli tussilla kirjoitettu FRET). Meidän pakettimme oli valmiiksi nostettu sivuun, koska minut oli nähty jonossa. Kun vuoroni tuli, sain sen ilman muuta, ei tarvittu rahtikirjan numeroa eikä henkilötodistusta. Jakajana oli kaveri, joka halusi tarjota meille oluet mennessämme jollalla rantaan Heivajuhliin, pysähdyimmekin hetkeksi juttelemaan hänen kanssaan laiturilla parhaan kielitaitomme mukaan. Ystävällisyydestä esimerkkinä on, että samalla reissulla, odottaessamme lentokentän baarissa koneen ja varaosien saapumista meille annettiin baarin kaikki kolme jakkaraa käyttöön. Vastalauseita ei hyväksytty. Kohtelu sai meidät lähinnä hämillemme, meillä kun ei ole ollut tapanamme viedä tuolia paikallisten naisten alta. Baaritiskin takaa meitä muuten palveli pari päivää aikaisemmin julistettu Mr. Hao 2009! Lentoasemana toimi kiitoradan varteen rakennettu iso palmunoksilla katettu halli, jonka yhdessä nurkassa oli pitkä tiski ja ne kolme jakkaraa. Useimpina päivinä jakkarat varmaan riittävätkin lentokentällä asioiville.

Kun heivat oli suurimmaksi osaksi juhlittu, siirryimme 7 mpk:n päähän etelään yksinäiselle rannalle ankkuriin. Etelätuulilta meitä suojasi siellä rannasta ulos työntyvä koralliriutta, joka tarjosi myös upeat vedenalaiset maisemat. Opimme hiljalleen tunnistamaan Tyynen meren koralliriuttojen kaloja, vaikka se onkin vaikeaa, sillä lajeja on monikymmenkertainen määrä Karibiaan verrattuna. Opimme myös olemaan hermostumatta siellä täällä vastaantulevista 1-2 m pitkistä blacktip reefshark haikaloista. Riutan takana oli myös mukava viilettää surffilaudalla.

Jyrin kotiinlähdön lähestyessä siirryimme takaisin kylän tuntumaan. Koska oli luvassa epävakaista säätä, menimme entiseen Ranskan laivaston partioalussatamaan pari kilometriä kylän pohjoispuolella ja kiinnityimme aallonmurtajan takana olevaan laituriin. Mururoan ydinkokeiden aikana Haolla oli suuri armeijan huoltotukikohta. Sotilaat lähtivät 90-luvun puolivälissä, ja sen jäljiltä sataman ympärillä on kymmenittäin eriasteisessa rappiotilassa olevia kasarmeja, upseerien asuntoja, parakkeja ym. Sen pohjoispuolella lentokentälle johtavan tien varrella on kilometrien mittainen motellikompleksi, josta vain ydin oli enää käytössä. Tietä reunusti myös jatkuva rivistö entisten aaltopeltihallien luurankoja. Aaltopelti oli viety niistä parempaan käyttöön, eikä siitä materiaalista näyttänyt olevan kylällä puutetta. Myös iso voimala ja sen yhteydessä ollut RO-laitos olivat käyttämättöminä. RO on lyhenne sanoista Reverse Osmosis, menetelmä jolla merivedestä tehdään makeaa vettä, myös oma vesikoneemme käyttää samaa tekniikkaa. Nykyisin saarella on noin 50 hengen sotilasosasto, jonka tehtävänä on purkaa kaikki armeijan rakennelmat ja lopuksi palauttaa pakkolunastetut maat alkuperäisille omistajilleen. Tehtävän on suunniteltu kestävän 7 vuotta, ja se on vasta aivan alussa.

Ranskalaiset eivät ole suosittuja Haolla, eivätkä muuallakaan Polynesiassa. Sen ymmärtää hyvin, sillä polynesialaisia on kohdeltu toisen luokan kansalaisina, eikä tasa-arvoisuutta ole vieläkään kuin ehkä paperilla. Ranskan Polynesialla on itsehallinto, mutta siihen eivät sisälly ulkopolitiikka, puolustus eikä koulutus. Väestöllä on korkea elintaso, hyvät terveyspalvelut ja ranskalainen sosiaaliturva. Sen lisäksi esim. modernit tietoliikennepalvelut on ulotettu jokaiselle pienellekin atollille, josta mekin olemme voineet nauttia hyvien puhelinyhteyksien muodossa. Täällä on vahva itsenäisyysliike, jota kannattaa noin puolet väestöstä. Nämä pienet atollit eivät kuitenkaan tuota muuta kuin helmiä ja kopraa, ja senkin hinta on valtion tukema. Korkea elintaso on ostettu ranskalaisten veronmaksajien rahoilla, ja itsenäistyminen romahduttaisi sen. Itsenäisyysliikkeen propaganda on siinä mielessä vastuutonta, että se selittää Ranskan valtion rohmuavan suuren osan Polynesialle tarkoitetuista EU:n tukirahoista. Koitimme varovasti muistuttaa, että jos Polynesia itsenäistyy, voi ainakin suomalaisten veronmaksajien motivaatio tukea heidän korkeaa elintasoaan EU:n kautta olla heikko.

Jyri lensi Haolta Papeeteen 27.7. ja jäimme taas kahdestaan Irenelle. Tarkoituksemme oli jatkaa pian matkaa luoteeseen muille atolleille, mutta jäimme viikoksi odottelemaan luoteistuulen kääntymistä sopivampaan suuntaan. Sitä seurasi viiden päivän tyyni jakso, emmekä halunneet lähteä merelle keikkumaan. Vaikka dieselpolttoaineemme olisikin riittänyt tälle 350 mpk:n matkalle, ei lisäpolttoaineen saaminen seuraavassa pysähdyspaikassamme ollut todennäköistä. Tässä vaiheessa olimme hyvästelleet Haolaiset ystävämme jo kahdesti.

Juuri kun sopiva sääikkuna vihdoin näytti aukeavan, löysimme rotan pipanoita veneen takaosan varastotiloista. Sinne laitettiin hiirenloukku, koska järeämpiä loukkuja ei Haolta ollut saatavissa. Seuraavana yönä se laukesi, mutta rotta meni menojaan, eikä sen jälkeen loukkuihin koskenut. Sitä seuraavana yönä heräsimme siihen, että rotta jyrsi auki salongin katossa olevassa hedelmäverkossa ollutta kookospähkinää. Veneen takaosasta ei pitänyt olla pääsyä muihin tiloihin, mutta rotta oli jyrsinyt pakoputken läpivientiaukkoa suuremmaksi ja päässyt sisälle veneeseen. Kun rotta oivalsi tulleensa havaituksi, se pakeni Irenen märkävaatekaappiin. Varustautuneina hansikkailla ja kalantapponuijalla aloimme poistaa sieltä vaatteita yksi kerrallaan. Kun enää yksi sadetakki oli jäljellä, rotta kiipesi seinää ylös ja suojautui keskuslämmitysputken taakse. Sille ei voinut antaa kunnon iskua sinne, mutta se havaitsi kuitenkin asemansa toivottomaksi ja luikahti takaisin sadetakin alle. Tapio hakkasi sadetakkia perusteellisesti nuijalla, mutta kun se vihdoin poistettiin komerosta, rottaa ei näkynyt missään. Komerosta yksi kerrallaan poistettiin saappaat ja muut tavarat, mutta rottaa ei löytynyt. Sen jälkeen ruuvattiin turhaan auki koko joukko paneleita paikoista, mihin se olisi voinut paeta. Aamun sarastaessa menimme nukkumaan tappion kärsineinä, emmekä lähteneet seuraavana päivänä kuten olimme suunnitelleet. Löysimme sen sijaan pipanoita keulapiikistä, ja vietimme päivän tyhjentäen keulan varastotiloja etsien turhaan rottaa. Seuraavana yönä levitimme juusto- ja kookossyöttejä alumiinipaperille eri puolille venettä ja pidimme vahtia koko yön, mutta rottaa ei kuulunut eikä näkynyt. Sama toistettiin taas seuraavana yönä samalla tuloksella. Kun raadon hajuakaan ei tuntunut, päättelimme, että rotta oli livahtanut ulos komerosta sadetakin sisällä, oivaltanut ettei ole tervetullut Irenelle ja luikkinut maihin omia aikojaan.

Tässä vaiheessa sääikkunamme oli mennyt ohitse, mutta kun ennusteessa ei ollut 10 m/s kummempia tuulia, päätimme lähteä merelle hyvästeltyämme ystävämme kolmannen kerran. Lähtiessämme oli tyyntä, ja ajoimme koneella laguunin yli ja kovassa myötävirrassa passin läpi. Läpi päästyämme nostimme purjeet heikossa tuulessa ja pääsimme eteenpäin 4 mpk, kunnes tuuli tyyntyi kokonaan. Jäimme loppupäiväksi ja seuraavaksi yöksi Haon tuntumaan ajelehtimaan ja odottamaan tuulta. Tässä vaiheessa havaitsimme, että moottorin ruiskutuspumpun jo aiemmin havaittu dieselvuoto oli pahentunut nopeasti. Kun pumppua tarkkaili sen sivulevyn ollessa poistettuna, oli helppo nähdä, että pumpun nelossylinterin suutinta syöttävästä männästä tippui tiheään polttoainepisaroita, jotka edelleen valuivat pumpun öljytilaan. Se tietysti laimensi voiteluöljyn varsin nopeasti. Vaikka moottori edelleen käynnistyi ja kävi hyvin, oli selvää, että käytettävissämme oleva moottoriaika ennen pumpun korjausta on rajoitettu.
Juuri tätä tilannetta välttääksemme pumpulle oli tehty peruskorjaus ennen Tyynelle Merelle lähtöämme, mutta ilmeisesti ainakin yksi silloin asennetuista uusista mäntä-sylinteriyhdistelmistä oli heti alkuunsa jotenkin susi. Tämä ongelma on vaikuttanut ja vaikuttaa edelleen suunnitelmiimme. Seuraava kohteemme oli atolli Kauehi, ja siitä sekä matkastamme sinne kerromme seuraavissa kuulumisissamme.

Hyvää syksyä Suomeen!

Eeva ja Tapio
s/y Irene